elämässäsi traagisin / pysähdyttävin/kamalin kokemus tähän mennessä

Lapsemme löysi hänet koulun jälkeen..



--



Tämä koettelemus on opettanut arvostaman elämän pieniä iloja ja olemaan valittamatta ihan kaikesta. Mutta kalliin hinnan siitä oppitunnista sai maksaa.

Maaliskuussa kuoli äitini syöpään, kesäkuussa anoppi teki itsemurhan, siitä kk päästä syntyi esikoinen joka yllärinä todettiin vaikeasti sydänsairaaksi. Hän kuoli syyskuussa.

kun olin 13-vuotias

Mutta pysäyttävin oli käydä katsomassa 78-vuotiasta isoisää vanhainkodissa. Vielä paria kuukautta aiemmin istuskeli kotona hiukan dementoituneena ja joi kahvia meidän kanssa. Sitten kunto romahti ja seuraavan kerran näin vanhainkodissa, kun istui pyörätuolissa. Vapisevalla kädellä yritti ottaa kukasta kiinni, muttei saanut. Pitkän änkytyksen jälkeen sai suusta yhden sanan: "kalassa"... Kysyi kai isältäni, onko isä käynyt kalastamassa. Harrastivat aikaisemmin yhdessä kalastusta. Se oli hirveää katsottavaa ja jouduin lähtemään toiseen huoneeseen kyyneleiden takia. Kuoli tuosta kuukautta myöhemmin.

ja kasvaminen vääristyneeseen tapaan hahmottaa ja jäsentää sekä ympäröivää maailmaa että itseä. Ja edelleen siitä seuranneet ongelmat ja kärsimys elämässä.



Näin 4-kymppisenä tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään annettavaa. Pelokkuus ja turvattomuus jatkuvana seuralaisena on kuluttanut minut loppuun.



Jos voisin muuttaa tapahtumien kulkua, olisin valmis antamaan jopa henkeni ennenaikaisesti, jos olisin saanut syntyä normaalin äidin lapseksi.

Vaan hän tulee kuolemaan lähiaikoina. Ja sitten kun se päivä lopulta koitti että pieni ei enää jaksanut taistella kuolemaa vastaan.

Vaikeuksia ja tuskaa ei voi asettaa mittarijanalle, näitä asioita ei yksinkertaisesti voi vertailla. Ja tässä ketjussa ei niin ole tehtykään, vaan kunnioitettu kaikkien kokemuksia.



Ja uskon, että myös ne, jotka arastelevat kirjoittaa koiransa kuolemasta lapsen kärsimystä kuvaavan avauksen jälkeen, aistivat tämän. Suru ja tuska ovat henkilökohtaisia asioita, ison pahan suden edessä ei kilpailla edes nimettömänä netissä.



Miten te ketjuun kirjoittaneet ja muut olette tapahtuman jälkeen päässeet kintuillenne? Minkälainen prosessi on ollut ja mikä on tilanne nyt?

vähän päälle 40.

kuolleena.. oli minulle todella raskasta..



Te, jotka mietitte, että onko teidän ongelmat yhtä mainitsemisen arvoisia ja yhtä suuria kuin muiden, olen sitä mieltä että jokaisen ongelmat ovat yhtä suuria. Ihmiset kokee asiat eri tavalla ja vaikka ongelma tuntuisi jostain tosi pieneltä, se saattaa olla toiselle suuri. Eli kertokaa ihan rohkeasti teille tapahtuneista asioista mitä pidätte vaikeina ja pysähdyttävinä. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä sitä.!!

Anoppini riutuminen syöpään 56 v:na, olin hänen vierellään viimeisen vuorokauden. Ihan hirveää katseltavaa.

uusi poikaystäväni raiskasi minut.

ihan hoitohenkilökunnalta alusta asti. Se että meille oltiin rehellisiä ja silti meidän annettiin olla vanhempia lapselleni. Sain puhua kaikesta hyvästä ja pahasta. Ja minä varmasti puhuin, tutut ja tuntemattomat suut ja korvat täyteen. Myös mies oli suurena tukena ihan vain olemalla läsnä, elämällä samoja tunteita kanssani.



Elämän oli kuitenkin jatkuttava. Lapsemme on elämässämme jokapäivä mukana. Kesällä hän saa sisaruksen. Surua ja ikävää on jälleen käsitellyt hieman eri valossa jo niitä hankittuja vaatteita pestessä ja miettiessä hetkiä jolloin ne olivat lapsemme päällä silloin joskus.

Lapsen joutuminen pedofiilin käpälöimäksi. Vuosia meni niin, että ajattelin sitä miestä päivittäin.

itsemurha. Hän oli samalla parhaan ystäväni veli. Muistan ikuisesti sen hetken ja tunteen, kun ystäväni soitti minulle ja kertoi, että veljensä on kuollut.

tyttäreni paljasti isänsä (ex:ni) käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväkseen =(

vaikka seulontojen mukaan ei ollut mitään riskiä.



Asia on ollut vaikea hyväksyä, lapsen olemme oppineet hyväksymään sellaisena kuin on.

monia meistä.Jaksamista kaikille.

















24

Minä vain yritin etsiä kamalasta asiasta edes jtn positiivista.. tässä tapauksessa se oli että onneksi syntyi kuolleena, kuin että olisi ehtinyt elää ja kuolla sitten.. Ajattelin myös että hänellä ei ollut tuskia.. Lääkärit myös sanoivat, että lapseni olisi todennäköisesti ollut todella pahati kehitysvammainen, joten ajattelin että hänelle kävi paremmin kun hän kuoli... joidenkin mielestä voi olla julmasti ajateltu, mutta minusta ihan tosi asioita.. ja minua ne helpottivat...



Kävin myös kerran psykologin juttusilla, mutta en kokenut siitä olevan apua.. Vauvani on ajatuksissani aina ja hän on osa elämääni.. Nyt minulla on uusi vauva, jolle kerron isoveljestä joka istuu pilvenreunalla ja vahtii pikkuveljeä

Yrittämällä jäljittää syitä siihen, miksi asiat ovat niinkuin ovat, miksi tunnen niin kuin tunnen. Selvitystyössäni luin psykologiaa yliopistoon asti ja kävin pitkään terapiassa.



Nyt on huterat paalut pystytetty vanhojen kelvottomien rinnalle, mutta takeita kestävyydestä ei ole.

jossa alkoholismia ja väkivaltaa.

Kamalinta on oma vaikeus rakastaa lapsiaan, hallita itsensä. Ylilyöntejä on tapahtunut. Tämä huolimatta pitkästä terapiasta, perusteellisesta psyk. opiskelusta, tukiverkkojen rakentamisesta. Ei tahdo jaksaa.

Ystävän itsemurha.