Vauva sijaisperheeseen mutta miten?

koska sijaisperhetoiminnasta saa huomattavasti suuremman rahallisen korvauksen kuin adoptioperheenä saisi.

ettet halua antaa hänelle omaa perhettä vaan päätät pitää koko ajan takaportin avoinna vaatia lasta takaisin itsellesi. Mieti vähän, millaisia pelkoja se 4-6v kokee, kun käy näyttäytymässä ja muistuttamassa, että sinä olet se oikea äiti ja voit koska tahansa haluta lapsen itsellesi. Niinhän ne sijaisperheissä käyvät biovanhemmat lapsiaan muistuttavat.

ero jo silloin kun hän joutuu bioäidistä eroon, seuraava toinen jos hän joutuu sijaisperheestä adoptioperheseen. Kaksi eroa on jo aika paljon.



Mutta tietysti se side bioäitiin on myös tärkeä, siksihän avointa adoptiota nyt ajetaankin - on havaittu, että lapsen edun mukaista on säilyttää yhteys biologiseen taustaan.



Ihanne olisi, jos lapsesta on luovuttava, että hän pääsisi samantien perheeseen jossa varttuu täysi-ikäiseksi saakka ja hänellä säilyisi side bioäitiinsä.

Mun mielestä se, että lapsi pysyy samassa perheessä, on tärkeämpää, kuin kontakti biovanhempaan (joka toki itsessään ei musta ole huono asia).

Ei kai se mitään haittaa. Mutta... Oletko sinä nähnyt ikinä lasta itkemässä peilin edessä, kun hän ei tiedä, mistä hän on kasvonpiirteensä perinyt? Kun hän ei tiedä, mistä hän on tullut ja miksi? Minusta tärkein kysymys on, haluaisivatko sijaisvanhemmat adoptoida lapsen myöhemmin? Oletko ap kysynyt, kun kerran perheen jo tiedät? Vai luinko ihan omiani?

asuvan ja elävän seisovan peilin edessä itkemässä eli ei se ole vain adoptoitujen oikeus. Ja muistaakseni yli 10% lapsista luulee isäkseen ihan väärää miestä, eli kun asiasta ei puhuta niin sitä ei ole!

ero jo silloin kun hän joutuu bioäidistä eroon, seuraava toinen jos hän joutuu sijaisperheestä adoptioperheseen. Kaksi eroa on jo aika paljon. Mutta tietysti se side bioäitiin on myös tärkeä, siksihän avointa adoptiota nyt ajetaankin - on havaittu, että lapsen edun mukaista on säilyttää yhteys biologiseen taustaan. Ihanne olisi, jos lapsesta on luovuttava, että hän pääsisi samantien perheeseen jossa varttuu täysi-ikäiseksi saakka ja hänellä säilyisi side bioäitiinsä.

eikä kärsi erosta yhtään vaan päinvastoin vanhempien parisuhde paranee ja lapsi saa rakastavaa hoivaa. Ei se adoptiolapsi sen kummallisempi ole, mitä useampi hoitaja pienenä niin sitä parempi ihminen siitä tulee.

Lapsi varttuu yleensä aikuiseksi asti perheessä ja saa kuitenkin tavata biologista sukuaan. Ei meillä ainakaan biovanhemmat lapselle puhu mitään hänen meiltä viemisestään. Vanhemmat tietävät itse, ettei heistä ole lasta kasvattamaan, mutta kaikkien kannalta on etua siitä, että he ovat kuitenkin lapsen elämässä mukana. 16

perusfiilis mikä heillä on asiasta, menetys ja suru, joka on jotenkin läpikäytävä. Se on huolimatta kuinka varhain lapsi on adoptoitu ja kuinka ihanan rakastava uusi perhe hänellä on. Kaikille niille kymmenille adoptoiduille jotka tunnen biologisella taustalla on väliä! Vaikka he tuntevatkin adoptiovanhempansa oikeiksi vanhemmikseen.



Adoptoidulle on hyötyä tuntea biologinen taustansa ja säilyttää siihen yhteys, tätä Pela ajaa lakiin avoimen adoption kautta. Adoptoidun etua.

Minä ja monet muut adoptiota tuntevat, ovat sitä mieltä, että pahin vaihe adoptiolle on kahden ikävuoden kieppeillä. Lapsi ei vielä ymmärrä, mitä tapahtuu, mutta ymmärtää kuitenkin liian paljon.

onkin havaittu, että 3-8 kk iässä tapahtuneella adoptiolla on haitallisin vaikutus vauvaan, sillä tällöin kiintymyssuhteen katkos on lapsen minuuden kokemuksen ja kehittymisen kannalta haitallisinta.

Ja toisaalta se hylkäämistrauma ei parane sillä, että bioäiti on kuvioissa mukana.

Olen eri mieltä kanssasi. Adoptoinnin salaaminen on väärin sitä ihmistä kohtaan, jonka elämästä kuitenkin on kyse. Kamalaa jos saa tietää olevansa adoptoitu vasta joskus aikuisiällä. Silloin usko omaan onnelliseen lapsuuteen ja hetkeksi tai pysyvästi myös luottamus adoptiovanhempiin katoaa.

Jos biologinen äiti on kuvioissa mukana, ei täydellistä hylkäämistä edes tapahdu. Bioäidillä on myös itsellään mahdollisuus ihan pienestä pitäen kertoa rehellisesti miksi antoi lapsen adoptioon ja toisaalta myös vastata lapsen mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Hänellä on mahdollisuus näyttää ja kertoa välittävänsä lapsesta, vaikka antoi hänet pois.

Pienille auvoille kyllä löytyy ottajia. Mekin odotamme pientä sijoitettua...

Luin noita ekoja vastauksia ja hyvä ihminen suodata näitä juttuja äläkä kaikkea usko.



Itse olen sijaisperheen äiti. Meillä asuu meille vauvana kriisisijoitettu lapsi. Hänen biologinen äitinsä halusi, että lapsi jää meille, kun huostaanotto tuli. Ja lapsi on siis meidän "yhteinen" eli kahden äidin lapsi. Äiti tapaa lastaan max. 2x kuukaudessa, välillä vähemmän. Riippuu äidin omista asioista. Yhteistyö sujuu hyvin ja lapsi on onnellinen äitiensä kanssa:).

Lapsi on meillä ihan tasavertainen perheenjäsen, isojen(meidän biolapsia) pikkusisarus. Eikä tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi toiseen perheeseen. Miksi, omasta kodistaan? Omien vanhempien luonta. Eli kyllä sijaisvanhemmatkin rakastavat lasta.



Sossut eivät voi pakottaa sinua adoptioon. Voit antaa lapsesi sijaisperheeseen ja sinulla säilyy huoltajuus ja oikeus pitää yhteyttä lapseesi. Ei se ole huono vaihtoehto. Päinvastoin. Lapsesi saa rakastavat vanhemmat ja sinun rakkautesi myös.

Ja ainakin täällä biologiset vanhemmat tapaavat sijasvanhemmat ennen sijoitusta ja hyväksyvät tulevan kodin, joten pääset tapaamaan jo ennen sijoitusta tulevan perheen.Itse olisin ainakin ikionnellinen jos saisin pienen mytyn rakastettavakseni.

Joten pidä pintasi vaan ja kannattaa tehdä selväksi se, että haluat pitää yhteyttä lapseen ja sijaiperheen pitää se hyväksyä. Se on sinun oikeutesi.



Oikein hyvää synnytystä ja voimia vaikeaan päätökseen. Onnea elämääsi!

Biologinen äiti on tiiviisti kuvioissa mukana ja kaikki menee hyvin. Lapsella on kaksi äitiä.

oheishuoltajuus sijaisperheen kanssa on mahdollinen. Silloin sinulla säilyy huoltajuus ja sijaisperhe saa oheishuoltajuuden, eli he myös voivat päättää asioista.



Sossujen velvollisuus on kertoa sinulle näistä asioista, vaihtoehdoista. Kuten sanoin he eivät voi pakottaa adoptioon, ei vaikka se olisikin kunnalle halpa vaihtoehto, siinähän ei kuluja tule.

Kannattaa muistaa, että yleensä adoptoidut lapset haluavat tietää menneisyydestään. Se että haluat kulkea mukana poistaa tämän ja laspi saa tietää asioita jo ennen täysi-ikäänsä.



Tsemppiä edelleen!

T:Sijaisäiti

molemmissa on kyse siitä, että lapsi erotetaan tutusta ja turvallisesta. Onneksi vain adoptiolapsi kärsii

Meillä on 4kk ikäinen vauva ja olen ihan valmis olemaan sijaisäiti vauvalle, vaikka suoraan synnäriltä. Tai mieluiten niin. Täällä lounais-suomessa ei vaan vauvoja hirveästi anneta sijaisperheisiin vaan menevät adoptioon helpommin. Ihanaa jos vauvallesi on löytynyt rakastava perhe. Toivottavasti meille käy yhtä onnellisesti, toisin päin

Adoptiolapset ovat aina hylättyjä, se on se perusfiilis mikä heillä on asiasta, menetys ja suru, joka on jotenkin läpikäytävä. .

mutta ei kukaan lastaan parempaan kotiin anna sen takia että saisi tuntea itsensä hylätyksi ja joutuisi surun traumoihin.

bio suree lastaan kauan ja joskus ei saakaan omaa elämää adoption jälkeen solmittua.

Ei kukaan sitä edes harkitse, ellei itse ole kovin realistinen tunne ja katkera siitä että ei voi olla sen pikkuisen äiti.

Karmeata ajatella et jotkut ado vanhemmat noin hullusti adoptoimalleen lapselleen puhuu

Pariin kohtaan haluan lisätä oman näkemykseni.



1-vuotiaalla on pahin kiintymyskausi meneillään eli lopullinen ero omasta äidistä ja isästä on erittäin kriittistä ja vaurioittavaa.



Oli adoptiovanhemmat miten hyviä tahansa, se ei poista sitä tosiasiaa, että moni adoptoitu kaipaa jotakin. Ei välttämättä nuorena eikä vielä työikäisenäkään, mutta jossain vaiheessa elämää yleensä nousee tarve tietää biologisista vanhemmista ja juuristaan jotakin. Perimä on meitä voimakkaasti muokkaava tekijä ja jos ei ole lainkaan tietoa siitä mistä tulee, niin miten voi kokonaan oppia tuntemaan itsensä. Tähän ei vaikuta adoptiovanhempien kyky kasvatta ja rakastaa lastaan.



Itse ap:na antaisin lapsen heti adoptioon turvaten tällä lapsen mahdollisimman hyvän kiintymyssuhteen jo heti alusta tuleviin vanhempiin. Esittäisin kuitenkin toivomuksen saada tavata lasta ja antaisin yhteystiedot. Tämä ei kai ole kiellettyä jos adoptiovanhemmat on tähän suostuvaisia.



Jos ap on kuitenkin antamassa enemmin tai myöhemmin lapsensa adoptioon, hän on kuitenkin menettämässä kaikki oikeutensa lapseensa. Hänellä ei ole oikeuksia, mutta moraalinen velvoite taata lapselleen mahdollisimman turvallisen ja hyvän alun elämään.

kauhuesimerkkeja siita etta "hyvaksi" luultu adoptio ei todellakaan ole ollut lapsen kannalta hyva. Kylla lapsen omalle aidille kuuluisi mahdollisuus saada tieto ja mielenrauha siita etta lapsen asiat ovat todella hyvin eika ole joutunut aivan vaaraan paikkaan. Suomessakin lapset ovat valitettavast vain kauppatavaraa monille tahoille.

että adoptoidut tuntevat bioäidin menetyksen hylkäämisenä, olkoot bioäidin motiivit kuinka empaattiset ja hyvät ja adoptioperhe kuinka rakastava ja tukeva tahansa. Ei siihen vaikuta adoptiovanhempien puheet, vaan se peruskiokemus mitä adoptoidulla on: kiintymyssuhteen katkeaminen! Vauva on jo kohdussa muodostanut siteen bioäitiin, äidn tuoksu, liikkeet, rytmit, ääni jne ovat vauvalle tutut, ja kun vauva syntymän jälkeen joutuu äidistä eroon, on se sama menetys.



SUru on perustava tunne adoptoiduilla adoptioon liittyen, olkoot adoptio kuinka onnistunut tahansa. Se suru on jotenkin jossain vaiheessa kohdattava ja käsiteltävä. Joillakin se voi olla vähäisempää kuin toisilla, mutta silti se on työstettävä.



On aivan perusteetonta ja asiantuntematonta väittää, etteikö ero bioäidistä ja adoptioprosessi vaikuttaisi adoptoituun kuin hylkääminen - adoption motiiveilla ei ole tämän asian kanssa tekemistä. Lapselle se että bioäiti on hänet antanut pois ja lapsi on ihan konkreettisesti menettänyt äidin, jonka sisällä kasvoi ja johon muodosti suhteen sikiöaikana, on menetys ja hylkäyskokemus.



Adoptoidun surusta ja hylkäämistraumasta on paljon kansainvälisiä tutkimuksia ja kirjallisuutta, niihin kannattaa tutustua, jos haluaa ymmärtää adoptiota ja niitä erityispiirteitä, mitä siihen sisältyy.

että adoptoidut tuntevat bioäidin menetyksen hylkäämisenä, olkoot bioäidin motiivit kuinka empaattiset ja hyvät ja adoptioperhe kuinka rakastava ja tukeva tahansa. Ei siihen vaikuta adoptiovanhempien puheet, vaan se peruskiokemus mitä adoptoidulla on: kiintymyssuhteen katkeaminen! Vauva on jo kohdussa muodostanut siteen bioäitiin, äidn tuoksu, liikkeet, rytmit, ääni jne ovat vauvalle tutut, ja kun vauva syntymän jälkeen joutuu äidistä eroon, on se sama menetys. SUru on perustava tunne adoptoiduilla adoptioon liittyen, olkoot adoptio kuinka onnistunut tahansa. Se suru on jotenkin jossain vaiheessa kohdattava ja käsiteltävä. Joillakin se voi olla vähäisempää kuin toisilla, mutta silti se on työstettävä. On aivan perusteetonta ja asiantuntematonta väittää, etteikö ero bioäidistä ja adoptioprosessi vaikuttaisi adoptoituun kuin hylkääminen - adoption motiiveilla ei ole tämän asian kanssa tekemistä. Lapselle se että bioäiti on hänet antanut pois ja lapsi on ihan konkreettisesti menettänyt äidin, jonka sisällä kasvoi ja johon muodosti suhteen sikiöaikana, on menetys ja hylkäyskokemus. Adoptoidun surusta ja hylkäämistraumasta on paljon kansainvälisiä tutkimuksia ja kirjallisuutta, niihin kannattaa tutustua, jos haluaa ymmärtää adoptiota ja niitä erityispiirteitä, mitä siihen sisältyy.

sitä surua ei synny.

Ja toisaalta se hylkäämistrauma ei parane sillä, että bioäiti on kuvioissa mukana.