Mua ei ole äitini, ei isäni ei kukaan sukulainen koskaan rakastanut.

Minä olen ollut nuorempana samassa luulossa ja olen tälle ongelmalleni jo keksinyt nimenkin.



Kiltiien tyttöjen syndrooma. Kun on niin kiltti ja hiljainen niin tuntuu ettei saa minkäänlaista palautetta ei hyvää eikä huonoa. Tai ainoastaan ne muutamat negatiiviset jää mieleen. Koulussa oli aina semmoinen tunne, että kukaan ei varmaan olisi edes huomannut jos en olisi ollut paikalla.



Eli luulen tämän tunteen ettei kukaan koskaan rakastanut minua eikä kannustanut niin se johtui vaan siitä, että olen aina ollut kiltisti ja hiljaa olen aina ollut tyytyväinen näin ollen minuun ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota.



Tällä hetkellä pelkään esikoisen puolesta hän on samanlainen kun minä.

Mutta kuitenkin nyt tiedän että lapseni rakastavat minua ja minä heitä.

Uskon kuitenkin että niin minun kuin sinunkin elämässä on joskus ollut joku joka sinua on rakastanut!

Mua ei halattu, hakattiin, vaadittiin, haukuttiin, syyllistettiin, aika selväähän tuo on.