Onko täällä ihmisiä, jotka ovat olleet lapsena erittäin ujoja?

en ole ujo enää.Ujous karisi pikkuhiljaa ala-asteen aikana.Olin hyvä koulussa ja sain tunnustusta opettajilta,omilta vanhemmilta jonka myötä itsevarmuus kasvoi.Tai sitten minä vaan kasvoin ujoudesta ulos.Ujous ei ole mielestäni huono piirre.

Oletteko vieläkin? Jos ette, mikä muutti teidät?

Aikuistuminen ja elämänkokemus muuttivat minut. Olin lapsena ja nuorena sellainen, etten halunnut tuoda itseäni esiin. Tarkkailin jo pienestä itseäni, pelkäsin mokaamista.

Nykyään ihmiset eivät yleensä usko, että olen ollut ujo. Minussa on edelleen introvertti puoli. En pidä ujoutta hyvänä tai huonona piirteenä. Olin kiltti lapsi, mistä sain kiitosta, enkä kärsinyt ujoudesta. Vanhemmat eivät painostaneet ujouden takia ja uskon, että se on ollut hyvästä. Aikuisena olen tullut tasapainoiseksi, pohdiskelevaksi mutta myös seuralliseksi ihmiseksi. Otan nykyään vieraisiinkin ihmisiin enemmän kontaktia kuin Suomessa yleensä, voin pitää puheita ym.

mm. koulussa en viitannut koskaan. Kavereiden kanssa kuitnkin olin ihan "normaali".



Ujoudesta pääsin oikeastaan vasta lasten myötä. Heidän vuokseen pakottauduin sosiaalisiiin tilanteisiin, kun halusin heistä rohkeampia kuin itse olen. Oma lapsuudenperheeni eli lähes erakkoelämää, uskon sen olevan syynä ujouteeni. En yksinkertaisesti oppinut olemaan vieraiden ihmisten kanssa, vasta koulussa jouduin ihmisten pariin.

Onahn sitä toki oppinut toimimaan ja käyttäytymään niin ettei ujous liikaa rajoita elämää mutta ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre eikä mihinkään häviä.



Terve itsetunto minulla on ollut aina. Olen kasvanut kodissa missä mut on aina hyväksytty sellaisena kuin olen, ja on arvostettu ja rakastettu. Koulussa olin hyvä ja nuorena olin kaunis. Mutta ujo, aina ujo.

Vai oliko sosiaalisten suhteiden hoitaminen vaikeaa? Meillä erittäin ujo tokaluokkalainen ja toivon tosiaan, että jossain vaiheessa muuttuu vähän rohkeammaksi. Nyt ei uskalla edes pyytää luokkakavereita kylään.

Elämä on opettanut, on pakko puhua että voi hoitaa asioita.

Lapsena olin niin ujo, etten uskaltanut sanoa mitään muille aikuisille kuin vanhemmilleni ja mummolleni.

Aikuiset saivat todella tehdä töitä että saivat minusta jotain ulos :(

auskultointi ja opena muutama vuosi. Ujous on karissut, nyt en osaa olla hiljaa enää enkä muista että tuntemattomille ei saa puhua.

Koko ala-asteen ajan minulla on aina joku kaveri mutta yläasteella sitten eristäydyin kokonaan. Minua ei siis eristetty eikä kiusattu vaan tein sen itse. Ujouteni ja varmaan murrosiän vuoksi. Siitä olikin sitten vaikea vapautua.



t 5

tai en tiedä ujo, mutta hiljainen, en vaan tiedä mitä puhua. Haluaisin kyllä, eli olen periaatteessa sosiaalinen, mutta käytännössä en vaan osaa olla :(. Ujous pahentunut jopa aikuisiällä, tullut sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Nykyäänkin tietyissä tilanteissa, mutta selviän niistä vain ottamalla itseäni niskasta kiinni. Ujous väheni itsetunnon myötä. Olen jopa todella sosiaalisessa ammatissa nykyään.

Ujous on estänyt multa aika paljon kaikenlaista. Nytkin olen jumittunut kotiin, kun en "pysty" hakemaan töihin tai kouluun. Ajatuskin luokassa istumisesta kammoksuttaa mua.

Mun tytär oli vielä ujompi pienenä kuin mä, mutta hän on kasvanut ujoudestaan ulos. Ekalla reipastui ja siitä oli suunta ylöspäin.

Olin ujo, olen edelleen isossa joukossa hiljaa.



Huomaan olevani myös roolini vanki jossain mielessä, esim jos lapsena olin sukulaisjoukossa hiljainen, niin olen sitä edelleen. Kysyn kun vastataan, mutta ei juuri muuta. Toisaalta asiaa ei paljon auta äitini, joka melkein vieläkin vastaa puolestani, etenkin jos vähän harkitsen ennen suuni avaamista.



Olen kuitenkin ihan hyvin menestynyt elämässäni, hankin hyvän koulutuksen ja työpaikan, pystyisin kyllä menemään pitämään puheen isolle joukolle. Mutta kaikissa sosiaalisissa taidoissa helposti taantuu, jos ei ole ollut haastavia tilanteita, niin kynnys kasvaa.

Kavereiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa, vaan niitä riitti ja juttua tuli. Mutta aikuiset...niiden kanssa en uskaltanut jutella yhtään mitään, en edes tuttujen aikuisten kanssa (kavereiden äitien, naapurin tädin tai pph:n). Hoidossa vain nyökyttelin tain pudistin päätäni, tai jos se ei riittänyt niin kuiskasin varovasti vastauksen.

Koulussa kärsin ujoudesta, en esim. uskaltanut viitata tunnilla. Muistan kun monta kertaa ajattelin että olisi pitänyt viitata kun olisin osannut vastata. Mutta en vain uskaltanut viitata. Kerran päätin että nyt reipastun ja alan viitata. No niin tein ja ope tietysti valitsi minut, joten menin aivan lukkoon, unohdin kaiken ja vastasin väärin. Sanomattakin on selvää etten sen jälkeen viitannut enää...



Nykyisin en ole enää ujo, elämä on opettanut. Olen pakottanut itseni toimimaan.