Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kyökkipsykolookit, mikä asennevamma minulla ja miten sen voi korjata?
17.05.2011 |
Lapsena olin kiltti, yritteliäs ja taitavakin monessa asiassa. Vähän vanhempana huomasin, että yllättävän monesta jutusta selviääkin a) tekemättä mitään ja tarvittaessa esimerkiksi valehtelemalla b) tekemällä vasta ihan äärimmäisessä viime tipassa tai c) tekemällä myöhässä. Tosi monessa sellaisessa asiassa, joissa olen jotenkin luullut että on vain yksi tapa selvitä ja tehdä oikein, onkin käynyt ilmi että uusia mahdollisuuksia tulee yksi toisensa jälkeen, maailmassa on ihmisiä jotka työkseen keksivät keinoja miten lusmut, jotka ei viitsi tehdä asioita ajoissa ja oikein, saisivat yrittää uudestaan ja uudestaan. Vähintään sitten rahalla selviää, jos alkaa tilanne näyttää huonolta.
Nyt huomaan jättäväni kaikki mahdolliset asiat tekemättä tai viime tippaan. En saa oikeastaan mitään tehtyä jos ei ole ulkoa päin pakkoa. Jos huomaan, että mitään pakkoa ei olekaan, lopetan saman tien tekemisen. Sanotaan vaikka että en saa siivottua jos ei ole mitään syytä, ja syy on ainoastaan että tulee joku vieras, tai täytyy muuttaa tai jotain tällaista. Jos on joku vieras tulossa, lykkään siivoamista niin kauan kuin mahdollista, sitten siivoan kiireellä ja vilkuilen samalla kelloa että vielä tunti, vielä vartti... Ja jes jos tuleekin soitto, että tulevat puoli tuntia myöhässä, ehdin vielä tehdä jotain. Ei ole mahdollista, että siivoaisin etuajassa ja odottelisin rauhassa, laittautuen itse ajan kanssa valmiiksi. Tai että siivoaisin säännöllisesti, jotta vieraiden tullessa ei tarvitsisi ehkä tehdä mitään! Oikeastaan se siivoaminen ei ole hullumpaa hommaa, en inhoa sitä, mutten vaan tee sitä, koska voin olla siivoamattakin niin kauan kuin ei käy vieraita, ja saan siitä siivoamattomuudestakin jotain.
Jos pitää mennä jonnekin, olen myöhässä, tai en ehkä mene ollenkaan. En huolehdi asioista, ja saan jotain kiksejä ilmeisesti siitä, että siinä vaiheessa kun ajattelen että tilanne on jo tosi huono ja olen jo päässäni kehitellyt kaikenlaisia kauhuskenaarioita ja pakokeinoja miten tästä nyt sitten taas selviän, aukeaakin joku ihan helppo oikotie eikä mitään kyseenalaisteta missään vaiheessa. Sanotaan vaikka tällainen typerä vakuutusten ylläpitojuttu. Ensin hoidin vakuutukset tunnollisesti vaikka oli rahasta pulaa. Sitten tajusin että hei, eihän ne mitään vakuutuksia katkaise vaikkei laskua olisikaan ihan eräpäivänä maksettu. Sitten tajusin että hei, nehän lähettelee montakin kirjettä sieltä, ei minun edes tarvitse avata niitä kirjeitä ennen kuin vasta sitten joskus parin kuukauden päästä avaan viimeisen ja katson mitä sanotaan. Ja sitten lopulta vakuutukset katkaistiin, kun unohtui joku kirje laukun pohjalle. Pelästyin, mutta en vieläkään sitten tehnyt paljon mitään. Maksoin jossain vaiheessa ne rästiin jääneet pois ja hankin uudet vakuutukset, kun jaksoin. Aika kauan jaksoin olla ilmankin vakuutuksia, ja hei, mitään ei tapahtunut! Sitten kun sain vakuutukset, pesukone hajosi aika pian, sain sen korvattua vakuutusyhtiöstä helposti ja vakuutukset maksoivat itsensä hienosti takaisin, minun näkökulmastani siis.
Samalla tavalla olen hankkinut itselleni luottotietomerkinnän. Ensin huomaan että laskuista lähetetään muistutuksen muistutus, sitten ne menee viiveellä perintään, joka muistuttaa ja muistuttaa, sittenkin pystyy vielä sopimaan jotain maksuohjelmaa, kunnes menenkin ja jätän sen pikavipin maksamatta, sehän meneekin sitten suoraan käräjäoikeuteen, tulee laskua paljon, mutta ei siihenkään maailma kaadu. Saan luottotietomerkinnän, mutta kas vain, ihan hyvin pärjään näköjään senkin kanssa, ja sekään ei ole elinikäinen. Ja kas vain, taas löytyy ihmisiä joille tällaiset luottotietomerkinnät ja niihin liittyvät systeemit on ihan peruskauraa.
Tässä nyt vain pintaraapaisu. Sama juttu melkein jokaisella elämän alueella, tätä on jatkunut ehkä viitisen vuotta. Viivyttelen ja jätän tekemättä asioita, ja hyvin usein se yllättäen kannattaa tai ainakaan siitä ei tule mitään sanktioita, tai ainakaan sanktiot ei ole yhtä karmaisevia kuin mitä olen kuvitellut. Joskus tulee lyhyitä innostumisen puuskia, jolloin olen motivoitunut ja saan asioita hoidettua. Ajattelen aina että nyt tai ei koskaan, muutan elämäni ja hoidan tämän asian nyt niin hyvin kuin pystyn (ja kyllä minä tiedän miten asiat pitäisi hoitaa, tiedän miksi ne kannattaa hoitaa, ja tiedän että kyllä se minulle on ihan mahdollista). Innostuneena huomaan, että ei mikään tekeminen edes vaadi niin ihmeitä ja itseasiassa sehän on ihan mukavaakin, mutta sitten hyvin pian lipsun kuitenkin takaisin tekemättömyyteen. Vuorokaudet tuntuu menevän tosi nopeasti ja muuttuvan vuosiksi. Jos olisin aktiivisempi, miten paljon saisinkaan aikaan ihan helposti, ja kaikkihan olisi minulle itselleni eduksi. Miksen sitten tee?
Kommentit (28)
Siis enimmäkseen ihan hyväksi, välillä tietysti ahdistaa kaikki asiat jotka on rästissä. Luulin että masentunut ei iloitse juuri mistään, minä kyllä iloitsen monestakin asiasta.
Minulla on myös päämääriä ja haaveita paljonkin, mutta en ole näköjään pystynyt niihin sitoutumaan. Pääsen alkuun ja suunnittelen, sitten luovutan, en oikeastaan edes yritä. Olen ensin innoissani, sitten sabotoin itse itseni sillä että jätän asioita tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketään ei juuri kiinnosta jos sössit asiasi.
Hädin tuskin jaksoin lukea vuodatuksesi. Sinä ja vain sinä itse kärsit tekemättömistä töistäsi.
Olet vain siirtynyt luterilaisesta moraaliyhteiskunnasta eteläaurooppalaiseen iloitteluun. Onnea.
uskon että elämäsi on stressittömämpää kuin näillä rautakanki perseessä juoksevilla suorittajilla.
niin kauan, kun tuollainen tekemättömyys haittaa vain omaa elämääsi, niin mikäs siinä.
Mutta jos lapsetkin kärsivät, niin hae apua.
Kyllä minä tiedän ettei ketään muuta kiinnosta jos sössin asiani. Ja että itse sen teen. Lapsi on, mutta en usko että hän kärsii. En makaa apaattisena sängyssä, eikä meillä ole erityisen sotkuista, lapsella on puhtaat vaatteet ja hän on terve iloinen tyttö. On tietysti ihan tervettäkin sietää epätäydellisyyttä, koska olisi kamalaa stressata joka ikisestä maailman asiasta että hoituuko se nyt täydellisesti oikein. On hyvä minustakin tajuta että mitään peruuttamatonta ei tapahdu, vaikka pyykkejä ei ottaisikaan koneesta heti, joskin järkevää se olisikin kun ne joutuu sieltä kuitenkin jossain vaiheessa keräämään. Mutta miksi ihmeessä niin monessa tärkeässäkin asiassa minä suorastaan pyrin siihen perfektionismin vastakohtaan, ja kerta toisensa jälkeen tahallani hukkaan mahdollisuudet. Vaikka tykkäisin oikeasti siitä tekemisestäkin ja aikaansaamisesta. Liian helppo elämä? Laiskottelu ja velvollisuuksista luistaminen vaan on niin kivaa?
T: AP
Ps. kiitos kaikille jotka on lukeneet vuodatukseni :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä siihen auta kuin joko ulkoinen pakko tai riittävä sisäinen motivaatio. Tapojensa muuttaminen kun on tunnetusti vaikeaa, ja tuohan on vaan sulle pesiytynyt huono tapa. Luontainen laiskuutesi on päässyt kukoistamaan.
Tarttet sitä kuuluisaa itsesi niskasta kiinni ottamista, itsekuria ja sinnikkyyttä jotta saat iskotettua itsellesi uudet tavat toimia. Sen jälkeen hommat hoituu automaattisesti eikä asioiden hoitaminen ajallaan vaadi erityisiä ponnisteluja.
Ja sehän ei tarkoita että pitäisi mennä toiseen ääripäähän ja alkaa elämänsä suorittajaksi.
Liian helppo elämä? Laiskottelu ja velvollisuuksista luistaminen vaan on niin kivaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkäät epäonnistumisia.
Et koe, että edes lapsesi motivoisi sinua hoitamaan asiasi hyvin. Näinhän tekojesi perusteella on luettavissa vaikka haluaisitkin ehkä ajatella toisin.
Jotakin vakavaa on tunne-elämässäsi pielessä. Sinuna hakeutuisin ammatti-auttajalle. Terve ihminen ei aiheuta laiskottelemalla ja velvollisuuksista luistamalla vaikeuksia jälkikasvulleen. Raja tulee vastaan lasten kohdalla, varsinkin naisille, äidinvaistona.
Tarttet sitä kuuluisaa itsesi niskasta kiinni ottamista, itsekuria ja sinnikkyyttä jotta saat iskotettua itsellesi uudet tavat toimia. Sen jälkeen hommat hoituu automaattisesti eikä asioiden hoitaminen ajallaan vaadi erityisiä ponnisteluja.
Miksi pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kun on huomannut olevansa ihan tyytyväinen näinkin? Ymmärrätkö, että itsekuriin ja sinnikkyyteen vaaditaan motivaatiota, jota ap:llä tuskin tässä tilanteessa on.
Motivaatiota saattaisi saada terapian kautta (jos asian todella kokisi ongelmaksi ja olisi valmis työskentelemään sen muuttamiseksi) tai sen kautta, että romahtaa jollain tavalla pohjalle ja tajuaa, ettei näin voi elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kaikki luurangot tulisi kaapeista ja kaikki lähipiiri saisi tietää mitä olen puuhaillut "kulissien takana". Mutta eihän niin kovinkaan todennäköisesti käy, jos en kuole ja sukulaiset joudu selvittelemään perunkirjoituksia varten asioita ja siivoamaan kaappeja. Vaikka minulle määrättäisiin holhoaja, jonka kuuluisi ottaa selvää sotkuistani, tuskin se holhoaja olisi esimerkiksi oma äitini. Mutta en sitten tiedä, jos sellainen katastrofi oikeasti tapahtuisi, miten sellaisesta enää pystyisi aikuinen jatkamaan, kun olisi täydellisesti menettänyt kasvonsa. (Vaikkakin omaa syytään.)
Sinusta saa hyvin itsekeskeisen kuvan.
Nautit tämän aiheen analysoimisesta selvästikin, keskityt pintaan eikä sinua tunnu askarruttavan ollenkaan se olennaisin; miten käytöksesi, "laiskottelu" ja "liian helppo elämä" vaikuttaa lapseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä terapia auta ilman sitä motivaatiota...joka yleensä tulee siitä että nykyinen systeemi alkaa ahdistaa niin paljon että pakko saada muutos aikaan.
Tarttet sitä kuuluisaa itsesi niskasta kiinni ottamista, itsekuria ja sinnikkyyttä jotta saat iskotettua itsellesi uudet tavat toimia. Sen jälkeen hommat hoituu automaattisesti eikä asioiden hoitaminen ajallaan vaadi erityisiä ponnisteluja.
Miksi pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kun on huomannut olevansa ihan tyytyväinen näinkin? Ymmärrätkö, että itsekuriin ja sinnikkyyteen vaaditaan motivaatiota, jota ap:llä tuskin tässä tilanteessa on..
Miten tämä vaikuttaa lapseeni, no mielestäni ei mitenkään negatiivisesti ainakaan vielä, hän on aika pieni. Jos olisin reippaampi, olisin varmaan enemmän pois kotoa omissa menoissa. Tietysti jos olisin tehnyt asiat ajallaan niin kuin kuuluu, olisin jo hyväpalkkaisessa työssä, mutta ei minulla sitten olisi lastakaan. Jos vielä jatkan monta vuotta tätä menoa, niin vaikuttaa sillä tavalla että perheen tulotaso jää puolet pienemmäksi. Tai tietysti voi käydä niinkin, että mies kyllästyy ja ottaa eron jossain vaiheessa. (Mitä en halua, jonka takia tätä asiaa pohdinkin ja koitan keksiä sen ajatuskaavan, jolla päässäni tämän lusmuilun oikeutan.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsesi elämään. Asutteko omistusasunnossa? Onko lapsellasi varaa harrastaa tulevaisuudessa?
Onko teillä säästöjä hätätilannetta varten? Entä jos toinen teistä vanhemmista sairastuu vakavasti esim. miehesi, joka ilmeisesti tuo leivän pöytään?
Jos vielä jatkan monta vuotta tätä menoa, niin vaikuttaa sillä tavalla että perheen tulotaso jää puolet pienemmäksi.
jos hoitaisit asiat ajallaan? Esimerkiksi nuo vakuutukset: joudut ottamaan uusia, sopimaan maksuaikatauluista yms. sen sijaan, että panet ne suoraveloitukseen ja that's it.
Lusmuilu siis kostautuu ylimääräisenä vaivannäkönä, mikä on vaan tosi tyhmää. PLUS aiheuttaa todennäköisesti sydämentykytyksiä jos ei nyt sinulle niin ainakin lähimmillesi (jos sinulla nyt perhettä on).
Eli hiukan kannattaa käyttää järkeään. Lusmuile asioissa, jotka eivät kostaudu - vaikkapa karsi ylimääräiset sosiaaliset velvoitteet ja huushollaus. Mutta laskujen maksun kaltaiset asiat kannattaa hoitaa ajallaan, jos on järkevä.
Tulee mieleen, että et kauheasti arvosta itseäsi, kun et hoida asioitasi. Itsetunto kun on oikein huono, ei näe pointtia siinä, että pyrkii elämässä eteenpäin ja näkee vaivaa menestyäkseen.
Olen vähän saamaton ja laiska, eikä minulla ole kunnianhimoa siinä mielessä kuin muut sen käsittävät. Olen kyllä valmis tekemään paljon töitä jotta saan elämästäni sellaista kuin itse haluan, mutta se näyttää varmaan ulkopuolisen silmiin todella erikoiselta. En vain näe syytä esim. rehkiä joidenkin asioiden eteen niin paljon kuin muut, sillä ne asiat saattavat olla minulle melkolailla yhdentekeviä (kuten suuri varallisuus tai sen näyttäminen yms. turha). Tätä jotkut sitten ihmettelevät ja päivittelevät.
Takaisin siihen laiskuuteen, omalla kohdallani on auttanut se, että teen joka päivä yhden asian. Se voi olla vaikka kuinka pieni, vaikka pöydän pyyhkiminen (tai iso, esim. kaappien järjestely), kunhan teen sen YHDEN asian kuitenkin joka päivä. Pikkuhiljaa siitä tulee automaattista ja voi jo tehdä paljon muitakin asioita. Aloittaminen on aina vaikeinta, ja omalla kohdallani auttoi myös se, etten jäänyt jahkaamaan ja venkoilemaan vaan tein homman pois alta ja sain lusmuilla taas rauhassa. Ajattelin, että siinä ajassa kun jahkaan olisin tehnyt homman jo monta kertaa.
Tulee mieleen, että et kauheasti arvosta itseäsi, kun et hoida asioitasi. Itsetunto kun on oikein huono, ei näe pointtia siinä, että pyrkii elämässä eteenpäin ja näkee vaivaa menestyäkseen.
Olen itse kovin samanlainen kuin ap, laskut tosin maksan ajallaan, koska siihen mielestäni on ulkoinen pakko ja ulkoa asetettu aikataulu, mutta mitään sellaista en tahdo saada aikaiseksi, johon minun täytyisi itse motivoida itseni ja itse asettaa aikataulut :(
Luulenpa, että itsetunnolla on paljonkin tekemistä tämän asian kanssa. Soimaan usein itseäni siitä, että kun kuitenkin olen ihan fiksu ihminen, niin silti en menesty missään - enkä oikein usko, että edes voisin menestyä...
nyt olen täysin kyllästynyt häneen.Vaikka hän oli todella rakas minulle, pidemmän päälle riitti. Hänen juttujaan oli raskas kuunnella; mun pitäisi tänään.... mun olisi pitänyt.... olen unohtanut...... en ehdikään, en jaksa...... Hän oli aina myöhässä, antoi odottaa itseään tai ei ilmaantunut paikalle kun nukkui pommiin. Minusta tuo käytös oli äärimmäisen itsekästä. Itse käyttäytyisin yhtä välinpitämättömästi ihmistä kohtaan josta en pitäisi lainkaan. Mutta erityisesti hänen juttujaan oli raskasta kuunnella; mun pitäisi, mutten saa aikaiseksi...ei kiinnosta jne... Söi minulta energiaa. Laiska ja saamaton,ynnghhh....
tuli mieleen.
Tuommoinen jatkuva ikään kuin oman rimansa alitus, tehden asiat huonommin kuin kykenisi, herättää mulle semmoisia kysymyksiä, että ajatteletko, että et ole "priiman" elämän arvoinen, vaan sulle riittää huonompikin. Tai oikeastaan se ei ole ajatus, vaan jokin tunnekokemus. Onko niin, että et sittenkään arvosta omaa elämääsi? Joissain vastauksissa heitettiin kysymys mitäs siitä jos ap on tyytyväinen elämäänsä, mutta minusta kuitenkin tuntuu ettet ole.
Tuosta alisuoriutumisesta on varmaan paljon myös tutkimusmateriaalia, jota en juuri tähän ole löytänyt linkittää.
Seuraavia teemoja voisit itsesi kanssa keskustella, jos ne tuntuu kolahtavan:
mitä odotat omalta elämältäsi? Mitä toivot? Millaista se olisi vaikkapa 5 vuoden päästä jos unelmasi toteutuisivat? Mikä siinä olisi muuttunut, mikä pysynyt samana? Mikä sen hintana olisi?
Millainen minäkuvasi on, onko joku/jokin saanut sinut vakuuttumaan (virheellisesti) että ei sinusta mihinkään ole?
Mikä sinusta elämässä on tärkeää?
Mitä kunniallisuus, etiikka ja korrektius sinulle tuovat mieleen: tuleeko niistä hyviä fiiliksiä, noita kohden tahdon pyrkiä, vai vain jotain ulkoaopittua pakkoa?
Mä olen vähän tämmöinen, olen kysymysten heittäjä. Uskon aika lailla siihen, että ihminen itse kyllä tietää vastauksensa, niitä ei pidä kenenkään ulkopuolisen sanottaa. Mutta joskus auttaa, jos joku kysyy. En mä tiedä, oliko nämä kysymykset sinusta oleellisia. Jos olivat, jatka. Voit yllättyä.
Toivotan rohkeampaa ja itseesi ja perheeseesi panostavampaa elämää, koska jotenkin uskon, että sinäkin toivot sitä!
T diakoni Meiju
Tikkurilan seuraku
Alue: Aihe vapaa
Päämäärättömyys ja motivaation puute?
Etsi itsellesi päämääriä, tavoitteita ja haaveita. Suunnittele miten ne tavoitat.
Kaiken mitä teet tai jätät tekemättä teet itsellesi.
Sitten hups, elämä on ohi.