Lue keskustelun säännöt.
Normaalia esikouluikäisen mielen kuohuntaa?
21.03.2011 |
Esikoisemme on aina ollut ns. haastavan temperamentin lapsi ja oikeastaan 2-vuotiaasta saakka meillä on räiskynyt ja rätissyt miltei päivittäin. Raivareita, huutoa, itkua, riitelyä, ongelmia kaverisuhteissa (joustamaton, itsekäs luonne, vaikea sanallisesti sopia asioita->helposti riitaa) ja luonnollisesti meille vanhemmille paljon pahaa mieltä, huolta, itkua, turhauteneisuutta, sekä myös kiukkua ja raivoakin:(
Esikoulun alettua kesti hetken ja yhtäkkiä tilanne jotenkin seestyi, pitkään (meidän mittapuulla pari kk) olikin uskomattoman rauhallista, vain satunnaisia hepuleita ja kiukkukohtauksia, mutta lapseen saatiin ennenkokematon puheyhteys ja monella tapaa alkoi käyttäytyä kuin ikäisensä. Nyt kuitenkin tuntuu, että joku takapakki on tullut, lapsi riehuu ja rellestää taas melkein päivittäin ja jotenkin teot, puheet ja eleet ovat muuttuneet: ennen lapsia ei koskaan satuttanut muita tai itseään, mutta nyt saattaa lyödä tai heitellä tavaroita meitä vanhempia päin, välillä myös kavereita ja kaikista huolestuttavinta minusta on puheet, kun oikein suutuspäissään puhuu kuinka haluaisi kuolla ettei tarvitsisi nähdä minua enää ikinä:´( Neuvolaan tms en ole ollut yhteydessä, mutta mietityttää omassa pienessä mielessäni onko tuollaiset puheet ihan "normaaleja", ohimeneviä uhoamisia vai pitäisikö niistä oikeasti huolestua.
Toivoisin, että joku jolla omaa/ammattilaisen näkemystä asiaan vastaisi, mitään jeesusteluja että lapsi on sairas ja joutaisi viedä hoitoon, en kaipaa.
Kommentit (3)
etenkin keväällä tilanne lähti pahemmaksi, väsymystä varmasti osaltaan.
Nyt kolmannella on elo paljon rauhallisempaa, mutta turvallista jämäkkyyttä se on vaatinut. Etenkin oma kiukku pitää hallita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kolme kertaa viime aikoina (ehkä kuukauden-parin aikana) on näin sanonut ja nimenomaan haluaa kuolla siksi, että ei näkisi enää MINUA, ei siksi että HÄN ei haluaisi täällä enää olla. Kyllä mä aikuisena kestän monelaista uhoa, itseenikin kohdistuvaa, mutta puhuminen kuolemasta on jotenkin niin rajua, että huolestuttaa kyllä. Itseään lapsi ei koskaan satuta eikä säti (tällaisestakin käytöksestä olen kuullut) vaan kiukku ja raivo kohdistuu aina ympäristöön.
Oman kiukun hallinta on tietenkin a ja o tässä(kin) tilanteessa ja sen kanssa on painittu viimeiset neljä vuotta. Olen itsekin äkkipikainen luonne ja räjähdän helposti, saatan heitellä tavaroitakin, mutta toisia -etenkään lapsia- en satuta, en fyysisesti enkä sanallisesti. Seesteisemmän vaiheen aikana olikin todella helppoa ottaa vastaan ne harvinaiset raivokohtaukset joita oli, mutta kun on pidemmän aikaan ns tilanne päällä, niin oma pinna ja jaksaminen on valitettavasti niin kortilla, että tulee välillä käyttäydyttyä epäaikuismaisesti, epäjohdonmukaisesti, suututtua turhan paljon pienemmästäkin asiasta jne. Ja lisäksi perheessä on kaksi pienempää lasta, jotka myös tarvitsevat äitiä, ei minusta ole koko ajan isoimman lapsen kanssa vääntämään:/
ap
aina jos lapsi ilmaisee, että haluaa kuolla, siis ihan tosissaan eikä osana jotain leikkiä tai selkeästi matki jonkun toisen sanoja, niin on syytä olla huolissaan ja hakea apua.