Lue keskustelun säännöt.
Miten perustelette lapsillenne, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa?
04.04.2011 |
Meillä sellainen tilanne, että 5-vuotias tyttömme viettää muutaman päivän kuussa serkkulassa, jossa samanikäinen tyttö ja pari vuotta vanhempi tyttö. Nämä tytö ilmeisesti saavat kaiken haluamansa ja nurkat ovat väärällään krääsää.
Taas tänään tyttöni tuli sieltä ja kyseli, miksei me voida ostaa sitä ja tätä viimeisintä peliä, lelua tai hässäkkää kun serkutkin saavat ihan automaattisesti...
Ihan vaan mielenkiinnosta kyselen, miten muut ovat lastensa kanssa tästä keskustelleet.
Kommentit (30)
on aiemmin ollut tapana ostella leluja useammin, kun tuo kaksi kertaa vuodessa. Niitä on kertynyt ihan riittävä määrä. Meillä tuosta tuliais puolesta huolehtii isovanhemmat ja kummit. Ja joskus joku muukin tuo jotain kivaa tullessaan. Vaikka meidän perheessä ei rahaa ylellisyyksiin ole, niin koskaan ei ole lasten tarvinnut mennä kaikista huonoimmissa vaatteissa kouluun. Ja jos on joku keräilyjuttu ollut menossa esim. Poke-kortit, niin joskus on sellaisen pakan saattanut saada kaupasta sovitusti. Ei todellakaan ole tarvinnut kaikesta jäädä paitsi, mutta ei ole mitään järkeä myöskään aina olla ostamassa uutta. Välillä tehdään niin, että isojenkin lasten leluista osa laitetaan ylähyllylle ja sitten vähän ajan päästä vaihdetaan. Silloin ne tuntuvat uusilta ja niillä on kiva leikkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja perustellut monet asiat turhiksi. Olen myös selittänyt, että jokaisella perheellä on erilainen tapa käyttää rahaa. Meillä ei ole varsinaisesti pulaa rahasta, mutta en ymmärrä miksi sitä krääsää täytyisi olla yhtään enempää. Ei lapset kyllä paljon ole pyytäneetkään, kun jo pieninä oppivat, että synttäreillä ja jouluna saa leluja.
Meillä on tavaraa talo pullollaan, vaikka lapsille ei ole koskaan ostettu leluja hetken mielijohteesta. Vain synttäreinä ja jouluna on yleensä ostettu tavaraa. Joskus myös nimpparina on voinut saada jotain, jota on erityisesti toivonut. Joskus harvoin on ostettu yhteiseksi joku peli/lelu, joka on katsottu järkeväksi. Ei meidän lapset ole varmasti mistään paitsi jääneet.
En osta myöskään nyt jo isommille lapsille mitään tyhmiä kenkiä tai vaatteita, joiden tiedän jäävät kaappiin. Rutinaa kuulen joskus, mutta periksi en anna.
eli ei tarvita, on liikaa jo leluja, maksaa liikaa tai että en arvosta kyseisiä tavaroita.
Taas se nähtiin...tyttö sai synttärilahjaksikummeilta zhu zhu tunneleita ym. härpäkkeitä, joista on haaveillut kauan. Peräti puoli päivää jaksoi niillä leikkiä, sen jälkeen ei ole kiinnostanut.
miksei tielle saa juosta, miksei talvella voi lähteä alasti päiväkotiin, miksei toisille voi puhua rumasti.
Ostamisesta: mä tykkään shoppailla ja ilahdutan mielelläni lapsiani. Kuulostaisi tosi ankealta, jos leluja ostettaisiin vain jouluna ja synttäreinä.
Tänään käytiin just Tiimarissa ja ostettiin alekorista ihanat huopakankaiset vihot. Maksoi 1,40 kpl. Ja niihin oli ihana kirjoittaa.
Ihme halveksunta ap:lla - "serkkujen nurkat on väärällään krääsää".
lapsemme tulee perimään todella paljon rahaa, mutta toivon silti, että hän oppisi arvostamaan kovalla työllä ja fiksuilla sijoituksilla hankittua varallisuutta, eikä hassaisi sitä kaikkea turhuuksiin.
Lapsi ei todellakaan saa kaikkea haluamaansa, vaan joutuu joko odottamaan esim. mummin vierailua (tuo usein pienen tuliaisen, eivät näe usein), synttäreitä tai sitten säästää 2€ viikkorahoistaan...
Toki pyytää ja kinuaa vaikka mitä, mutta kaupassa sanon vain, että nyt tultiin ruokaostoksille. Kotona sitten jutellaan siitä, miten paljon ihminen oikeasti tarvitsee tavaraa ja mitä sitten tapahtuu, jos vain koko ajan ostelee ja ostelee. Välillä menee perille, välillä ei :-)
Toki sitten aina joskus voidaan ihan hetken mielijohteestakin ostaa joku pieni ylläri, mutta tämä ei ole säännöllistä tai jokaviikkoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja silloin kerralla useamman. Lapsia on monta, joten en sanoisi että meillä on leluja tosi vähän. Lisäksi kukaan lapsistamme ei ole erityislapsi eikä ole tarvinut mitään erityistukia mihinkään, vaan lapset kyllä pistävät luovat leikit pystyyn vaikka risuista ja männynkävyistä.
Eli olen sitä mieltä ettei niitä leluja tarvikaan olla paljon, meilläkin on mieluummin liikaa kuin liian vähän vaikka ehkä joku onkin sitä mieltä että meillä on vähän leluja.
Erityislapset on asia erikseen.
vai ostetaanko niitä silloin monta. Onko näillä lapsilla leluja sitten tosi vähän? Joo, kyllä meillä liikaa on leluja, osa vähän käytettyjä, osa paljon käytettyjä, osa aikanaan käytettyjä ja pienempiä sisaruksiaan käyttäjiksi odottavia, mutta tosi vähän meillä mitään olisi jos vain kaksi kertaa vuodessa ostaisimme. Ymmärrän, jos rahaa ei tosiaan ole. Mulla on aspergerlapsi, jota piti ihan opettaa leikkimään puheen kehityksen ja normaaliksia kehittämisen vuoksi ja kyllä minusta siinä erilaiset lelut ovat olleet tarpeen. Meillä on erilaisia lapsia, eka ei juuri mitään halua, toka haluaa ja minun on vaikea olla antamatta, mutta kyllä säälittää tytön kaveri, joka ei saa pehmohepoa yhtään isomman kokoista, itse kun mielii toisenlaisia hepoja enemmän, meillä taas saa molemmat sekä pienen että ison. Lapsi on lapsi kerran vaan.
Ihme nipottajaporukkaa jos lapset saa 2krt vuodessa leluja.
Mä en lapsena saanut melkein koskaan mitään, sen huomaa nyt, mulla on 60 kenkäparia,PALJON vaatteita, meikkejä hajuvesiä, laukkuja jne. Luojan kiitos että en ole veloissa.
Ja ne jotka lapsena sai kaiken, niillä menee aina paremmin.
Katso 20v päästä lastesi serkkuja, ne on varmaan lääkäreitä ja sun lapsi on sairaanhoitaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus ostetaan ja joskus ei osteta. Lähtöoletus on se, ettei osteta.
En halua korostaa lapsille sitä, etteikö meillä olisi varaa leluihin. Mutta siitä puhumme, että rahankäytössä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja. Aikuiset tekevät ne valinnat. Omia viikkorahoja lapsi saa säästää mihin itse haluaa. Sekin opettaa valintojen tekoon.
Haaveileminen on ihanaa, omistaminen ja ostaminen eivät tee pitemmän päälle onnelliseksi. Siitä olemme puhuneet lastenkin kanssa, ja pikku hiljaa alkaa jotain mennä perillekin. Kun esimerkiksi lapsilla on ollut oikein kova polte jonkun muotilelun perään, olemme ottaneet selvää, paljonko sellainen maksaa ja mistä niitä saa. Sitten lapsi on ottanut osan rahoista omasta kukkarostaan ja aikuinen on antanut esim. puolet. Kun sitten on menty kauppaan rahojen kanssa, varsinkin vanhempi lapsi onkin saattanut kieltäytyä lelusta. Kun huomaa konkreettisen rahanmenon ja alkaa pohtia, mitä muuta rahalla voisi tehdä, ei lelu ehkä olekaan niin ihana.
En tiedä yhtään nykyperhettä, jossa koettaisiin että leluja on liian vähän.
Ja ne jotka lapsena sai kaiken, niillä menee aina paremmin. Katso 20v päästä lastesi serkkuja, ne on varmaan lääkäreitä ja sun lapsi on sairaanhoitaja.
Hassua, että ajattelet noin! Lelut, muotivaatteet yms. ovat suhteessa halvempia kuin ennen ja ns. köyhätkin voivat ostella lapsilleen kaikenlaista. Mutta se, että köyhän lapsesta tulisi vanhempiaan rikkaampi aikuisena, on epätodennäköisempää kuin meidän lapsuudessamme. Luokkaerot ovat kasvaneet koko ajan 80-luvulta alkaen.
Monet hyvätuloiset ovat erittäin säästäväisiä ja harkitsevia kuluttajia. Alempi keskiluokka tuhlaa rahojaan huomattavasti enemmän kaikkeen "joutavanpäiväiseen" kuten muotileluihin.
Meillä ei ollut koskaan rahaa yhtään mihinkään. Ei ole varaa, ei ole rahaa.
Se ärsytti.
Tiesin, että jääkaapissa se kaikki ruoka oli halvinta mitä kaupasta saa. Meillä ei koskaan ollut mitään muuta kuin edullisesti ja halvalla ostettua.
Tiesin, että joka ikinen vaatekappale, lelu ja kenkäpari oli se edullisempi vaihtoehto.
Kyllä me arvostimme saamaamme ja kohtelimme tavaroita hyvin, koska jos joku meni rikki, ei uutta sannut ja tiedettiin myös että sitä rahaa ei todellakaan ollut.
Kesälomamatkoja tehtiin ja kysyimme, miten meillä on niihin varaa. Äiti vastasi, että on säästänyt koko talven.
Muistan kun kerran tällaisen suomen kesäkierroksen jälkeen totesin, että nyt sitten taas jatketaan säästämistä että päästään ensi kesänä ehkä lomamatkalle ja että nyt kun on lomalla kaikki rahat menneet, kotona syödään vain pottumaitoa (maitoperunoita, siihen aikaan köyhän ruoka).
Kerran säästin vaatimattomasta viikkorahastani ja kävin ostamassa hurjan kalliin ja värikkään, himoitsemani karkkiaskin kioskilta, maksoin penneillä (markka-aikaa siis) Myyjätytön ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kioskin vieressä olevissa pöydissä istui myyjätytön kavereita, semmosta nuorisoa, jotka repesi nauramaan kun kaadoin pennipinon tiskille. Rohkastuin ja huusin poisjuostessa: siinä on penni ylimääräistä, saat pitää sen. Olin hyvin arka lapsi.
No, namit oli pettymys, ne ei olleet yhtään hyviä.
Mutat tarinan opetus oli se, miten oli ärsyttävää kuulla se, ettei ole rahaa. Ei ole varaa. Ne on niitä varakkaampia perheitä, se on eri asia, ne on eri asia. Me ollaan tällaisia mitättömiä ja köyhiä, ei ole ikinä mihinkään varaa, ei edes tikkariin, ei minun harrastuksiin, ei edes kyniin eikä piirustuspaperiin.