Marttyyriäiti -vai onko?

"Puhukaa ongelmista" , sanoo hän - sen tehtyämme itku, miksi syyllistämme. Nainen romahtaa kun keskustelu kääntyy hänen osuutensa asioihin. Nyt vakava sairaus romahdutti taas keskustelun tason. En taida paljoa sympatiapisteiä saada tai ymmärrystä mutta yritän vielä tiivistää.



Joillakin se koko elämä on ollut niin vaikeaa. Ja kun sitä on itse ja sisarusten ym. toimesta tukenut ja ymmärtänyt ja tarina aina jatkuu. On ollut vanhempien hylkäämistä ja abortti ym. Kukaan muu ei tuomitse, tehty on tehty. Mutta 35 v lapsen eli minun täytyy kuunnella edelleen tilitystä. Eipä niitä vaikeita kuvioita kukaan kiistä. Mutta onko 40 v oikeutus muistella lapsille ja etsiä oikeutusta.



Oikeasti, iso huokaus. Olen syntynyt -70-luvulla, nuorin sisareni 90-luvulla joten emme tätä sontaa ole kuulleet ihan vain vuoden verran. Nyt ensi kerran AV:lla. Voi Vittu! Kun on on ollut vähän raasu, niin diagnoosin kanssa voi ratsastaa vielä vänän. Ja mua saa kyllä kannustaa positiivisiin kommentteihin. Sattui vain niin, että parinkymmenen vuoden ahdistus vaihtui todellisiin ongelmiin.