ymmärtääkö lapseton lapsellisen arkea?

Ei mitenkään. Koska ei tiedä millaista se on, eikä pysty kuvittelemaan. Harvempaa edes kiinnostaa. Siis jos on lapseton omasta tahdostaan.

Siis lapsettomanko ei pitäisi ymmärtää lapsellisen arkea vai?



Mitään sellaista ei tietenkään voi täysin ymmärtää mitä ei ole itse kokenut.



Mutta, voihan se lapseton olla vaikka lastenhoitaja ja näin ollen ymmärtää paljonkin. Tai vaikka neuvolan täti tai kouluterveydenhoitaja. Tai miksei vaikka opettajakin. Tai ehkä hänellä on paljon kokemusta nuoremmista sisaruksista.

Mutta jos hänelle kerrotaan, niin normaalilla empatiakyvyllä varustetun yksilön luulisi ymmärtävän.

voi ymmärtää mutta muuten tuskinpa vaan. Itse en ainakaan ymmärtänyt ja olen huomannut että tuttavapiirin lapsettomat ovat täysin kuutamolla tästä arjesta.

lapsellisen elämää, hän tietää siitä paljon, mutta ei ymmärrä. Syynkin sanoit itse: mitään sellaista ei voi täysin ymmärtää, mitä ei ole itse kokenut.

Mutta, voihan se lapseton olla vaikka lastenhoitaja ja näin ollen ymmärtää paljonkin. Tai vaikka neuvolan täti tai kouluterveydenhoitaja. Tai miksei vaikka opettajakin. Tai ehkä hänellä on paljon kokemusta nuoremmista sisaruksista.

lapsellisen elämää, hän tietää siitä paljon, mutta ei ymmärrä. Syynkin sanoit itse: mitään sellaista ei voi täysin ymmärtää, mitä ei ole itse kokenut.

Mutta, voihan se lapseton olla vaikka lastenhoitaja ja näin ollen ymmärtää paljonkin. Tai vaikka neuvolan täti tai kouluterveydenhoitaja. Tai miksei vaikka opettajakin. Tai ehkä hänellä on paljon kokemusta nuoremmista sisaruksista.

Lapseton lastenhoitaja on nimenomaan "VAIN" hoitaja! Työpäivä kun loppuu, niin mennään kotiin eikä tarvii muksua/ja enää miettiä. Esim. pelkän päivän lapsia hoitavan ei tarvitse miettiä iltanukutuksia, yöheräämistä tms. Ja tietää kyllä asioista, mutta ei niitä silti ymmärrä. Mä kuulen usein lauseen "Ei se itku lasta vahingoita", mut kun OMA lapsi itkee, niin kyllä se vaan jonnekin niin sieluun viiltää, ettei sitä kuunnella voi.

Pahimmillaan lapsettomat kertovat kaikkitietävästi että "ei lapsen saamisen tarvitse muuttaa mitään jne jne".



Lapsi saa ja pitääkin muuttaa elämää. Varsinkin jos niitä tulee vielä useampia.

Jos oikein saivarrellaan, niin eihän me lapsellisetkaan ymmärretä sitten muuta kuin millaista on olla juuri omien lapsiemme vanhempia. Eihän me toisten perheiden arkea ymmärretä, jos se vaatii omakohtaista kokemusta.



Kyllä minun mielestä voi ymmärtää ilman omaa kokemusta. Ja sanoisin, että jos on läheltä nähnyt työn, sukulaisuuden, ystävyyssuhteen tms. perusteella, niin voi lapsetonkin ymmärtää.

Olisiko mitään mahdollisuutta, että perheellisistä käytettäisiin sanaa perheellinen?

ja muusta en nyt voi puhua kuin omasta kokemuksesta. Kyllähän tämä on ollut kokemuksena noin 500% rankempaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

ja silti olen päättänyt jättää lapset tekemättä. Ei todellakaan ole mun juttuni.



t. vapaaehtoisesti lapseton

Korkeintaan jotkut töiden puolesta lapsiperheiden kanssa intensiivisesti tekemisissä olevat, tai sellaiset joilla on itsellään paljon (itseään reippaasti nuorempia) sisaruksia, joita ovat joutuneet hoitamaan tosi paljon. Sitä vanhemmuuden henkistä aspektia ei kyllä silläkään tavalla yleensä voi oppia.



Mutta käytännössäolen todennut, että nimenomaan se (lapsiperheessä automaattinen) laskutoimitus, jossa aina joka asiassa on otettava lapset ja käytännön logistiikka huomioon, tapaa yllättää mitä hyväntahtoisimmankin lapsettoman.



Eipä sillä, ei mullakaan ole mitään realistista käsitystä siitä, millaista olisi vaikkapa... omistaa viisikymmentä poroa, tai työskennellä Valkoisessa Talossa, tai valmistautua kuulennolle. Ei oman kokemuksen puute ole mikään häpeä, ainoastaan fakta.

ei sitten 2-lapsisen perheen vanhempi voi täysin ymmärtää 8-lapsisen perheen arkea. Jonkinlainen haju voi olla, mutta ei mitään todellista ymmärrystä.

Jos minilla on nuha, ei naapuri voi tietää, miltä minusta tuntuu. Nuhassa kun on se kiva puoli, että muistikuva katoaa sen myötä kun nuhakin katoaa.



Miten siis lapseton voisi tietää lapsellisen arjesta?



Eihän lapsellinenkaan voi edes kuvitella, minkälainen lapsettoman arki on.



Se siitä. Tässä lyhykäisyydessään.



Tärkeätä on, että kunnioittaa toista - lapseton lapsellista ja lapsellinen lapsetonta.



It is so easy!

vaiika olisi lasten kanssa töissä Ei ainakaan niitä yövalvomisia ja sitä kun seuraavana päivänä joutuu töihin

On ihan eri asia olla lapsen kanssa tekemisissä välillä (esim. kummi tai lastentarhanope) kuin olla lapsesta koko ajan vastuussa. Rakkaus lapseen on aivan käsittämätön, sitäkään ei voi järjellä (ulkopuolisena) kokea.

Mielestäni ei. Itse en vuosia sitten vielä ymmärtänyt kuinka rankkaa lapsen kasvattaminen on ja millaista on niin väkevä rakkaus lasta kohtaan. Nyt olen itse äiti, lapsia kaksi kappaletta ja täytyy sanoa että kyllä se tuli ensimmäisen kanssa kuin puun takaa se arki. En osannut kuvitella sen olevan niin väsyttävää mutta samalla niin palkitsevaa. Sitä suurta rakkautta lasta kohtaan ei voi lapseton myöskään ymmärtää..

Voiko koiraton ihminen ymmärtää koiran omistavien perheiden arkea?

Voiko Suomessa asuva ymmärtää, millaista on arki Argentiinassa?

Voiko jalaton ihminen ymmärtää täysin, millaista olisi, jos olisi jalat?

Voiko joku, joka ei ole opettaja, ymmärtää millaista on olla opettaja?

Voiko hyvin toimeentuleva ymmärtää, millaista on todella köyhän perheen arki?