Miten pidätte hermot niin, ettette huuda tai sähise lapselle?

mutta en myöskään huuda enkä sähise. En tiedä onko se vaan mun rauhallinen luonne vai mikä, mutta mun mielestä on tosi rasittavaa raivostua ja olla vihainen. Keskityn ihan tietoisesti rauhalliseen hengitykseen ja puhetapaan kun olen vihainen, mulle tulee itselle tosi paha olo jos joudun huutamaan.

mutta en ole ikinä kokenut huutamisen auttavan mitään tai ketään, siksi en sitä harrasta itsekään. Muistan lapsena, kun serkkujen vanhemmat huusivat lapsilleen, se tuntui ihan älyttömän pahalta, päätin jo silloin, ettei huutaminen ole mun juttu. Enkä edes ole muuten kovin rauhallinen persoona :)

Mä en myöskään pidä huutamisesta, mutta en vaan voi sille mitään, että joskus (useamman kerran viikossa) kyllästyn niin täysin uhmiksen kiukutteluun, että räjähdän. En todellakaan haluaisi tehdä niin, siilä muistan miten ikävältä se tuntui, kun vanhemmat raivosivat, mutta mutta. Mikä mussa on vikana?



ap

no pitämällä huolta itsestäni. Esim. huolehtimalla riittävästä levosta ja mielen virkistyksestä.



Mä huomaan pinnan kiristyvän nimenomaan väsyneenä ja jos on ollut pitkään kotosalla ja kotiympyröissä.



Ja siis mä olen huutanut. Nyt ollaan oltu vuoron perään kukin kipeänä, minä raskaana. Kyllä nousi ääni pääsiäisenä.

mutta minun lapseni on kohtuu temperamenttinen. Uhman alkoin 11kk ja sen jälkeen oli aika jolloin raivostuessaan puri, löi, potki ym kivaa. Tosi rasittavaa ja kyllähän se itseäkin alkaa harmittaa että oma lapsi satuttaa. Olen parhaani yrittänyt pysyä rauhallisena ajattelen että se on normaali kehitysvaihe eikä henkilökohtaista.



kerron lapselle rauhallisesti aina, että äitiä sattuu tai tuli paha mieli. Nyt äiti on surullinen. Saatan jopa näyttää surulliselta, mutten koskaan vihaiselta. Nykyään tuo kiukkupussi on ihana, lempeä ja minun tunteeni huomioon ottava 3-vuotias. Jos hän vielä joskus hermostuu niin tulee aina pyytämään oma-aloitteellisesti anteeksi. Ei satuta enää minua tai muitakaan. Minä kohtelen häntä samalla tavalla joten jos syytä on pyydän lapselta reippaasti anteeksi. Joskun me molemmat pyydämme anteeksi vaikka jos lapsi hermostuu illalla nukkumaan mennessä, koska on yliväsynyt,minä pyydän anteeksi etten laittanut häntä tarpeeks aikaisin nukkumaan ja hän pyytää anteeksi että hermostui.



Mies joskus hermostuu lapselle, joten heille tulee herkästi riitaa.



Uskon että kasvattamalla lapsi oppii käyttäytymään samalla lailla kuin kasvattaja. Jos huudat lapsi huutaa, jos pyydät anteeksi lapsi pyytää anteeksi.

mä nukun yöt hyvin.mun avioliitto on onnellinen. raha-asiat ei paina,eikä mikään muukaan.



silti kun lapset tappelee tai jankkaavat kauan vastaan,mä räjähdän! mä olen äkkipikanen ja mä huudan.

niil on tosin aika hyvä suodatin kun ei ne siitä huudosta oo moksiskaan.mua itteeni ahistaa kun en osaa tyynesti hoitaa tilanteita ja olen yrittänyt kauan muuttaa tapani,se on vaan ihan perkeleen vaikeeta. jos olen päivällä huutanut lapsille niin illalla iskee ihan kamala morkkis.

mäkin siis kaipaan vinkkejä millä tän sais loppumaan.

Mä en myöskään pidä huutamisesta, mutta en vaan voi sille mitään, että joskus (useamman kerran viikossa) kyllästyn niin täysin uhmiksen kiukutteluun, että räjähdän. En todellakaan haluaisi tehdä niin, siilä muistan miten ikävältä se tuntui, kun vanhemmat raivosivat, mutta mutta. Mikä mussa on vikana?

ap

olet oppinut käyttäytymismallin vanhemmiltasi, koska he huusivat

Jaa-a ... riippuu paljon lapsestakin. Erittäin hitaasti kehittyvän lapsemme kanssa on pinna kireällä jatkuvasti, erityisesti kun mitään apua emme ole saaneet arkeen.



Yritän pitää kiinni päivärytmistä (ruokailut, levot, jne) sekä omalta että lapsen osalta. Välttää hetkiä joiden tiedän kiristävän hampaita. Ja pitää huolta omasta ajasta.

näkisit ja kuulisit ittes silloin niin kauhistuisit. Ajattele, että lapsesi näkee/kuulee ja se painuu hänellä mieleen ja sydämeen pysyvästi.

Lapset,joille huudetaan on huonompi itsetunto ja vaikeuksia elämässä.

Aikuinen, joka huutaa on heikko ja purkaa sen lapsiin. Aikuinen, joka ei huuda on vahva ja hyvä roolimalli.

Puhu siis etukäteen lapsillesi miten haluat heidän käyttätyvän ja käyttäydy itse niin. Se on kivaaaa!!!

näkisit ja kuulisit ittes silloin niin kauhistuisit. Ajattele, että lapsesi näkee/kuulee ja se painuu hänellä mieleen ja sydämeen pysyvästi.

Lapset,joille huudetaan on huonompi itsetunto ja vaikeuksia elämässä.

Aikuinen, joka huutaa on heikko ja purkaa sen lapsiin. Aikuinen, joka ei huuda on vahva ja hyvä roolimalli.

Puhu siis etukäteen lapsillesi miten haluat heidän käyttätyvän ja käyttäydy itse niin. Se on kivaaaa!!!

Ja tiedän kaiken tämän ja siksipä on kaksinverroin ikävämpi oli omasta huutamisesta!

Mutta kun hermostun, tunnereaktio tulee niin äkkiä pintaan ja päästän sen myös heti ulos.

Miten oppia itsehillintää?

Minäkin kaipaan vinkkejä! Ja voisin todellakin olla levänneempi ja paremmalla huolenpidolla ja se varmasti auttaisi vähän, mutta se ei aina ole mahdollista.



Tiedän kaikki syyt, miksi olla puhumatta ikävästi lapselle tai kenellekään, mutta äkkipikaisuuteni on vahvempi. Ja inhoan sitä ja inhoan itseäni, kun olen huutanut lapselle.

Tiedän olevani välillä tosi kamala äiti, kun menetän hermoni. Silloin huudan ja räyhään ja puhun rumasti. Inhoan silloin itseäni ja monta päivää sen jälkeenkin. Ja pyydän lapsilta anteeksi. Ja tiedän myös tasan tarkkaan kaikki ne huonot seuraukset, jotka mun käytöksestä tulee ja miten se vaikuttaa lapsiin mahdollisesti koko heidän loppuelämän.



Mutta en osaa enkä pysty lopettamaan. En mä heille joka päivä raivoa, vaan enemmän mä olen ihan lempeä ja rakastava äiti, mutta sitten kun kuppi menee nurin niin se menee nurin =( Mä tiedän, että olen perinyt tämän käytösmallin omilta vanhemmiltani ja he taas omiltaan, mutta miten helvetissä mä saan sen nyt vihdoin katkaistua. Näen jo mielessäni, miten lapseni huutavat sitten tulevaisuudessa omille lapsilleen ja se tuntuu kyllä kauhealta. En vaan pysty toimimaan toisin. Vaikka joka kerta, kun olen huutanut tai räyhännyt, vannon itselleni, että oli viimeinen kerta. Mutta sitten kun se hetki taas tulee (mitä en tiedä etukäteen, kun ei ole meillä mitenkään aina joku tietty tilanne), niin mä reagoin heti sillä paskalla tavalla kuin tähänkin asti.



Onko täällä joku, joka olisi aikaisemmin toiminut näin ikävästi ja oppinut toimimaan paremmin? Miten se on mahdollista?

Täällä myös yksi. Huudan kun pinna kiristyy, etenkin jos olen ollut koko pitkän päivän lapsen kanssa ja koko päivä on ollut yhtä känkkäränkkää, niin illalla ei hermot enää pidä. Toki yritän, ettei sitä känkkäränkkää pääsisi syntymään (lapsen päiväunet ja ruokailut ajallaan), mutta aina siihen ei voi itse vaikuttaa (jos esim. naapurin moottorisaha herättää lapsen, juuri kun olen saanut tämän nukahtamaan).

Jokaisella meillä on oma riitelytyylimme, joka on suurelta osin kotoa opittu. Omassa kodissani äiti aina opetti, että kyllä maailmaan ääntä sopii. Ja toisaalta olen hänen kanssaan samaa mieltä. Huudan, mutta tavarat pysyy paikoillaan ja en esim. kiroile. Sen sijaan mieheni ei koskaan huuda, mutta väittäisin, että lapseni pelkää häntä enemmän. Hän näyttää suuttuessaan TODELLA vihaiselta, eikä kontrolloi mitä tekstiä sieltä suusta tulee, kirosanoja siis tulee ja ainakin minua kohtaan myös uhkauksia (ei siis omaa terveyttäni kohtaan, vaan esim. uhkaa hävittävänsä jonkun minulle tärkeän tavaran tms.). Ja olen rehellisesti sitä mieltä, että se minun huutamiseni on tässä se pienempi paha...

Meillä on kaksi lasta. Toisen lapsen kanssa meinannut hermot mennä lukemattomat kerrat (vieläkin usein), toinen ei oo saanut ärsyyntymään oikein koskaan. :/ Onneksi sen hankalammankin kanssa menee nykyään jo paljon paremmin takavuosiin verrattuna.

ainoastaan jos olen erityisen hyvin levännyt ja nukkunut paljon, voi olla saumaa, ettei hermot mene. Muuten tulee valitettavasti rähähdeltyä välillä, ja sanottua rumasti.



Koetan kehittää itseäni koko ajan...

Onko hiton vihainen ja jäätävä, vai korottaako ääntään "joskus väsyneenä". Jatkuva karjunta tietty kokee inflaation.

ja sähiseminen taas tuntuu perin kummalliselta tavalta kommunikoida.



Jos minä suutun, ei se ole lapsen vika. Miksi purkaa omia tunteitaan lapseen? Harva täällä ilonsa ja riemunsa lapseen vuodattaa, mutta paha olo pitää erityisen tarkasti muistaa näyttää.

Täällä on kyllä ihania kasvattavia viestejä ;) Itse en kyllä usko että oma kasvatustyyli on ihan kaikkeen vaikuttava asia - siis ainoa sellainen.



Itse olen aika nopeasti räjähtävä tyyppi, mutta kolmesta lapsestani jokaisella on erilainen temperamentti. Kaikkia on samalla tavalla kohdeltu, ja osa kiihtyy helpommin huutamaan, osaa ei saa huutamaan sitten mitenkään. Ja lasten isä on jotain siltä ja väliltä.



Olen itse huomannut, että tärkeintä on se miten huutamisen jälkeen keskustellaan. Jos juttu menee ihan epäkypsäksi raivoamiseksi sekä äitillä että lapsella, niin aina sen jälkeen asia käydään läpi ja muistutetaan että on ihan normaalia riidellä ja kiihtyä, se ei ole tykkäämisestä pois jne. Mutta että yritetääs enemmän että ei huudettaisi toisillemme. Toimii meillä on on tärkeää, kuten kaikesta muustakin juttelu.



Siksi toisekseen, jo pelkästään se että miettii asiaa ja yrittää, osoittaa että tsemppaa sen kanssa - enempäähän ei voi keltään vaatia.

ja sähiseminen taas tuntuu perin kummalliselta tavalta kommunikoida.

Jos minä suutun, ei se ole lapsen vika. Miksi purkaa omia tunteitaan lapseen? Harva täällä ilonsa ja riemunsa lapseen vuodattaa, mutta paha olo pitää erityisen tarkasti muistaa näyttää.

Täälläkin yksi rähjäävä äiti, joka toden totta vuodattaa myös ilonsa ja riemunsa lapsiin. Ihan taatusti. Sanon lapsille monta kertaa päivässä, kun joku juttu meni hienosti tai että olen iloinen ja ylpeä heistä. Halitaan ja kutitellaan. Illalla istutaan kainalokkain ja luetaan satua. Tosi herttaista...

Mutta silti harva se päivä nuo saavat minut ihan suunniltaan, ja kyllä, korotan ääntä (=huudan). Tiedän, ettei siitä ole hyötyä, mutta teen sen silti, kun muukaan ei auta. En ole siitä ylpeä ja haluaisin lopettaa. Joskus onnistuu viilipyttyily, joskus ei.

Joku täällä sanoi, että huudosta lapsi oppii huutamaan, anteeksi pyytämisestä pyytämään anteeksi. No, meillä oppii sitten molemmat. Ei maailma ole mustavalkoinen niin, että on hyviä, rauhallisia äitejä, ja huonoja, huutavia äitejä. Huutaminen ei tietenkään ole koskaan tarpeen eikä hyväksi, mutta huutavakin äiti voi onnistua jossakin muussa.

Täällähän nimenomaan kyseltiin apua siihen, miten voisi olla huutamatta. Etkö ymmärtänyt?

Sitä paitsi minä ainakin puran myös hyvän oloni lapsiin; viimeksi tänään tanssimme isomman kanssa voitontanssin, kun sain erään pitkään aherretun jutun päätökseen.

Itse aiheesta vielä, että minulla ainakin auttaa ainoastaan se, että saan nukkua. Väsyneenä ja päänsäryssä tulee rähjättyä lapsille, vaikka miten yrittäisi tsempata. Se on ikävää - ja ihan kauheaa on kuunnella, kun isompi huutaa pienemmälle minun äänelläni! Niinä hetkinä aina vannon, etten enää koskaan puhu vihaisesti lapsille.

ja sähiseminen taas tuntuu perin kummalliselta tavalta kommunikoida. Jos minä suutun, ei se ole lapsen vika. Miksi purkaa omia tunteitaan lapseen? Harva täällä ilonsa ja riemunsa lapseen vuodattaa, mutta paha olo pitää erityisen tarkasti muistaa näyttää.