Te joilla on ollut mielestänne kamala lapsuus...?

Anteeksi jos hämäsi. Tarinani on kuitenkin ihan totta. Sain käyttörahaa 2kk ajalle niin, että viikkoa (= 6 päivää viikosta piti olla päivät poissa turvakodista, sunnuntaisin sai olla koko päivän siellä) kohden oli tuo 5€ = 30mk. Olisin tarvinnut siteitä, vaatteita ym. mutta tuolla rahalla sain nippanappa lounaan ja juotavaa. Vietin usein päiväni kirjastossa.



t. en muista numeroani

Anteeksi, taas tuli virhe...

Varsinkin kun hinnatkin ovat noista markka-ajoista niin paljon muuttuneet, ettei sen ajan 30mk kovinkaan hyvin vastaa tämän päivän viittä euroa. Eli muunnos oli melko turhakin. (Vaan niin on tämä saivartelukin ;-)

Varhaisimmat muistot on kun äiti huusi pelosta iskän riepoteltava. "Pue veljellesi ja menkää ulos!" Herätin vuotta nuoremman pikkuveljen sängystä ja juoksimme ulos. Itse olin tuolloin 5-vuotias. Puin kiireessä ottamani vaatteet päällemme ja odotimme äitiä, joka pääsi aina jossain välissä karkuun. Sitten istuskelimme puistossa muutamia tunteja ja hiippailimme kotiin kun iskä oli sammunut.

Myöhemmin vanhempani erosivat kun iskä alkoi tuoda muita naisiaan kotiimme yöksi.

Äiti avioitui pikaisesti iskän kaverin kanssa ja siitä se helvetti alkoi. Kuherruskuukauden jälkeen alkoholi virtasi taas ja sama riepottelu jatkui. Soitettiin veljen kanssa poliisit paikalle kerran, mutta silloin äiti vasta hakattiinkin. Kuulimme usein kun äiti raiskattiin ja hakattiin, kun olimme menneet nukkumaan. Isäpuoli tykkäsi myös kovasti pienistä tytöistä ja seksuaalinen hyväksikäyttöni alkoi kun olin 8-vuotias ja päättyi kun olin 12-vuotias. Äiti ummisti silmänsä.



Kotityöt olivat pakollisia ja niitä piti tehdä päivittäin. Ruuan piti olla valmiina vanhemmille kun he tulivat töistä. Kun muut menivät uimaan, niin meidän piti kerätä marjoja ennen kuin äiti tulee töistä kotiin.

Kaikki kesätyörahat piti tuoda kotia, viikkorahoja ei saatukaan. Koko aika oli köyhää. Vaatteet ostettiin kirpputorilta ja opimme könittämään pilkkaajat.

Kun 16-vuotiaana menin töihin maksaakseni opiskeluni, niin äiti käski maksamaan vuokraa kodissa asumisesta ja ruuasta. Laskin että tuli halvemmaksi vuokrata omakotitalosta asunto. Muutin tuolloin pois.



20 vuotta myöhemmin ensimmäistä kertaa uskalsin sanoa äidilleni, että hän olisi voinut pelastaa meidät tuollaiselta lapsuudelta. Hän katkaisi puhelun ja laittoi myöhemmin tekstiviestin, että haluaa katkaista välit minuun, koska olen niin katkera enkä pääse yli tuosta.



Minulla on isoja ongelmia luottaa ihmisiin ja haluan tehdä paljon itse. Masennuksen olen käynyt läpi, mutta nyt olen ollut ilman masennuslääkkeitä jo kaksi vuotta. Olen naimisissa rakastamani miehen kanssa ja meillä on kaksi ihanaa lasta.



Omille lapsilleni kerron aina, että he ovat kaikkein tärkeimmät. Mikään ei tule sen eteen etten varjelisi heidän lapsuuttaan kaikelta pahalta. Alkoholia emme käytä juuri ollenkaan. Vietämme aikaa lasten kanssa ja matkustelemme yhdessä paljon. Nyt olen onnellinen nainen. Lapsuuteni yritän vain unohtaa.

ilmeni mm. sillä että isä oli tyranni jota piti totella, hän oli mielestään aina oikeassa. Hakkasi äitiä, ja äiti taas haukkui isää ja provosoi hakkamaan jotta saattoi esittää marttyyriä sen jälkeen (ei tietenkään oikeuta hakkamaan mutta ei äidinkään käytös ja henkinen väkivalta oikein ollut). Saimme kuunnella jatkuvia riitoja, huutoa, lyömisen ääniä jne. peiton alla peloissamme ilta illan perään.



Sekä äiti että isä olivat jatkuvasti poissa kotoa, me lapset saimme olla yksin päiviä, iltoja ja jopa öitä jo ala-asteikäisinä. Lupaukset petettiin jatkuvasti, esim. piti päästä isän kanssa retkelle, no eipä päästy, ja tämä toistui koko ajan. Aina luvattiin jotain kivaa, koskaan ei toteutunut. Äiti penkoi meidän lasten kaapit ja lipastot läpi ilman lupaa, luki päiväkirjat ja antoi päiväkirjojen tekseistä pilkkaavia kommentteja julkisilla paikoilla. Kun olin kipeä, ei minusta huolehdittu, eräänkin kerran oli kuumetta yli 40 astetta useita päiviä eikä minua viety lääkäriin, annettu särkylääkkeitä tai mitään. Vietin ne päivät yksin kuumehoureissani sängyssä omassa huoneessa ja ihme etten kuollut nestehukkaan kun en jaksanut edes juomista hakea.



Että päättelepä siitä miten aion välttää vanhempieni virheet.

ollut huonoimmasta päästä mutta jätti taatusti jälkensä..



Olen syvästi uskonnollisesta perheestä. Meillä oli äärettömän tiukat säännöt ja kokoajan oli maailmanlopun perlko niskassa. Suhtautuminen seksuaalisuuteen oli aivan sairasta, sitä pidettiin ylettömän iljettävänä ja syntisenä ja pukeutumistani kytättiin ettei siinä vain ollut mitään sopimatonta.

Ystävät valikoitiin äärettömän tarkkaan eikä kukaan muu kuin samaan uskontoon kuuluva kelvannut.Olin hyvin yksinäinen.



Kaiken kruunasi mielisairas äitini. Hän katsoi velvollisuudekseen kasvattaa minusta kuuliaista ja hyväkäytöksistä tulevaa vaimoa, joten minä sitten siivosin veljieni sotkut, peitin heidän pedit, silitin perheemme miespuolisten vaatteet..



Käteni murtui ollessani 10-vuotias, äiti pakotti minut tiskaamaan yhdellä kädellä kun toinen käsi oli kipsissä, luonteeni karaistukseksi. Se oli KAMALAA. Äiti mitätöi jatkuvasti minua, alisti ja käytti henkistä sekä fyysistä väkivaltaa vain koska olen tyttö. Minulle ei suotu minkäänlaisia vapauksia, toisin kuin nuoremmille veljilleni ja syynä oli sukupuoleni. Äiti harrasti nöyryyttämistäni, eli rankaisi aina pienistäkin asioista selkäsaunalla, mikä oli teini-ikäiselle äärettömän nöyryyttävää. Äitini myös mainosti kovaan ääneen kaikille että "joutui" antamaan minulle vielä selkään vaikka olen jo niin iso tyttö. Syy remmillä pieksentään oli usein esim. se että väitin vastaan äidille. Kerran 15-vuotiaana jouduin seisomaan nurkassa yli kolme tuntia, koska olin jäänyt luvatta koulun jälkeen notkumaan koulun pihalle luokkakavereiden kanssa n. tunniksi. Äiti nitisti itsetuntoni täydellisesti. Fyysisen väkivallan vielä kestäisi, mutta henkinen nöyryyttäminen, alistaminen, kaiken oman kieltäminen (päiväkirjat, kirjeet yms äiti luki säännöllisesti) Äiti harrasti sellaista että antoi luvan tavata jotain kaveria, mutta kun olin lähdössä tapaamiseen, hän kielsikin, vedoten siihen ettei käytökseni ole ollut riittävän hyvää. Uskotte varmaan miten silmittömän pettynyt olin, kun äiti järjestelmällisesti sabotoi ystävyyssuhteeni. Kukapa jaksaisi jatkuvasti sopia tapaamisia ihmisen kanssa joka peruu ne aina, viime tingassa. Usein vielä niin, että äitini soitti kaverilleni ja sanoi että "**** on käyttäytynyt niin huonosti että rangaistukseksi ei saakaan tavata sinua". Äitini oli kyllä yleisesti vihattu ihminen..



Muutin kotoa 17-vuotiaana ja jätin sairaan lahkon ja vielä sairaamman äitini, tämän seurauksena koko sukuni hylkäsi minut. Ajauduin käyttämään huumeita ja liikaa viinaa ja jätin koulut kesken, ja yritin tappaa itseni parikymppisenä.



Nyt, 10 vuotta myöhemmin elämä hymyilee, olen kouluttautunut hyvään ammattiin, elän avioliitossa upean miehen kanssa ja minulla on maailman rakkain pieni tytär.

Kasvatan tytärtäni rakkaudella, enkä ikinä, koskaan aio murentaa lapseni itsetuntoa, päin vastoin kasvattaa sitä. Tyttöni on vielä niin pieni että konkreettisesti eritavalla kasvattaminen näkyy vasta myöhemmin.



Sanottakoon että nyt myöhemmin äitini on osittain myöntänyt virheet lapsuudessani, mutta koska olen eronnut uskonnosta, ei kanssani olla tekemisissä. Uskon että se on jopa parempi ratkaisu.



Ohhoh, tulipa tilitystä.. En ole vähään aikaan näistä asioista kenellekään puhunut.

pelottavia riitoja, epämääräisiä ryyppyporukoita, sammuneita vanhempia ja muita aikuisia, puukkotappeluja, ampumista, huorittelua ym ym.



pyrin välttämään vanhempieni virheet oman lapsen kanssa olemalla juomatta.

Äitiä hakattiin useasti, ei vaan silloin kun isä oli juovuksissa, vain jatkuvasti. Itse sain remillä, syödä tupakkaa, ja kynsisaksilla iskettiin käteen.



Raha asiat ei hoitunut ollenkaan. Piti elää hienommin kuin mihin oli varaa. Velkaa oli joka puolelle ja jouduttiin muuttamaan useasti.



Äiti ei kotia oikein hoitanut ja aina oli paskasta.



Aikuisena jouduin elättämään vanhempani, rahaa haettiin minun palkkapäivänä ja vielä' töistä. En voinut aiheuttaa kohtausta, joten olin aina rahaton. Vanhemmat olivat ottaneet velkaa minun nimissä, ja jättäneet maksamatta. Maksoin niitä velkoja pois vielä 10 vuotta.



Nyt isä on kuollut ja suhteet äitiin paremmat. Velat on maksettu ja ihana aviomies ja yksi lapsi.

Mitä kaikkea inhottavaa, pelottavaa ja sairasta sitä Suomen eri kolkista löytyykään. Tuli todella paha mieli teidän kaikkien puolesta :(



Yksi kysymys minulle heräsi: muistatteko mitään käännekohtaa, tapahtumaa tai oivallusta, mikä muutti teidän elämän suunnan? Mikä teidän mielestänne oli se juttu, ettei elämänne tällä hetkellä mene päin helvettiä?



ohis

meillä ei halailtu tai osoitettu hellyyttä mitenkään. Vanhemmat eivät kyselleet koulusta tai mistään mitään?

Ei puhuttu kuukautisista tai muista tärkeistä asioista.



Lapseni ovat jo täysi-ikäisiä. Vieläkin meillä halaillaan kun nähdään. Aina on puhuttu kaikesta taivaan ja maan välillä. Kerrottu toisillemme kuinka rakkaita ja tärkeitä olemme toisillemme.

Lasten kavereiden kanssa myös.

Mikä teidän mielestänne oli se juttu, ettei elämänne tällä hetkellä mene päin helvettiä?

Itselläni ei ollut mitään yhtä käännekohtaa tai oivallusta, jatkoin vain elämääni. Aina olin pärjännyt ja pärjään edelleenkin.

t. alkoholistivanhempien lapsi ketjun alkupäästä

En polta ja en ryyppää lasteni nähden. En lyö enkä mollaa. Kehun ja kannustan.

Jotenkin yritin aina vaan selvitä. Tapasin mieheni ja aloin seurustella, silloin tajusin että en voi tuoda häntä mukaan tähän p..k..n.



Lähdin hakemaan apua velkaneuvojalta, pistin raha hanat kiinni. Otin haltuun oman elämän. Tulin tarkemmaksi omasta rahatilanteesta ja selvitin vanhemille asiat. Sain lapsen ja menin naimisiin ja vasta silloin vanhemmat ymmärsivät lopettaa rahakeruun. Meni tosi kauan saada "rauha" mahaan. Selvitin itselleni että vanhat asiat jäävät taakse, ja aloittan uudestaan. Suur kiitos velkaneuvojalle ja ulosottomiehelle joka auttoi minua saamaan kuntoon asiat. !



En ole antanut anteeksi vanhemmille, mutta en murehdi enää vanhoista asioista. Se ei hyödytä minua eikä minun perhettä.

Olet selviytyjä!



vaikka meillä ei viinaa kotona niin sitä muuta tarpeeksi. En millään meinannut päästä siitä yli mutta joku tuttuni kehoitta käymään taitavan homeopaatin luona. Todellakin sain ``syvä`` hoitoa ja en oikein enää edes muista lapsuuttani. Elämä ihan avautui uudelleen!

Vanhempani ovat molemmat alkoholisteja ja kummitätini taannoin totesi "sulla oli kyllä kamala lapsuus - mietin usein, miten voisin asiaan puuttua"... No, kukaan ei puuttunut.



Itse muistan itse asiassa vain väläyksiä kamaluudesta (muutenhan kaikki oli omalla mittapuullani normaalia) ja luulenkin, että tämä muistamattomuus on vain tapani suojella itseäni.



Lienee turha mainita, että olen itse hyvin varovainen alkoholin kanssa ;-)

hakkasi vaimoaan ja lapsiaan.

Siitä voitte kuvitella. Se kun oli jokapäiväistä. Välillä juostiin talvella sukkasilleen karkuun yms. Olihan sitä kerran asekin isälläni.

sukkasilteen karkuun juokseminen myös tuttua. Lapsuuden muistoni ovat välähdyksen omaisia, muistan oikeastaan aika vähän. Onneksi.

Minusta tuli vakava vastuunkantaja ja sellaisena taidan pysyä. Onneksi löysin hyvän miehen joka pitää huolta myös minusta. Se on kivaa vaikka pärjäisin hyvin ilman kenenkään apuja. Kiitos näistä valmiuksista vanhemmilleni ;)

sukkasilteen karkuun juokseminen myös tuttua. Lapsuuden muistoni ovat välähdyksen omaisia, muistan oikeastaan aika vähän. Onneksi.

Mistähän johtuu? Joskus olen yrittämällä yrittänyt muistella, mutta tuntuu että hyviäkin muistoja on kadonnut.

t.3

En juo lasten aikana oikeastaan ollenkaan, vieraidenkaan lasten.



Koitan olla huutamatta ja räyhäämättä lapsille.



Yritän muistaa mainita heille joka ilta kuinka rakkaita ja tärkeitä ovat.



En laita lapsia riutumaan paskassa parisuhteessa, jos tämä sellaiseksi muuttuu vaan otan rohkeasti eron. (nyt ei lähelläkään, täydellisyyttä hivotaan ):))



Jokainen voi kuvitella millaista mä olen lapsena kattellut..