Mitä ihmettä? Minä uskon useimmiten mitä lapset kertoo.

Kuuntelen kyllä enkä näytä epäluuloani, ennen kuin olen varmistanut asian.



Näen työssäni paljon valehtelevia lapsia. Erityisesti valehdellaan siis omille vanhemmille. Syitä on lukuisia ja ihan ymmärrettäviäkin, mutta vanhempien on äärimmäisen vaikea tajuta lastensa valehtelua. Se on sääli, sillä valehteleva lapsi, jota uskotaan, ei saa mitään rangaistusta tai moitetta teostaan ja tekee samoin uudelleenkin. Erityisen helppoa on valehdella meistä opettajista.



Muistan tapauksen, jossa nuori naisopettaja pyysi isoa ja pitkää poikaoppilasta ottamaan lippiksen pois itsenäisyyspäivän juhlassa. Poika ei suostunut, joten tämä opettaja otti sen pois hänen päästään. Seuraavana päivänä rehtorille soitti täysin pois tolaltaan ollut äiti, että hänen poikaansa on käyty käsiksi kesken juhlan ja todistajia on monta. Ei uskonut puhelimessa selityksiä vaan palaveri järjestettiin jo samana päivänä. Oli aika noloa tälle äidille nähdä, että hänen poikansa pahoinpitelijä oli pieni ja hento nainen, ja hänen poikansa taas lähes 2 metriä pitkä urheilija. Edelleen oli noloa tajuta, että tapahtuman oli todistanut koko koulu.



Tottakai niitä lapsia pitää uskoa siinä missä keitä tahansa muita ihmisiä. Mutta jotain tervettä epäluuloakin pitää olla. Lapset ovat lapsia siksi, että heillä ei ole aikuisen harkintakykyä ja tajua asioista. VAlehtelulla voi olla heille aivan eri merkitys kuin aikuisella.