Näin kotiäitinä voin todeta että kyllä ne ongelmat perheissä

Suomi hukkuu isättömiin, onnettomiin nuoriin miehiin ja poikiin, joiden työtön kotiäiti kuvittelee tekevänsä isonkin palveluksen pojalleen pysyessään kotona.



Kotona oleminen ei vaadi keneltäkään mitään!

yleensä niitä "pärjääjiä" ja huomaamattomia 10:n lapsia!

Se ei todellakaan ole merkki siitä, että heillä menee elämässään hyvin ja että ovat onnellisia.

He ovat vaan oppineet pitämään itsestään ja muista huolta, kun vaihtoehtoja ei ole. Ja oma lapsuus/nuoruus on jäänyt elämättä!

Nyt täällä on jokin ihme kotirouvakerho kokoontunut, ja jälleen vauhkotaan työssäkäyvien lasten laiminlyönnistä.

Laiminlyöntejä on monenlaisia, mutta lapsi ei ole laiminlyöty, jos hänestä huolehditaan, hänen perustarpeensa tulevat tyydytetyiksi, hän tietää, että vanhemmat ovat tavoitettavissa ja isä äidin sijaan on enemmän kotona. Laiminlyöty lapsi reagoi ennen kaikkea murrosiässä tai aikuisuuden kynnyksellä. Hänellä on etäiset välitä vanhempiinsa ja hän kokee olevansa yksin. Missä kohtaa nro 10 isommat lapset, 19-vuotias ja 16-vuotias, osoittivat laiminlyönnin merkkejä? Että nytkö, jos lapsi pärjää hyvin koulussa ja hänellä on luottamukselliset välit vanhempiinsa, se onkin merkki siitä, että häntä on vakavasti laiminlyöty eikä hän ole onnellinen? Haloo! Nämä lapset ovat ihan normaalien työssäkäyvien vanhempien lapsia sillä erotuksella, että he pärjäävät keskimääräistä paremmin. Tämä johtuu varmaan siitä, että vanhemmat ovat luoneet turvalliset rutiinit ja keinot, joilla pitää hyvät välit lapsiinsa. Se kertoo onnistumisesta vanhempina.

Ei se kotiäitiys ole tae onnellisista ja tasapainoisista lapsista. Niin kuin olen lukuisat kerrat täälläkin maininnut, olen tekemisissä erilasiten ongelmanuorten kanssa, ja vaikka useimmat tulevat rikkonaisista perheistä, muutamien hävyttömän laiskojen ja välinpitämättömien nuorten taustalla on ollut kotiäiti. Uravanhempien nuoret eivät kuulu ongelmallisten ryhmään. Johtuisikohan siitä, että näillä vanhemmilla on organisointikykyä priorisoida se vähä vapaa-aika täysillä lasten hyväksi? Että osataan luoda rutiinit ja väylät, joilla lapsi tietää olevansa turvassa?

Edelleenkään se lasten kanssa vietetty aika ei ole tärkein vaan se laatu. Hyvän ystäväni äiti oli kotiäiti - ainoa kaveripiirissä. Hän oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen.

yleensä niitä "pärjääjiä" ja huomaamattomia 10:n lapsia! Se ei todellakaan ole merkki siitä, että heillä menee elämässään hyvin ja että ovat onnellisia. He ovat vaan oppineet pitämään itsestään ja muista huolta, kun vaihtoehtoja ei ole. Ja oma lapsuus/nuoruus on jäänyt elämättä!

Minä taas en ymmärrä sitä että jos lapsi / nuori osaa huolehtia itsestään ja myös toisista, hän ei voisi olla onnellinen? Eikä se nyt sitä automaattisesti tarkoita että hän ei ole saanut olla lapsi / nuori.

Väitän että meidän perheen lapsilla ja nuorilla menee hyvin. Väitän myös tuntevani lapseni, ja ainakin tähän asti olen huomannut jos on joku asia mieltä painanut.

Olen samaa mieltä yhden vastaajan kanssa että vaikka vanhempi on kotona, se ei ole vielä tae mistään hyvästä. Vaikka en ole kotona, olen silti tavoitettavissa puhelimitse koko ajan. Ja meillä on myös toinen vanhempi.

Väitän myös että sosiaalinen elämäntapamme on antanut lapsille hyvät eväät tulevaisuudelle. He osaavat ja uskaltavat itse hoitaa asioitaan, aina ei tarvitse olla äidin tai isän selän takana varmistamassa. Mutta ennenkuin joku taas riemastuu, tottakai olemme siellä selän takana varmistamassa aina kun tarvitaan.

Mun kaveripiirissäni ainoa todella ongelmainen (siis nyt jo aikuinen) on, se jonka äiti oli kotona siihen saakka, kun tämä lapsi meni yläasteelle. Muut kaverit ovat pystyneet hankkimaan työpaikan, puolison, perheen ja kodin, tämä yksi ei, kun kaikki on kannettu valmiiksi eteen koko elämän.

Olen ollut nyt kotiäitinä toisen kerran kohta 2 vuotta, ja läsnä olen vähemmän kuin töissä käyvänä äitinä. En nauti kotona olosta, listaan koko ajan tekemättömiä töitä ja uuvun. Teen kaksi lämmintä ateriaa päivässä, hoidan tiskit, pyykit, imuroinnin jne. Silti koti on sotkuinen ja lasten kanssa olo ihan kunnolla minimaalista. Toki ulkoilemme, käymme kaupassa jne. mutta en ole aidosti läsnä. MIetin vain seuraavaa tehtävää, syyllistän itseäni laiskuudesta, kun ikkunoita ei ole pesty ja piha rehottaa rikkaruohoista, sisällä on lelukaaos ja pölyjä nurkissa. Ulkonakin ollessa hoputan koko ajan, että nyt pitää mennä sisälle, kun pitää alkaa valmistella ruokaa. Koko kotiäitiys on minulle jotain kummaa suorittamista. Töissä käydessäni minulla oli tekosyy jättää kaikki tuo tekemättä. Töiden jälkeen käytin hävyttömästi hyväkseni viikonlopun jämiä ruokana, joskus järsittiin vaan leipää kiireessä. Sen sijaan mentiin ulos ja tehtiin lumiukkoja, pyörälenkkejä, käytiin puistoissa ja vietettiin aikaa kunnolla perheen kesken. Koti ei kiiltänyt ja ruokakin oli heikkoa mutta läsnäoloa oli yllin kyllin, koska sitä muuten oli niin vähän. Kyllä lasten kanssa ihan fyysinen läsnäolo on tärkeää mutta ennen kaikkea se henkinen. Isommille lapsille riittää tieto siitä, että äiti/isä on tavoitettavissa, jos tarvitsee. Surullisempaa on se, että se äiti on kotona mutta ei varsinaisesti kuuntele kuin se, että äiti on paljon töissä mutta takuulla kuuntelee, kun on tarve.

Ne hetken, kun lapset näkevät, että vanhemmat pitävät toisistaan ja yhteiset iltapalat, pihan siivoomiset, saunanlauteilla istumiset, ne hetket jotka jäävät elämään.

Meillä halataan ja suukotellaan päivittäin. Meillä on joka ilta yhteinen iltapala (yleensä kaikki on paikalla). Mökkireissuilla saunotaan yhdessä, kotona nuorin enää yhtäaikaa saunassa. Pihatöitä tehdään yhdessä. Viikonloppuisin on vähintään kaksi yhteistä ateriaa.

Lisäksi harrastamme liikuntaa yhdessä lapsien kanssa.

Vaikka olen viikolla pitkää päivää poissa, silti nämä kaikki on mahdollista.

juontuu siitä että vanhemmilla ei ole aikaa lapsille.Ovat kokouksissa menossa ties missä ovatkaan ja pikku hiljaa lapset oppii olemaan yksin lisää ja lisää.Meillä ei onneksi ole tätä tilanetta syntynyt vaikka ovat jo isoja koululaisia.Olen ottamassa heidät vastaan koulusta ja kuuntelen murheet ja ilot aina.Näinkin on käynyt että muiden perheiden ONGELMAT TULEE MEILLE.SE ON IKÄVÄÄ.Turha syyllistää ketään muuta kuin työnantajia lisätöistä.

Tää olikin paras pitkästä aikaa. Työnantajat ovat syyllisiä ongelmiin perheissä! Hyi hyi, paha työnantaja! :) Miksi jaksat pitää ihmisiä töissä ja maksaa heille palkkaa, kun se vaan lisää ongelmia. Nyt irtisanomaan kaikki perheelliset, niin ongelmat poistuu!

Minusta vain tällaiset yleistykset ovat ikäviä.



Mielestäni jokaisen pitäisi keskittyä hoitamaan omat asiansa mahdollisimman hyvin ja lakata taivastelemasta toisten ratkaisuja. Meistä kukaan ei oikeasti voi tietää mitä kenenkin kotona tapahtuu.



Apn lapset ovat onnellisessa asemassa. Jossain toisessa perheessä asiat hoidetaan toisin ja sielläkin voi silti elää onnellisia ihmisiä.



Suvaitsevaisuutta nyt naiset!

Toiset ihmiset elävät juuri siitä, että ovat omatoimisia ja pärjäävät elämässä. Ihan lapsesta saakka. He saavat lisää voimaa siitä, että auttavat ja ovat toisten tukena.



Kun tämä pysyy kohtuudessa ja muistaa huolehtia myös itsestään on mielestäni käsittämätön liioittelu sanoa, että pärjääjät ovat laiminlyötyjä!

Hyvinvointivaltion lapsilla ei tunnut olevan pahoinvointia, kun täällä puolustellaan omia heikkouksiaan. Perushoivan puute on totta suomalaisissa lapsiperheissä, silti katsotaan että, hyvinvointivaltion lasten perusrakenteet ovat säilyneet.



Lapsuus on yksinäistynyt ja se on fakta. Lapset viettävät suuren osan päivästään päivähoidossa tai koulussa, aika läheisten aikuisten kanssa on vähentynyt. Lasten aggressiivinen ja tuhoisa käyttäytyminen on lisääntynynyt, lasten mielenterveys ongelmat ovat lisääntyneet ja vakavoituneet, lasten päihteiden käyttö on lisääntynytjo huolestuttavalla tasolle.



Kolmella neljästä koulaisesta on huono perushoiva. He nukkuvat liian vähän, ja ovat liian paljon yksin kotona. Heillä on selvä kielteinen näkemys itsestään ja ongelmia koulussa.



Tämä arki on yhtä syyllistämistä, syyllistetään liiallisesta työsidonnaisuudesta, syyllistetään perinteisiin roolimalleihin mukautumisesta, jos jäädään kotiin lapsia hoitamaan. Pitäsikö jo pikku hiljaa unohtaa jauhaminen aikuisista ja kysyä ihan oikeasti, että millaista on meidän lasten elämä.

Hei kaikki kotiäidit. Ihan mielelläni jäisin kotiin. Maksatko sinä minulle palkan? 1000 e / kk riittäisi. Ja eläkkeenkin pitäisi kertyä, ettei ihan kansaneläkkeellä sitten aikanaan. Kiitos kiitos.



Minä en tee uraa. Käyn matatalapalkka-alalla töissä ja työmatka on pitkä. valitettavasti. etsin koko ajan lähempää töitä, mutta aika turhalta näyttää, tämä paikka on sentään vakituinen ja mulla tätä ikää on. Opiskelemana en enää halua, minulla on ammatti.



ekaluokkalainen on iltapäivät itsekseen kotona, klo 17 saakka, toisinaan on mies paikalla, ei aina. Alle 4 vuotiaan päiväkotipäivä on valitettavasti pitkä työmatkani takia.



Olisi minulla tekemistä kotonakin. Aika kuluu ihan hyvin. Kotiäitinä ollessa turhautti, koska meillä maaseutupitäjässä on kovin vähän tarjolla kotiäideille. Aika kuollutta menoa on. Lapsi kuitenkin kaipaisi kavereita jo. Ja minäkin. Ja kun se valtaisan iso kodinhoidontuki päättyy ja on pakko jostain edes sen verran saada. Meillä ei miehen palkalla elä koko perhe.

jotka ovat paikalla, mutta eivät läsnä?? näitä löytyy ihan vauvaperheistä asti :(

teen lyhyttä työpäivää ollakseni läsnä ala-asteikäisten iltapäivissä ja jotta pienimmällä lyhyt tarhapvä. Tulen joka päivä kotiin ennen koululaisiamme.

He haluavat koulun jälkeen ip-kerhoon, jopa tokaluokkalainen poika, koska siellä on niin kivaa. Saavat myös luvan kanssa olla puistossa pidempään tai mennä kavereille tai kaverit tulla meille, mutta minun ala-asteikäiset lapset eivät äitiään iltapäivisin kaipaa.



Olen ehkä huono äiti ja seurani on epätoivottua? Mutta voisitko kuvitella, että kaikki lapset eivät ole iltapäivisin heitteillä vaan omasta tahdostaan huitelevat maailmalla mieluummin kuin käkkivät äidin viekussa kotona? Avarra ajatusmaailmaasi pikkuisen.

Mä uskon siihen että riittävän hyvä elämä on lapsille paras!! Että toisaalta on läsnäolevat vanhemmat (ja siis lapsista kiinnostuneet- pelkkä läsnäolo ei mitään takaa) ja toisaalta taas elämän realiteetteja kuten ristiriitoja, pettymyksiä, työntekoa yms. Olen sitä mieltä että nykyinen virikemäärä on ilman muuta liikaa, lasten ja myös aikuisten pitäisi elää rauhallisempaa, yksinkertaisempaa elämää jossa on aikaa vaan olla, jutustella jne. Jatkuva suorittaminen opettaa jo pienestä että elämä on suorittamista. Vaikka elämän suorittaminen on sen oman elämän elämisen vastakohta ja jonkinlaista pakenemista. Lapsi tarvitsee jatkuvan tiedon siitä ettei hänen tarvitse pärjätä yksin, mutta myös hänelle on hyvä nähdä erilaisuutta, ristiriitoja yms, sekä sitä että jotain voi saavuttaa ja leipää tienata vain vaivaamalla itseään, yrittämällä, opettelemalla sinnikkyyttä. Tietenkin ihan pienet tarvitsevat vain suojaa ja rauhaa. Siitä olen samaa mieltä että vanhemmat joiden pää askartelee jossain työasioissa koko ajan ovat lapsen kannalta huonot vanhemmat- lapsi kokee herkästi ettei hän ole tärkeä.

Lapsen tulee opetella myös pärjäämistä, mutta hänellä on oltava koko ajan olo siitä, että joku aikuine n turvaa selustaa, jolloin hän voi opetella juuri omien resurssiensa mukaisesti. Ja sama lapsissa , lemmikeissä, missä vaan; mitä enemmän hoivaat ja mitä enemmän olet ajallisesti läsnä- sen syvempi ja turvallisempi tunnetason suhde on. Toisen voi saada läheiseksi vain antamalla aikaa.

viettävät iltaisin aikaansa pihakavereiden kanssa, eivät äidin kanssa. Pitäisikö huolestua? Ovatko laiminlyötyjä? Itku nimittäin tulee, jos eivät pääse.

erityisesti isä kannattaa kotiäitikulttuuria nykyään. Sanoo aina, että kyllä se hänen lapsuutensa järjestelmä oli lasten hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta paljon parempi. Mummu oli kotona ja pappa töissä. Mummu oli vastassa koulusta, lepäsi hetken päivällä, hoiti kodin ja kasvatti lapset. Pappa puuttui vain, kun jotain isompaa tapahtui. Peruskasvatuksen ja huomion antoi mummu. Eikä mummu mikään alistettu ollut vaan pappa toi kiltisti tilinsä kotiin ja sieltä sai sitten taskurahaa mummulta...:) Toki elämä oli niukempaa taloudellisesti, mutta lapset tasapainossa.

erittäin huolestunut, jos lapseni olisivat edessäni pelkästään menestyneitä, kilttejä, pärjääviä. Kodin pitäisi olla paikka jossa lapsi voi purkaa pettymyksensä, häpeänsä, surunsa. Jos ei ole vanhemman kanssa turvallista, luottamuksellista suhdetta ja aikaa, lapsi tuskin avautuu.

Toinen asia; tietysti lapset haluavat viettää päivänsä kavereiden kanssa jos niitä on, mutta vanhemman tehtävä on rajoittaa sitä ja pitää lapset myös lähellään. Onhan kotona joka päivä yhteisiä velvollisuuksiakin; kotityöt, läksyt, tavat, käyttäytyminen. On helppoa antaa lapselle se minkä hän haluaa- pääsee itse helpommalla, mutta juuri niin myös tunnesuhde heikkenee ja kun kotoa ei VAADITA mitään, lapsi ajattelee ettei koti ja sen ihmiset ole tärkeitä. MInun mielestäni lapsilla kuuluu olla oma aika kavereiden/harrastusten kanssa mutta sen lisäksi perheen yhteinen aika, jolloin yhdessä hoidetaan arjen velvollisuuksia ja samalla sitä läheisyyttä. Että kyllä pitäisi hiukan huolestua jos noin pienet lapset viettävät kaiken vapaa-aikansa kavereiden kanssa.

viettävät iltaisin aikaansa pihakavereiden kanssa, eivät äidin kanssa. Pitäisikö huolestua? Ovatko laiminlyötyjä? Itku nimittäin tulee, jos eivät pääse.

Aikuisen tulee olla perheen pomo, joka päättää perheen asioista. On tietenkin asioita, joista voi neuvotella lapsen kanssa, mutta on myös niitä, joista ei neuvotella. Vanhemmat opettavat lasta elämään yhteiselämää muiden kanssa ja siihen kuuluu myös perhe, suku, isovanhemmat, ei pelkät kaverit. Elämässä ei aina voi tehdä niin kuin haluaa, itkunkin pitää tulla.

lasten kanssa kaikesta.

että aikaa lasten kanssa täytyisi käyttää paljon,kerranhan ne vaan ovat pieniä.Nykyään vaan suuren osan on pakko tehdä töitä.Jo ihan normi eläminen maksaa niin paljon että kaikkien miehet eivät pysty elättämään/kattamaan kaikkia perheen kuluja.Valitettavasti myöskään aina ei voi itse päättää omia työaikojaan ja päiviään.Niin se vaan menee sekin.Ei se äidin kotona olo ole kuitenkaan tae ettei lapset joutuisi väärille poluille.

että lasten ongelmat heijastelee vanhempien ongelmia, ei sillä ole väliä onko työelämässä vai kotiäitinä. "Hullu" kotiäiti saa lapsetkin käyttäytymään ongelmaisesti.