Te joilla on ollut mielestänne kamala lapsuus...?

alkoholia, vanhemmat olivat muuten vaan päästään sekaisin. Lapsellisia. Toki heillä oli myös hyvät hetkensä ja tunnen saaneeni kotoa jotain arvokasta myös- vaikka sosiaalinen elämä ja tunnepuoli olikin kaaosta. Totuin jo lapsena siihen että elämässä kaikki on mahdollista, vaikka kuinka kamalat ja ahdistavat tilanteet.

Mun on pitänyt rakentaa sekä itsetuntoni että "vanhemmus" itse, terapeuttien avulla. Surullista siinä on se, että edelleen on vaikea luottaa toisiin ja toisten apuun.

Mun elämäni ehkä suurin tarkoitus on katkaista tämä ketju- olen nähnyt sen eteen vaivaa koko aikuisen ikäni. Silti vieläkin tulee oivalluksia siitä, miten lapsuus vaikuttaa ja mitä mun pitäisi tehdä omien lasten kanssa toisin. Hyvin menee kumminkin. Joku treenaa vaikka kilpaa, joku toinen luo uraa- mä yritän oppia elämään niin että mun lapsillani on toisenlainen lapsuus kuin mulla. ja tavallaan se lasten hyvinvointi korvaa mulle mun oman menetetyn lapsuuden ja nuoruuden. Ja onhan tässä matkan varrella päässyt hiukan viisastumaan. Ja elämä tuntuu merkitykselliseltä kun tajuaa ettei hyvä elämä ole itsestäänselvyys.

Isovanhemmat hallinnoivat elämää; yksi oli leskeksi jäänyt ja äärimmäisen uskonnollinen -> kaikki juhlapyhät ahdistaa edelleen. Viha oli paha, kielletty tunne; aina piti olla kohtelias ja kiltti.



Toiset isovanhemmat olivat joutuneet jättämään Karjalan ja se trauma muiden sotatraumojen kanssa ei koskaan hellittänyt. Meillä oli kuulemma asiat niin paljon paremmin eikä mistään saanut olla tyytymätön.



Toinen vanhempi puhumaton alkoholisti, toinen vanhempi työnarkomaani, joka kielsi kaikki tunteet. Lapset olivat ok, jos ne olivat hiljaa ja tekivät kiltisti kotitöitä. Kumpikin loisti poissaolollaan niin henkisesti kuin fyysisesti.



Lähiperhe oli täynnä suuria, raskaita perhesalaisuuksia joissa ei kerta kaikkiaan saanut puhua ( kuolemaan johtanut onnettomuus, tsemurha, laitokseen suljettu ja unohdettu vammainen mm.) Ja kun isoista asioista ei saanut puhua, niin ei sitten puhuttu mistään muustakaan. Mutta kiitollinen piti olla kun asiat oli niin hyvin!

Kuitenkin ulospäin piti näytellä täydellistä perheidylliä.

Lapsena kaikki tuntui aivan normaalilta. Nyt aikuisena vasta on alkanut tajuamaan, minkälaisessa perheessä sitä onkaan oikein kasvanut.

Ns. kulissit kunnossa-avioliitto, isä ja äiti elivät omaa elämäänsä. Isä aina töissä, äiti kotona mielenterveysongelmaisena. Pahoinpiteli, laiminlöi jne. minua, minä jouduin huolehtimaan äidistä kun tämä sammui joskus jo alkuillasta. Joi siis ahdistukseensa, en syytä häntä. Isä jätti äidin ihan yksin ja pakeni töihin, kotiutui vasta yömyöhään.



Söin suruuni jo pienenä, äitini nimitteli minua tämän vuoksi. Jouduin koulukiusatuksi tämän vuoksi + olin syntynyt keskosena + happivajeessa, joka aiheutti erilaisia häiriöitä aivotoimintaani. Nämä olen saanut tietää vasta nyt aikuisiällä, kukaan ei puhunut mistään mitään lapsena. Muistan että isäni eväsi tutkimukset sekä terapian. Äitini kuoli huumeisiin pian sen jälkeen, kun isäni sai huoltajuuden ja muutimme pois kotoa.



Nuorena koin oloni turvattomaksi, karkailin kotoa mutten koskaan tehnyt mitään tyhmää. Isäni kyllästyi ja heitti ulos. Käytti vaikutusvaltaansa ja piti minua nuorten turvakodilla kun lähti itse Eurooppaan reissaamaan koko kesäksi (joo, uskomatonta mutta näin tapahtui). Elin tuolloin viidellä eurolla päivässä, vaikka isäni oli erittäin varakas. Lopulta minut huostaanotettiin, jouduin perhekotiin jossa oli syömishäiriöinen ja erittäin ahdistunut "äiti". Hän teki elämästäni helvettiä, mm. leikkasi tukkani ilman lupaa, teetti raskaita töitä kaiken vapaa-ajan sekä piti nälässä. Vuoden jaksoin, sitten karkasin isäni luo. Isä otti takaisin, mutta käyttäytyi ilkeästi ja mm. esti minua käyttämästä omaa puhelintani.



Pääsin ammattikouluun ja muutin ikäni salliessa pois; isäni vastusti koska olin hänestä hemmoteltu enkä tulisi pärjäämään. Ammattikoulu loppui vajaan vuoden päästä, sillä jouduin sielläkin kiusatuksi enkä enää jaksanut vaan masennuin pahasti. Löysin poikaystävän ja tulin raskaaksi; tein abortin ja melkein sekosin. Söin suruuni, lihoin 40kg lyhyessä ajassa...viimein kun terapian ja kuntoutuksen kautta aloin voimaan paremmin, isäni kuoli yllättäen.



En jaksa muistella enempää noita kauheuksia, mutta sen sanon että ovat jättäneet jälkensä. Sairastan toistuvaa masennusta, ahdistuneisuushäiriötä ja persoonallisuushäiriötä. Jälkimmäiseen ei ole lääkitystä, sen kanssa on vaan pitänyt oppia elämään. Olen yhden lapsen äiti enkä usko hankkivani enempää. Yhden kanssa pärjään mukavasti, minulla on todella hyvä mies ja anoppi. Omalta puoleltani ei ole ketään. Äitinä olen hieman ylisuojelevainen ja hössöttävä, kuitenkin avoimesti rakastava ja kaikesta jutusteleva. En käytä alkoholia tai edes tupakoi, tahdon lapselleni päihteettömän ja onnellisen elämän. Pyrin laittamaan itse ruoat, löytämään aikaa yhteisoloon jne. Joskus väsyttää ja näen jopa harhoja, mutta se on pientä- sitten vaan lepään sen päivän ja huomenna voin jo paremmin. Tämä kuulostaa helpolta, sitä se ei todellakaan ole- jatkuva syyllisyys ja häpeä seuraa minua kaikkialle enkä varmaan koskaan tule olemaan mielestäni minkään "arvoinen". Mies on ollut kanssani 11 vuotta, silti joskus epäilen että rakastaako oikeasti jne. Mutta: eteenpäin mennään!

niin turvakotiaikoina tuskin elelit viidellä eurolla päivässä... Muunsitko markat euroiksi, vai tuliko tarinaasi inhimillinen anakronismi?

Väkivaltaa, kiduttamista. Olen lempeä lapselleni

ja kunnioitan häntä, en käytä väkivaltaa ja olen

antanut hellyyttä kun hän oli pieni.

Nyt jo isompana ei tietenkään tule syliin enää,

ainoastaan mummun syliin.

Voin vain sanoa että ikuinen vahinko tulee väkivallasn käytöstä ja muusta pahasta mitä lapsena kokee.

jossa isä hakkasi äitiä, äiti petti isää, raahasi isän ollessa työmatkoilla vierait amiehiä kännipäissään meille, joista jotkut käyttivät minuakin hyväksi.



Isä hakkasi lisää äitiä, isä yritti käyttää hyväkseen minua. Pidin huolta veljestäni joka oli vain vuoden nuorempi minua.



Isä hakkasi minua ja äiti ei välittänyt. Koskaan ei ollut ruokaa, vain alkoholia. Monet yöt olen seissyt alle koulikäisenä äidin ja isän välissä ja huutanut ÄLÄ LYÖ ja kun menen nukkumaan se lyö taas.



En nukkunut koskaan kunnolla lapsena. Olin kaikille kiltti ja peittelin kaikkea.Äiti yrittii itsemurhaa, verta kaikkialla kun avasi ranteensa.



Jalat oli kylmänä on talvipakkasilla koitin hakea yöpuvussa äitiä ja isaa baarista kotiin.



Noh, mitä minusta sitten tuli? Perheenäiti jolla ihana mies ja lapsi. Kiitän Luojaani joka ilta siitä että olemme terveitä ja saamma olla yhdessä ja että minulla on ihana perhe.



En koskaan koskisi lapseeni fyysisti väkivalloin, juon alkoholia kohtuudella, ystävien seurassa joskus enemmänkin. En ole koskaan ollut masentunut vaan päinvastoin näen pienetkin arkiset hyvät asiat ja osaan olla niistä kiitollinen



Olen edelleen kiltti, ehkä liiankin, mutta tärkeintä minulle on tulla toimeen ihmisten kanssa ja löytää ne hyvät puolet. Rakastan elämää ja olen antanut anteeksi jo aikoja sitten vanhemmilleni.

isä oli narsisti paskiainen. petti minkä kerkesi äitiä, väkivaltainen eli hakkasi äitiä. aina poissa. toisaalta oli kyllä silti lapsille suht ok, halaili ja piti sylissä. joskin pientä pedofiliaan viittaavaakin siinä jo oli.

äiti oli kylmä, jäätävä, ilkeä, pelottava. teki kaikkensa ärsyttääkseen isää, oikein kerjäsi nyrkkiä. kiljui, huusi, kiroili isälle, hirveää kuultavaa. ei lopettanut millään. ja niin sai taas sitten nyrkistä.

isää piti kaikkien totella, oli perheen pää.outoa kyllä, minua ei kohdeltu fyysisesti väkivaltaisesti, henkisesti toki. eikä meillä juotu alkoholia eikä oltu köyhiä, vaan rahaa oli. eli vaikka kaikki päin persettä olikin, köyhyyttä en ole kokenut enkä alkoholismia perheessäni. eikä minua lyöty. äiti pakotti minut usein heidän riitaan keskelle. muistan miten olin ehkä 9 v, kauhea väkivaltainen riita meneillään. isä lähti ovesta ulos. äiti pakotti minut isän perään ja polvistumaan ja rukoilemaan isää takaisin...

äiti kyllä teki ruoan, joka päivä oli kotiruokaa, mutta sitä ei saanut syödä liikaa, hän vahti. eli usein oli nälkäinen. aamupalaa ei myös koskaan syöty. nälkäisenä kouluun. äiti oli epäsiisti, vaikka oli ns vain kotona, ei paljoakaan siivonnut. häpesin todella sitä epäsiisteyttä, jos joku ystävä tuli kylään. koko lapsuuteni oli erittäin pelokasta, aina iltaisin pelkäsin alkaako riita taas. kamala kiroilu, isä lyö äitiä, huuto, sekoilu... ahdistava pelko kulki mukanani aina. teini-ikäisenä aloi pyristellä siitä sekoperheestä irti. kotoa muutin 17 v. se olikin ainoa oikea ratkaisu! pikkuhiljaa aikuisena äitini alkoi muuttua. tuli jotenkin aivan erilaiseksi. tiesin, että hän oli lopulta alkanut syömään mielialalääkettä vakituisesti... koskaan hän silti ei pahoitellut, miten kamalan lapsuuden jouduin kokemaan, ja nuoruuden.

muuten hyvin olen elämässä onneksi pärjännyt. mutta syömishäiriöitä on ja tulee aina olemaan. nimenomaan ahmimishäiriö. uskon sen olevan tulosta lapsuudestani...

no, en tiedä onko oma lapsuuteni ollut kaikista kamalin. mutta oli se silti kamala minulle.

Nauramista, pilkkaamista, vähättelyä.



Minut pelasti poikaystäväni ja avasi uuden maailman.



Joka hetki pyrin siihen, etten käyttäytyisi lapsiani kohtaan kuten äitini minua kohtaan.

en yritä muillakaan keinoilla tappaa lapsiani.



Eiköhän siinä jo ole jotain, missä kohtaa yritän olla parempi vanhempi kuin omani olivat.

Henkiinjäämisen halu. Se, että pidin juoppoja ja muita luusereina ja halusin käydä kouluni kunnolla, että pääsen tästä paskasta eroon. Halusin nopeasti ammatin, että pystyn hommaamaan kodin itselleni ja pystyn elättämään itseni.

En ole koskaan nähnyt lapsuutta syyksi, että voisi heittää elämän hukkaan ja alkaa ryyppäämään ja varastamaan ja riehumaan ja tekemään kaikkea paskaa. Se on silti oma valinta, mitä elämällään tekee.

Se, joka on yritetty ampua ja tappaa ja raiskata monta kertaa lapsena.

Mitä kaikkea inhottavaa, pelottavaa ja sairasta sitä Suomen eri kolkista löytyykään. Tuli todella paha mieli teidän kaikkien puolesta :( Yksi kysymys minulle heräsi: muistatteko mitään käännekohtaa, tapahtumaa tai oivallusta, mikä muutti teidän elämän suunnan? Mikä teidän mielestänne oli se juttu, ettei elämänne tällä hetkellä mene päin helvettiä? ohis

tällaiset tarinat, mitä teillä on. Kiitos kun jaatte ne.



Mun "huono" lapsuus on ollut tosi pientä: suht lievää väkivaltaa varsinkin isältä, mielivaltaista käytöstä ja rankkaa alistamista. Äidiltä pilkkaa lihavuudesta, ei pystynyt lopettamaan edes silloin, kun tiesi, että olen Lapinlahdessa hoidettavana syömishäiriöstä. Taloudellisesti elämä meni lamassa perseelleen, ja perheemme menetti kaiken+ vanhemmat erosivat ja kaikki vaan muuttivat pois kodistamme, johon minä jäin käytännössä yksin 14-vuotiaana. Se oli ihan paskaa, ja asia joka ei ole trauma mutta suuren surun aiheuttaja. En koskaan tekisi omilleni toki mitään yllä mainituista, mutta jotenkin itselleni korostuu se, että tahdon lasteni saavan itse päättää tuetusti milloin aloittavat oman itsenäisen elämän. Eikä niin, että kaikki vaan katoavat ympäriltä, ja huomaat vain joutuvasi pärjäämään.



Mutta olen kyllä todennut, että lapsuuteni on ollut ihan tarpeeksi hyvä, ja vanhempani ovat nykyään ihan hyviä ihmisiä, ja välimme ovat lämpimät.

Lapsena kaikki tuntui aivan normaalilta. Nyt aikuisena vasta on alkanut tajuamaan, minkälaisessa perheessä sitä onkaan oikein kasvanut.

tää on kyllä niin totta. paremmin ei olisi voinut sanoa.

itse en tuntenut olevani rakastettu. olin jo pienenä lihava(vanhempien eron jälkeen aloin syömään, silloin n.6w) ja äitini huomautteli siitä minkä kerkesi ja yritti pakottaa laihduttamaan, hyvä ajatus, mutta väärät keinot käytössä.

kolme veljeäni haukkuivat minua taukoamatta. siihen vanhempani usein vain"noh lopettakaas nyt se ***n kiusaaminen". ja minä juoksin omaan huoneeseeni itkemään ja yksinolemaan. myöhemmin ovat kyllä pyytäneet anteeksi ja katuvat sitä selkeästi vieläkin, joten olen antanut heille anteeksi.

äitini kanssa en ole tullut pitkiin aikoihin toimeen, enkä luota isääni(eli en kerro hänelle asioistani). tämä johtuu heidän erosta ja siitä, että isä petti äitiäni ja olin juuri äitini mukana, kun hän sattui saamaan selville tästä. sitä hetkeä en unohda koskaan. olimme äitini kanssa pyöräilemässä ja hän vain käski minun mennä kotiin ja kun hän tuli hän vain itki.(muistin tämän juuri äsken) olen myös heille vihaisia eron ja pettämisen takia. minulle avioliitto on ikuista enkä koskaan voisi kuvitella pettäväni ihmistä, jota rakastan. en haluasi satuttaa ketään niin paljon kuin itseäni sattui silloin.

meilläkin oli synkkiä perhesalaisuuksia. itsemurhaa ja mielisairautta, joista tiesin jo pienenä, mutta vasta noin 17vuotiaana sain tietää, että äitini oli isänsä hyväksikäyttämä. tämä sai minut ymmärtämään, miksi hän ei ehkä ollut meidän kanssaan niin läheinen, haleja ja sellaisia.

meidän perheemme on aina ollut todella köyhä, lainaa oli aina! ja aina isä otti lisääkin vaikkei vanhojakaan oltu hoidettu. hän myös varasti meidän(eli lapsiensa) säästötileiltä rahaa. vieläkin kun isän puolen sukulaiset soittavat, he valittavat kuinka heillä ei ole rahaa, koska kaikki raha on mennyt isäni velkoihin(ovat takaajia, eli tavallaan omaa tyhmyyttään). itse en koskaan aio ottaa velkaa! minulle käy vuoden -90 auto joka kulkee max.80km/h aivan mainiosti ja aion käyttää sitä niin kauan, kunnes minulla on oikeasti rahat kerättynä parempaan. enkä silloinkaan osta kallista, kuten isäni.

aluksi eron jälkeen asuin äitini luona, mutta koska emme tulleet toimeen muutin pikkuveljeni kanssa isäni luokse. siellä jouduinkin yhtäkkiä aikuistumaan totaalisesti ja huolehtia koko taloudesta ja veljestäni, sillä isäni oli iltamyöhään töissä(ymmärrän kyllä, että meidän elätys ei ollut halpaa). samalla myös sairastuin pahaan masennukseen ja viiltelin itseäni sekä käytin päivittäin särkylääkkeitä, vaikkei olisi edes sattunut mihinkään. loppujen lopuksi sitten sattuikin päähän jos ei ottanut pilleriä. nyt olen päässyt masennuksesta(pieniä kausia tietenkin on) ja en ota särkylääkettä kovin helposti(jos päähän esimerkiksi sattuu) ja olenkin päässyt eroon niiden turhasta käytöstä.

masennusta aiheutti myös se, että minun täytyi olla koulussa täydellinen. jos oli alle 9 numero niin sain arestia. jos veljeni taas toi kotiin vähintään 7 niin johan syntyi juhlat! koulussa menestymisestä koen yhä painetta. kaikki olettavat, että olen viisas, mutta oikeasti vain käytän vapaa-aikani lähes koko ajan opiskeluun. nykyään olen kyllä onneksi osannut myös ottaa rennommin opiskelun, koska en enää asu isälläni.

isälläni oli myös huono tapa juoda alkoholia minun edessä(vain minun ei veljeni, koska isäni tiesi, että veljeni oli alkoholiin taipuvaa sorttia). tästä en kuitenkaan pitänyt ollenkaan ja nykyään olenkin lähes absolituisti. otan vain silloin tällöin muistuttaakseni kuinka pahan makuista viina oikeasti on. en myöskään pitäny isäni tupakoinnista, josta useasti huomautin hänelle.

isäni ei ollut meille lapsille koskaan fyysisesti välivaltainen(paitsi tukistaminen, joka sattui todella paljon, kun oli niin pitkän hiukset) eikä muistaakseni myöskään äidilleni, mutta tyttöystäväänsä hän on lyönyt useasti ja myös minun ja veljeni nähden. en vain vieläkään ymmärrä miksi he yhä ovat yhdessä? haluavatko he niin paljon satuttaa itseään ja muita ympärillä olevia?

myös mummoni kohteli minua eriarvoisesti kuin veljiäni. myös muut ovat huomanneet tämän. siitä on jäänyt sellainen tunne, että täytyy olla todella varovainen ja täydellisesti käyttäytyvä hänen seurassaan. tämä kyllä johtuu ilmeisesti siitä, että hänellä juuri on mielenterveysongelmia.

Mitä kaikkea inhottavaa, pelottavaa ja sairasta sitä Suomen eri kolkista löytyykään. Tuli todella paha mieli teidän kaikkien puolesta :(

Yksi kysymys minulle heräsi: muistatteko mitään käännekohtaa, tapahtumaa tai oivallusta, mikä muutti teidän elämän suunnan? Mikä teidän mielestänne oli se juttu, ettei elämänne tällä hetkellä mene päin helvettiä?

ohis

minulla tämä käännekohta oli se kun tapasin nykyisen avomieheni:) ja varsinkin kun hän kertoi rakastavansa minua. minä en ole pystynyt sanomaan hänelle "rakastan sinua" ääneen. olen todella pahoillani hänelle siitä, mutta txtaamme sitä toisillemme sitäkin useammin ja se riittää meille. sanomme sitä sitten kun olen valmis. sen sanomisessa minua pelottaa se voimakas tunne joka siihen sisältyy, ei minulle niin ole opetettu sanomaan.(omille lapsilleni aionkin toistaa tätä niin paljon kuin vain vuorokaudessa kerkeän!). rakastan sinua sijaan osaan valitettavasti sanoa ääneen hänelle "älä jätä minua". sitä pelkään hirveästi. jos hän jättää en kyllä selviäisi, koska pelkään vajoavani taas siihen mitä se oli joskus.