Isoja ongelmia miehen kanssa eikä ketään kenelle puhua.

Tuohan on sitä tyypillistä kriisiä, joka pitkään parisuhteeseen tulee ennemmin tai myöhemmin. Ainakin jos puhutaan parisuhteesta, jossa ei ole muita näkyviä ongelmia.



Mua on mies ärsyttänyt jo monta vuotta. Vaikka raukka yrittää parhaansa ja oikeasti on hyvä mies ja isä. Mutta en ole koskaan ladannut totuuksia päin naaman, en riitojen yhteydessä enkä muutoinkaan. Minusta se olisi epäreilua, sillä mies ei ole tehnyt mitään väärin, ongelma on mun pääni sisällä: kyllästymistä, romantiikan nälkää ym. Ei se oikeuta mut loukkaamaan toista eikä tekemään elämästämme perhehelvettiä!



Minkälaista sun henkilökohtainen elämä on? Onko sulla aikaa harrastaa, tavata ystäviä, joskus jopa reissata ilman perhettä? Vai oletko ihan kiinni perheessäsi?



Me ollaan oltu yli 15 vuotta yhdessä ja siitä huolimatta, että toisinaan tuntuu todella pahalta (olla ns. yksin parisuhteessa), niin en aio luovuttaa. En kestäisi sitä morkkista, joka väistämättä tulisi lasten pahasta olosta.



Kun meidän eräs isompi projekti elämässä on ohi, aion yrittää elvyttää parisuhdettamme. Aion kokeilla useamman kuukauden sitä viisautta, että toisesta positiivisia asioita ja annan ylimääräistä huomiota. Katson johtaako se mihinkään. Ei se voi ainakaa huonontaa oloani...

Tuohan on sitä tyypillistä kriisiä, joka pitkään parisuhteeseen tulee ennemmin tai myöhemmin. Ainakin jos puhutaan parisuhteesta, jossa ei ole muita näkyviä ongelmia. Mua on mies ärsyttänyt jo monta vuotta. Vaikka raukka yrittää parhaansa ja oikeasti on hyvä mies ja isä. Mutta en ole koskaan ladannut totuuksia päin naaman, en riitojen yhteydessä enkä muutoinkaan. Minusta se olisi epäreilua, sillä mies ei ole tehnyt mitään väärin, ongelma on mun pääni sisällä: kyllästymistä, romantiikan nälkää ym. Ei se oikeuta mut loukkaamaan toista eikä tekemään elämästämme perhehelvettiä! Minkälaista sun henkilökohtainen elämä on? Onko sulla aikaa harrastaa, tavata ystäviä, joskus jopa reissata ilman perhettä? Vai oletko ihan kiinni perheessäsi? Me ollaan oltu yli 15 vuotta yhdessä ja siitä huolimatta, että toisinaan tuntuu todella pahalta (olla ns. yksin parisuhteessa), niin en aio luovuttaa. En kestäisi sitä morkkista, joka väistämättä tulisi lasten pahasta olosta. Kun meidän eräs isompi projekti elämässä on ohi, aion yrittää elvyttää parisuhdettamme. Aion kokeilla useamman kuukauden sitä viisautta, että toisesta positiivisia asioita ja annan ylimääräistä huomiota. Katson johtaako se mihinkään. Ei se voi ainakaa huonontaa oloani...

Enkä vain yksinkertaisesti saa itseäni vaikkapa haluamaan miestäni. Mies lähinnä ällöttää mua! En väitä, että itse olisin sen kummoisempi, voihan se olla, että mäkin ällötän miestä. Mutta kun en välitä! Voi, kun se löytäis jostain uuden naisen ja itse älyäisi lähteä!

ap

Ei kai siinä muu auta. Mitä siinä enää miettii perheneuvolaan menoa. Ja miksi muuten miehen pitäisi tulla sinne mukaan? Eiköhän sun kannattaisi ensin mennä selvittämään oman pään sisäisiä asioita ja sitten vasta raahata mies mukaan, jos on vielä tarvis yrittää pelastaa suhde.



Sori tyly teksti!

Ei kai siinä muu auta. Mitä siinä enää miettii perheneuvolaan menoa. Ja miksi muuten miehen pitäisi tulla sinne mukaan? Eiköhän sun kannattaisi ensin mennä selvittämään oman pään sisäisiä asioita ja sitten vasta raahata mies mukaan, jos on vielä tarvis yrittää pelastaa suhde. Sori tyly teksti!

Anteeksi, että avauduin ahdistuksesstani... :(

Realismia nainen, realismia. Jokainen, joka on nainen, tietää, mitä nainen haluaa: rakkautta, hellyyttä, "palvontaa", kumppanuutta jne. Mutta tosiasiassa harva mies ymmärtää tätä tai haluaa tätä antaa, sillä ei koe näitä asioita niin tärkeäksi kuin nainen. Miljoonat naiset ennen meitä ja miljoonat meidän jälkeen tulevat pettymään parisuhteeseen. Niin paljon odotetaan ja toivotaan ja sitten arki tulee vastaan. Yritetään ja tsempataan ja sitten jonkun ajan kuluttua toinen ällöttää.



Minkäs sille sitten voi? Mitkä ovat sun vaihtoehdot? Erota vai yrittää setviä omia asenneongelmia?

Antakaa nyt hyvät ihmiset neuvoja siihen.



Kyse ei ole siitä, että kaipaisin rakkautta, hellyyttä tai palvontaa. Ei suinkaan. Kaipaan sitä, että voisin kunnioittaa miestäni vertaisena kumppanina. Että voisimme keskustella asioista ja kehittyä YHDESSÄ vanhempina. Oppia uutta lasten kasvaessa.



Mutta kun ei, en kunnioita miestäni. Lasten kasvaessa olen huomannutm, että olemme yhä enemmän eri mieltä asioista. Sekä lasten kasvatuksessa että elämässä muutenkin. En tiedä olenko itse muuttunut vai onko mies vaiko molemmat. Miehen käsitykset asioista vain eivät sovi minun maailmankuvaani lainkaan. Ja vaikka perustelisin ajatuksiani asiallisesti miehelle, hän ei suostu edes puhumaan asioista muuten kuin omien ajatustensa valossa. Ja valittaa minulle, että minä vaadin kaiken toimivan kuten minä sanon. Ehkä niin, mutta sama pätee mieheenkin. Olemme umpikujassa. Emme vain löydä yhteistä kieltä ylipäätään mistään puhuttaessa, poislukien ehkä kaikista arkisimmat asiat, kuten ruoanlaitto ja pyykinpesu.



Miten sitetn selvittää asenneongelma? Kaikki menisi varmaan hyvin, jos hyväksyisin mukisematta miehen näkökulman asioihin. En tiedä olenko sitten aiemmin ehkä "antanut periksi" itselleni tärkeissä asioissa ja nyt, kun mitta alkaa olla muutenkin täynnä, en enää annakaan ja siinä on sitten seinä vastassa.



Usein mietin, että en käsitä, miksi menin tuon miehen kanssa naimisiin. En sitä kadu, koska meillä on ihanat lapset, mutta ihmettelen.



ap

Hyvä vain jos olette päätymässä eroon! Ymmärrän sinua 101%:sti. Jos liittonne ei ole tasa-arvoinen, esim miehesi ei kunnioita sinua itsenäsi (ne sovinistit...) eikä ymmärrä tarpeitasi, vaan jopa laittaa totuuden sanasi epäreiluiksi (siitä kun sait viimein sanottua mitä ajattelet miehestäsi) ei hän ole sinun arvoisesi! Samasta lähtökohdasta täällä lähdettiin n puol vuotta sitten ja nyt ollaan asumus- ja kohta avioerossa. Ja mikä sen ihanampaa! Parempi yksin ja nauttia kuin yhdessä ja uhrata. Vain uskovaiset eivät tajua omaa etuaan ja sitä, että jokaisen ihmisen on autettava itseään - myös eroamaan huonosta liitosta.

Lapsesi selviävät kyllä, niin lapset aina, KUNHAN saavat molempia tavata. Vuoroviikkohoitokaan ei ole ainoa vaihtoehto. Me jaamme lapset "puoliksi", mutta siten, että ovat 2vk/kk yhdessä jomman kumman luona. Poika isän ja tyttö äidin. Hyvin ova suhtautuneet ajatukseen kun saavat molemmilla olla JA ILMAN AHDISTAVAA ILMAPIIRIÄ/riitoja hekin.

Voimia sinulle ja olet oikealla polulla. Mitä sinne perheneuvolaan jos ei halua olla perhe kuin väkipakolla...

Enkä vain yksinkertaisesti saa itseäni vaikkapa haluamaan miestäni. Mies lähinnä ällöttää mua! En väitä, että itse olisin sen kummoisempi, voihan se olla, että mäkin ällötän miestä. Mutta kun en välitä! Voi, kun se löytäis jostain uuden naisen ja itse älyäisi lähteä!

ap

Tyrkytin työkavereita ja kaikkia muitakin miehelle ja päinvastoin...

Minusta kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta, että ottaa jonkun aikarajan, puoli vuotta tai vuosi, ja päättää että tässä on nyt pysähtymisen aika ja kasvun paikka, tuli ero tai jatkui liitto, niin nyt on se hetki kun täytyy jotakin alkaa tapahtua. Ja niinhän sanotaan, että toista ei voi muuttaa, joten itsestä se mahdollinen muutos täytyy lähteä. Jos käy niin, että liittoa ei pysty enää sitten jatkamaan, niin ainakin on paremmat valmiudet pärjätä omassa elämässä siitä eteenpäin... Uskoisin, että ainoa keino selvitä kunnialla, on ihan täysi rehellisyys ja avoimuuskin. Pakkohan siinä on panna itsensä likoon, jos aikoo avioliittonsa pelastaa.



Mutta uskoisin myös, että jos tosissaan aikoo jotakin positiivista saada aikaan, täytyy jostakin kaivaa se kunnioitus sitä toista osapuolta kohtaan. Ei mielestäni voi oksentaa kaikkia tunteitaan toisen niskaan, ja odottaa että se toinen osaa taianomaisesti tehdä juuri ne oikeat asiat ja sanoa oikeat sanat ja kaikki on taas hyvin. Jos sitä kunnioitusta ei löydä, varsinkin tilanteessa jossa "ei ole mitään hyvää syytä" eroon eikä ole mitenkään selvää että syy on toisessa sen enempää kuin itsessäkään, todennäköisesti sabotoi koko projektin alun alkaenkin. Mies kaivaa kantapäät tiukemmin sinne poteron pohjalle, eikä ole toivettakaan että hänestä myöskään saisi avointa ja kunnioittavaa keskustelukumppania puimaan tätä kriisiä.



En ihan ymmärrä, mitä edellinen kommentoija tarkoitti sillä, että "laittaa totuuden sanasi epäreiluiksi"... Tarkoittikohan että mies ei ilmeisesti reagoinut sillä tavalla kuin "olisi pitänyt". Parisuhteessa on kuitenkin kaksi ihmistä. Jos tilanne on niin tulehtunut, voi olla että molemmat on väärässä. Toisaalta, miksi olisi huonosti ajateltu, että puoliso on vihaisena ja masentuneena sanonut asioita, joilla tarkoittaa lähinnä sitä että hänellä itsellään on paha olla. Totuuskin voi olla näet suhteellista.

esim. ettet kunnioita miestä jne.? Voi, olla että mies ei ihan heti toivu tuosta...mietipä asiaa toisin päin. Miehesi sanoisi sinulle noin vaikka olet lastenne äiti ja hänen elämänkumppaninsa.



Mitä jos nyt ensin mietit, miksi et kunnioita? Tosiasiassa suhteen alkuvuodet menevät niin (oliko joskus dr Philissä tai jossain :)), että omia mielipiteitä ja näkemyksiä muokataan toisen mielipiteiden suuntaiseksi. Ei siis olla aivan rehellisiä toiselle, sillä ei haluta konflikteja ja halutaan olla tiimi. Kun vuodet vierivät ja symbioosi heikkenee, niin tulee tarve puolustaa omia näkemyksiä. Ja niin on varmasti teillekin käynyt.



Älä ota mielipiteiden eroavaisuuksia henkilökohtaisena asiana. Ei miehesi sinun kiusaksesi ole eri mieltä. Todennäköisesti suutut nykyään herkästi jo pelkästään siitä, että miehesi on eri mieltä, et varsinaisesti siitä asiasta, josta hän on eri mieltä.



Ehkä sinun pitää mennä ensin keskustelemaan yksin muutamia kertoja, jotta saat ulkopuolisen näkemystä asiaan. Eiköhän tämän suuntainen ongelma ole perheterapeuteille aika tuttua kauraa...



t. se, joka myös kirjoitti tylyä tekstiä

naiset menevät miehen kanssa naimisiin vain siksi, että he haluavat lapsia. Kun lapsi-projekti on suoritettu, ruvetaan ajattelemaan kriittisesti ja sitten rupeaakin ällöttämään.



Näin kävi itsellenikin. Romantiikannälässäni ajauduin sivusuhteeseen, jonka aikana huomasin, että miehenihän on aivan ihana verrattuna hairahdukseeni. Nyt olen onnellinen, etten jäänyt kiinni ja pilanut koko perheen elämän ja omaani.



Olemme nyt onnellisia mieheni kanssa. Olen loppettanut liian kriittisen ajattelun mieheni suhteen.

menet sinne sitten yksin tai kaksi. Asioiden pyörittäminen itsekseen johtaa helposti paikallaan junnaamiseen ja sokeutumiseen. Se lisääntyy, mihin keskittyy!



Varaa aika ammattiauttajalle ja ota mies mukaan, jos hän lähtee. Jos ei, mene yksin.



Eräs eronnut ystäväni, jonka mies olisi halunnut, että he menevät johonkin juttelemaan tilanteestaan, ei jaksanut lähteä, koska koki puhumisen ulkopuoliselle niin rasittavaksi, väsynyt kun oli. Vielä monen vuoden jälkeen häntä kaduttaa se, että ei kokeillut psykologia, parisuhdeterapeuttia tms.

ja ällötystä. Kyse on siitä mitä elämältään haluaa- se pitää ensin selvittää ja sitten katsoa voiko se toteutua nykyisessä suhteessa. Jos ei- on hyvä syy erota. muutoksen pelon vuoksi ei kannata jäädä. Joskus ihmiset kasvavat kilometrien päähän toisistaan ja silloin on väkivaltaa vaatia sopeutumista ja pakkoyhdessäoloa. Kaikki eivät pysty tekemään toisiaan onnelliseksi.

Kyllähän moni nainen valitsee elämänvalheetkin- uskottelee itselleen että nyt mies on uskollinen vaikka tyhmäkin tajuaa että ei ole jne. Ja se on sitten hänen käsitys onnesta. Tai sitten voi vaan luopua, tyytyä, väsähtää. Lääkitä itseään jollain riippuvuudella jne

Sehän se siinä pahinta onkin. En voi mennä perumaan ja pyytämään anteeksi asioita, jotta miehelle tulisi parempi mieli, koska haluan kuitenkin pysyä rehellisenä sekä itselleni että miehelle.



Enkä kyllä ymmärrä miten mies muka haluaa vielä olla kanssani niiden sanottujen asioiden jälkeen. Sanoin mm. että en voi kuvitellakaan tulevaisuutta hänen kanssaan, että otan hänestä eron viimeistään sitten, kun lapset ovat isoja, koska en halua elää hänen kansssaan. Ja todella tarkoitin mitä sanoin. Jos minulle sanoisi elämänkumppanini noin, en katsoisi häntä enää sekuntiakaan. Pitäisikö sen, että mies muka ei halua erota tällaisessa tilanteessa, jotenkin nostaa hänen osakkeitaan minun silmissäni? Ja onko oikeasti lapsille parempi, että perhe pysyy kasassa, jos aikuisten välit ovat tällaiset?



Niin, ehkä minun pitää mennä itsekseni jonnekin ulkopuolisen kanssa keskustelemaan...



t. ap

kuulostat melkein minulta, pari vuotta sitten. Meilläkäään ei ollut mitään oikeaa "hyväksyttyä" syytä eroon. Minäkin toivoin, että mies löytäisi toisen ja lähtisi. Minulla se meni pahemmaksikin, toivoin, että jompikumpi kuolisi, että pääsisin siitä pahasta olosta. Me yritimme terapiaa, mutta aikataulu oli niin kiireinen, etten ehtinyt jäsentää ajatuksiani mihinkään. Ja mies vaati päätöksiä tosi tiukasti heti. Päätin sitten, että en jaksa jatkaa.



Lapset surettavat edelleen, vaikka aikaa on kulunut jo vuoden verran. Jos en olisi ottanut asioita esille, eläisimme luultavasti vieläkin samassa tilanteessa. Puhumattomina ja toisillemme tiuskien. Harmittaa toisaalta, että en ottanut asioita esille tarpeeksi aikaisin, ehkä viisi vuotta aikaisemmin asioihin tarttuminen olisi tuonut toisenlaisen lopputuloksen. Harmittaa, että en saanut aikaa ajatella, vaikka en tiedä, olisiko siitä ollut hyötyä. Eron myötä exästä on paljastunut puolia, joiden myötä olen miettinyt, kykeneekö hän ajattelemaan ketään muuta kuin itseään.



Olen myös miettinyt sitä, mitä joku aiempi sanoi. Että lastenkaipuussaan nainen ottaa ensimmäisen miehen, jonka "saa". En tiedä, oliko itselläni nii. Toivon, että ei ollut. Että oikeasti rakastin silloin. Olisihan se hullua tässä vaiheessa huomata, että on heittänyt elämästään useamman vuoden noin vain poies. Toisaalta, onhan minulla lapset (vuoroviikoin). Lapset, jotka tuntuvat järkeviltä ja loistokkailta tapauksilta - jotka luultavasti selviävät tästäkin kolauksesta.

kuulostat melkein minulta, pari vuotta sitten. Meilläkäään ei ollut mitään oikeaa "hyväksyttyä" syytä eroon. Minäkin toivoin, että mies löytäisi toisen ja lähtisi. Minulla se meni pahemmaksikin, toivoin, että jompikumpi kuolisi, että pääsisin siitä pahasta olosta. Me yritimme terapiaa, mutta aikataulu oli niin kiireinen, etten ehtinyt jäsentää ajatuksiani mihinkään. Ja mies vaati päätöksiä tosi tiukasti heti. Päätin sitten, että en jaksa jatkaa. Lapset surettavat edelleen, vaikka aikaa on kulunut jo vuoden verran. Jos en olisi ottanut asioita esille, eläisimme luultavasti vieläkin samassa tilanteessa. Puhumattomina ja toisillemme tiuskien. Harmittaa toisaalta, että en ottanut asioita esille tarpeeksi aikaisin, ehkä viisi vuotta aikaisemmin asioihin tarttuminen olisi tuonut toisenlaisen lopputuloksen. Harmittaa, että en saanut aikaa ajatella, vaikka en tiedä, olisiko siitä ollut hyötyä. Eron myötä exästä on paljastunut puolia, joiden myötä olen miettinyt, kykeneekö hän ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Olen myös miettinyt sitä, mitä joku aiempi sanoi. Että lastenkaipuussaan nainen ottaa ensimmäisen miehen, jonka "saa". En tiedä, oliko itselläni nii. Toivon, että ei ollut. Että oikeasti rakastin silloin. Olisihan se hullua tässä vaiheessa huomata, että on heittänyt elämästään useamman vuoden noin vain poies. Toisaalta, onhan minulla lapset (vuoroviikoin). Lapset, jotka tuntuvat järkeviltä ja loistokkailta tapauksilta - jotka luultavasti selviävät tästäkin kolauksesta.

Voisitko vielä kertoa miten päädyitte eroon. Mitä vaiheita sitä edelsi? Saitteko asiat hoidettua sopuisasti? Käytännön asiat, olivatko hirveän vaikeita?

Et usko, miten helpottavalta kuulosti lukea tekstisi. En ole sitä vielä missään uskaltanut sanoa ääneen, en edes täällä anonyymisti, mutta minäkin olen jo jonkin aikaa toivonut, että jompikumpi meistä kuolisi ja asia ratkeaisi sitä kautta. Talouskin olisi jälkeen jääneelle turvatumpi henkivakuutuksen myötä. Jotenkin taustalla pyörii ajatus, että lapset kokisivat "helpompana" sen, että toinen vanhemmista oikeasti menehtyisi eikä tarvitsisi kestää eron myötä tulevia ongelmia ja todennäköistä katkeruutta... Ehkä en sittenkään ole yksin näiden ajatusteni kanssa.

ap, kiittää ajatuksistasi