Selittäkää lapsettomalle yks juttu lapsista,

Ei millään pahalla, en halua loukata....mutta ei se toisten lapsien lapsenlikkana oleminen kerro yhtään mitään siitä että olet lapsen oma vanhempi ja lapsen/lasten kanssa 24/7 ja pyörität arkea...Pienten lasten vanhemmille oma aika ei ole mikään bonus tai palkinto, kyllä se oma aika on ihan välttämättömyys välillä!



Juu ja kyllä mullakin on sellaisa päiviä, et illalla ajattelen vaan sitä et "huh, kohta saan nuo muksut nukkumaan ja saan syödä ja lukea lehden rauhassa"

mietimään tätä juttua, koska tosiaan itsekin olen fb:ssä hehkuttanut, että ihanaa kun sain lapset nukkumaan ja hetken omaa aikaa.



Ennen lapsia, kun kaikki töistä jäävä aika oli omaa aikaa, ei sitä osannut arvostaa samalla tavalla. Minulla on 3.5v ja 4kk vanhat lapset. Tällä hetkellä minulla on n. 30min-1h ns. omaa aikaa vuorokaudessa. Toki välillä pääsen jumppaan tai mies leikkii isomman kanssa (kuten nyt), mutta nytkin tyttö käy vähän väliä kysymässä tai sanomassa jotain. Mutta se hetki illalla kun talo hiljenee on IHANA! Kun itse on aivan umpiväsynyt ja saa hetken olla niin ettei kukaan vaadi mitään.



Rakastan lapsia enemmän kuin mitään ja nautin oikeasti kotona olemisesta heidän kanssaan. Niitä ihania juttuja ja hassuja leikkejä joita leikitään. Tai vauvan hekotusta, ihanaa :-) Mutta oma aika on välttämätöntä, jonka jälkeen jaksaa taas paremmin.

kiipeäisi mount everestille. Kukaan ei varmaan voi väittää se kiipeäimisvaiheen raaka työ olisi kivaa, mutta sitten se hetki huipulla tekee kaikesta sen arvoista. Se hetki kun katsoo lastaan ja se tulee syliin ja kietoo kädet kaulaan ja sydäntä särkee rakkaudesta. Ja silloinkin kun kiipeää ja joka paikkaa särkee ja happi loppuu, sitä katsoo ympärilleen ja ajattelee että maisema on niin kaunis. Toki sitä voisi jättää kiipeämättä ja välttäisi rakot kantapäissä ja elämä olisi mukavaa, mutta sitten jäisivät myös he huiput kokematta ja näkemättä enkä itse ainakaan vaihtaisi.

viihdyn lapsen kanssa, mutta välillä 24/7 lasta hoitaessa väsyttää ja kaipaa sitä omaa lyhyttä hengähdystakoa taaperon päiväunien aikaan. Ehkä nyt vielä enemmän, kun uhmaikäisellä on jokaiseen asiaan eriävä mielipide, saa mennä jopa vessaan ilman ei-ei-ei-ei huutoa!

Mutta silti, kyllä niitä ihania onnellisia hetkiä on enemmän silloin, kun lapsi on hereillä, muu aika kuluu leväten ja akkuja ladaten.

Olen onnellinen, että lapset on hankittuna. Iso elämänkokemus ja elämä jatkuu biologisesti ja sosiaalisesti ympärilläni.



Tämä elämä on rasittavaa kuitenkin osaltansa, aina. Joka asiassa on oma työnsä, vaivansa ja harmin aiheensa. Lapsista ei niiden nukkuessa työtä ja vaivaa ole. Oman elämän ilo on jatkuva, läsnä sekä lasten hereillä ja nukkuessa ollessa. Katsopas, ihminen voi olla yhtä aikaa harmistunut, vihastunut, iloinen ja onnellinen, koska asioissa on aina eri tasoja. Jos et koe lisääntymistä tärkeänä, se on sinun juttusi se.



Miksihän muuten länsimaiset yhteiskunnat muuttuvat, kun iso osa ihmisistä jättää lisääntymättä. Uskon että geneettiset seikat määrittävät ainakin osaksi monia psykologisia ominaisuuksia ja mielenkiinnon kohteita ihmisillä. Nämä itsensä elämän kiertokulusta irrottavat vähentävät omien geeniensä siirtymistä. Pienikin ero lisääntymisessä näkyy ajan myötä.



ateisti ajattelija

Minun koko tämänhetkinen elämä on sitä että leikin ja touhuan lapsen kanssa. Kun hän on hereillä, pitää valvoa ettei hän satuta itseään ja samalla yrittää keksiä sellaisia tekemisiä, mitkä ovat kehittäviä ja lapselle mieluisia.

Näin pienen kanssa oleminen on käytännössä jatkuvaa koulua.



Se on minulle kuluttavaa ettei hän vielä kaikkia selittämisiä ymmärrä. Itkee helposta, lyö kun suuttuu sanasta ei, ei tottele vaan luulee kaikkea sanomista leikiksi jne. Vähän kuin olisit koiranpennun kanssa jota ei ole koulutettu millään tavalla.



Vaikka lapseni on minulle maailman tärkein, on ne hengähdytauotkin tärkeitä. Ne auttavat jaksamaan niihin seuraaviin kiukkukohtauksiin.



SIlloin kun lapsi nukkuu, voin jättää aivot narikkaan, lukea kirjaa tai vaikka istua koneella (kuten nyt) ja vain olla, kun ei tarvitse vahtia ettei lapsi putoa sohvalta, revi kissan häntää irti tai syö takkapuita.



EIkä oikein minunkaan mielestä voi verrata lapsenhoitokeikkoja siihen kokopäiväiseen äitiyteen. Ymmärrät sitten jos/kun saat lapsia. ;)

tosin tunnustan kyllä sen että pikkulapsiperheelle tyypillisen pitkän, äänekkään ja räiskähtelevän päivän jälkeen, jolloin äiti on saanut venyä, selvitellä, ponnistella ja keskittyä, on kyllä hyvä hetki se, kun lapset ovat käyneet nukkumaan, tulee vihdoin rauhallista ja korvat saa vähän lepoa.



Sitä siistii vähän huushollia, keittää teetä ja käy sitten kurkistamassa hämärässä huoneessa niitä tuhisijoita, kuuntelemassa niiden hengitystä ja korjaamassa pikkuisen peittoa. Nukkuvat lapset tuoksuukin niin hyvältä... Mieleen laskeutuu sellainen rauha, joka tuntuu musta melkeinpä perimmäiseltä alkuvaistolta: nyt kaikki ovat turvassa, kaikki on pesässä niin kuin pitääkin. Monen äidin mieltä jäytää sellainen pysyvä pieni stressi ja huoli, ja tää on se hetki jolloin voi hengähtää, päästää irti ja tuntea että asiat on ihan vaan hyvin.



Mutta silti mulle itselleni kaikkein rakkaimpia hetkiä on muut hyvät hetket, vaikka kiireettömät aamut, ja käveleminen yhdessä koulusta kotiin kaikenlaista jutellen, ja ääneen lukeminen lapsille. Ja sitten se mahtava hetki kun ne oivaltaa tai oppii jotain uutta ja kasvot kirkastuu ällistyksestä ja ilosta.

kiipeäisi mount everestille. Kukaan ei varmaan voi väittää se kiipeäimisvaiheen raaka työ olisi kivaa, mutta sitten se hetki huipulla tekee kaikesta sen arvoista. Se hetki kun katsoo lastaan ja se tulee syliin ja kietoo kädet kaulaan ja sydäntä särkee rakkaudesta. Ja silloinkin kun kiipeää ja joka paikkaa särkee ja happi loppuu, sitä katsoo ympärilleen ja ajattelee että maisema on niin kaunis. Toki sitä voisi jättää kiipeämättä ja välttäisi rakot kantapäissä ja elämä olisi mukavaa, mutta sitten jäisivät myös he huiput kokematta ja näkemättä enkä itse ainakaan vaihtaisi.

Ihana lukea teidän kirjotuksia ja värikkäitä kuvauksia :) Ei tuota tosiaan taida ymmärtää ennen kuin itse kokee, siis sitä että yhtä aikaa voi olla ihanaa ja rankkaa, kun mulla on aina kerrallaan vaan jompaa kumpaa.



ap

Siis tämä oli kyllä niin hyvin sanottu! :)

kiipeäisi mount everestille. Kukaan ei varmaan voi väittää se kiipeäimisvaiheen raaka työ olisi kivaa, mutta sitten se hetki huipulla tekee kaikesta sen arvoista. Se hetki kun katsoo lastaan ja se tulee syliin ja kietoo kädet kaulaan ja sydäntä särkee rakkaudesta. Ja silloinkin kun kiipeää ja joka paikkaa särkee ja happi loppuu, sitä katsoo ympärilleen ja ajattelee että maisema on niin kaunis. Toki sitä voisi jättää kiipeämättä ja välttäisi rakot kantapäissä ja elämä olisi mukavaa, mutta sitten jäisivät myös he huiput kokematta ja näkemättä enkä itse ainakaan vaihtaisi.

Itsekin olen miettinyt ap:n kysymystä jo aiemmin. Jos vaikka pitäisi listata lapsettomuuden ja lasten hyviä ja huonoja puolia, niin lapsettomuus saisi minulla huomattavasti enemmän plussia. Silti haluan/halusin lapsia ihan ehdottomasti ja lapsettomuus kuulostaisi aivan hirvittävältä. Ne lapset sinänsä ja heidän rakastamisensa on niin valtavan iso plussa, että se kumoaa mennen tullen valvotut yöt, sotkun, rahanmenetyksen, oman ajan puutteen, elämän "hankaluuden" jne.

Kummallista. :)

Aikana kun lapsi eli niin oma rauha oli tärkeä.

Olin kotona lapsien kanssa ja päivät täyttyi lapsien touhuista.



Nyt kuuntelen kuolleen lapsen lempimusiikkia, katselen mitä piirsi, rakensi. Muistan mistä lapsi haaveili ja mitä toivoi. Kaduttaa ne pienet asiat joita olisi voinut antaa muttei antanut -ehtiihän sen-



Lapsi ei koskaan enää tule ovesta sisään ulkoa syömään ruokaa jota laitan.

Ei tule syliin, ei riidellä. Tilalla on tyhjää.

Odotukset ja suunnitelmat on loppunu.



Jokaselle on tärkeää saada omaa aikaa, tehdä omia asioita. Äitienkin. Ja helpointa se on kun lapsi nukkuu, koska muuten lapsi saattaa tarvita apua, hänellä on asiaa tai haluaa huomiota.

Olen myös ajatellut että on mukava olla lapselle läsnä, siksi en halua siivota kaikkea valveilla vietettyä aikaa.



Kun olen käynyt hoitamassa toisten lapsia niin ihanaa on aina palata omaan kotiin jossa lapset odottaa.

Nyt lapsi makaa haudassa, sielu taivaassa.

Elämä jatkuu.. toisilla.

Voihan ihmisellä olla myös vaikka duuni, jota se todella rakastaa, josta se on ylpeä ja nauttii ja jonne menee mielellään joka aamu... Ja siltikään se ei haluaisi olla siellä työpaikalla 24/7, vaan on iloinen ja joskus helpottunutkin myös siitä kun työpäivä on ohi (varsinkin silloin kun on ollut rankkaa) ja on aika mennä kotiin rentoutumaan.



Ei sillä että rakkaus työpaikkaa kohtaan (!) ikinä olisi lähimainkaan samoilla asteikoilla kuin rakkaus lapseen. Mut että ei vanhemmuus ole ainoa juttu jonka suhteen ihmisellä voi olla monitahoisia tunteita.

Minusta kaikille lapsen hankkimista suunniteleville pitäisi järjestää vaikkapa viikonkin demo aiheesta. mielellään tietysti useammalla lapsella mutta yksikin riittää.



Hankitaan viereen henkilä (voi olla aikuinenkin) joka seuraa koko päivän ajan mukana. Keskeyttää jokaisen ajatuksen ja lauseen. Puhuu koko ajan päälle. Pyytää katsomaan 23423 kertaa päivän aikana askarteluaan, autoaan, hyppyään, pipiä sormessa. Syötät juotat puet riisut peset pyyhit nukutat ja herätät. Äiti mua pissittää kakattaa väsyttää janottaa nälättää pupu tippu ja räkä tulee.



Takaan että se illan nukkumaanmenon hetki on päivän parhaita hetkiä. Huonoina päivinä ihan kirkkaasti parasta aikaa, hyvinäkin siellä kärkipäässä. Tuota ei tiedä kuin testaamalla ;)