Mikä avuksi? En pysty antamaan itselleni anteeksi äärimmäisessä väsymyksessä

ajattelemiani/tekemiäni asioita.



Olin viime kesänä ja syksynä aivan lopussa pitkän univelan ja arjen pyörityksen kanssa. Yöt olivat jatkuvaa vauvan tarpeisiin heräilyä, päivisin taas piti hoitaa esikoinenkin. Usein aamuisin itkin ja tärisin väsymyksestä. Jaksoin kuitenkin olla melko kärsivällinen ja hoitaa lapset ja olla tunnetasollakin läsnä.



Olen aina ollut huolehtiva, jopa ylihuolehtiva äiti ja varjellut lapsia vaaroilta parhaan taitoni mukaan. Äärimmäisessä väsymyksessä olin kuitenkin niin lopussa, että aiheutin kerran "puolivahingossa" vaarallisen tilanteen. Työnsin lapsia rattaissa, ja yhtäkkiä alitajunnastani tuli täysin suunnittelematon impulssi pysähtyä suojatielle ja odottaa, ajaisiko joku päälle. Pysähdyinkin hetkeksi tielle ja jälkikäteen tajusin kokeneeni siinä "aivan sama, en jaksa enää".



Eihän siinä mitään tapahtunut, mutta säikähdin omaa ajatustani ja toimintaani aivan hirveästi. Heti seuraavalla hetkellä tiesin, etten ikimaailmassa haluaisi satuttaa lapsiani tai itseäni. En ole vielä kuukausienkaan jälkeen päässyt tapahtuneesta yli. Koko juttu oli niin täysin vastakkaista sille, mitä normaalisti ajattelen/haluan/mihin pyrin.



Väsymykseni on jo pitkälti korjaantunut, kun olemme saaneet apua sukulaisilta, eli siltä osin asia on kunnossa. Olen melko virkeä ja hyvillä mielin. Mitään vastaavaa epätoivoista ei ole enää tullut mieleen.



Mutta en silti pysty mitenkään antamaan itselleni anteeksi tuota tapahtumaa enkä myöskään sitä, etten huomannut hakea väsymykseen apua jo aikaisemmin. Olen jutellut parin sukulaisen kanssa tästä ja he molemmat vakuuttelevat, että olen hyvä äiti ja minun pitäisi antaa itselleni anteeksi. Lapsiani tietenkin rakastan koko sydämestäni, mutta itse tunnen olevani täys paska, ellen suorastaan vankilaan joutava rikollinen hirviö.



Jos joku on kokenut vastaavaa, niin kertoisitteko miten tästä pääsee yli?



Jättäkää asiattomuudet, jooko.