Mulla onpari "ystävää" jotka ottavat yhteyttä vain kun...

sit kun on ongelmia, soittelevat yhtäkkiä parin vuoden hiljaiselon jälkeen. Eivätkö yhtään kysy kuulumisiani,vaan selittävät tunteja omista ongelmistaan.



Kutsuako näitä enää ystäviksi??



Eli itsekkäällä pohjalla koko ystävyys.

Tuntuu kuin olisin joku terapiapuhelin. Pitäis varmaan ottaa maksua noilta ystäviltä!!

On ihana ja hauska. Meillä on yhteisiä muistoja lapsesta asti. On vaan tuntunut viimeiset 10 vuotta, että aina hänen asiansa ja ongelmansa ovat syy ystävyyteen. Joskus teennäisesti kysyy mun asioista, mutta puhelu loppuu aina lyhyeen, jos alan kertoa jotain. Sen sijaan hänen asioita puidaan tunteja ja soittaa aina, kun "jotain on tapahtunut". Sen sijaan jos yritän soittaa, kun "mulle on jotain tapahtunut", niin ei ehdi ikinä puhua ja lupaa soittaa myöhemmin, muttei soita.



Olen lopettanut asioideni kertomisen. En kerro mitään ja katson, kun kuulee yksinkertaisetkin asiat muualta. Esimerkiksi olin lapsettomuushoidoissa ja en kertonut mitään. Sain suuren nautinnon, kun kaikki muut tiesi ja yksi toinen kaveri otti puheeksi porukalla. Oli ihan pihalla, vaikka oli siihenkin aikaan soitellut 2-3 kertaa viikossa asiostaan terapiapuheluita. Samoin olen hakemassa syksyksi opiskelupaikkaa ja en aio kertoa sitäkään hänelle, vaikka pääsisin. kiva taas joskus huomata, kun kuulee sen sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole "puoleksikaan" niin läheisiä siinä mielessä, että olisin tekemisissä heidän kanssaan.



Aiemmin olin avoin kertomaan asioitani. Näen, että tapani hiukan loukkaa jo.;)

Minulla oli kerran kanssa tuollainen "ystävä". Soitti vaan kun kaipasi olkapäätä kun olin kuulemma aina niin hyvä kuuntelemaan jne. Ei ollut koskaan kiinnostunut minun asioistani tai ongelmistani, koko ajan vaan minäminäminä..

No muutaman kerran mainitsin asiasta hänelle, mutta ei mennyt asia perille.

Sanoin lopulta suoraan, että vaikka ollaan vuosia tunnettu niin en jaksa olla enää olkapää. Tällöin minulla oli omassa elämässä tarpeeksi ongelmia, enkä oikeasti jaksanut olla enää terapeuttina hänelle. Vaikka tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi, niin oli pakko oman jaksamisen takia. Eikä ole kaduttanut, enkä ole tätä ihmistä elämääni enää sen jälkeen kaivannut.

Tuollaisia ystäviä, eipä tule paljon oltua yhdeydessä. Myös anoppini on samanlainen 25-vuoteen ei ole kysynyt esim. mitä kuuluu tms. Ei häntä vaan kiinnosta minun tai yleensä kai kenenkään asiat, paitsi omansa.

Eräs vastaavanlainen ex-ystävä joka todellakin jaksoi jauhaa tuntikausia omista ongelmistaan ja asioistaan. Ei koskaan kysynyt mitä minulle kuuluu, kaikki pyöri hänen elämänsä ympärillä. Tajusin pikkuhiljaa kontrastin erääseen toiseen ystävään jonka kanssa pidämme myös säännöllisesti yhteyttä (useita kertoja viikossa kuten tähän ex-ystäväänkin); tämä hyvä ystävä kysyy minultakin mitä kuuluu ja on kiinnostunut asioistani. Tämä ex-ystävä sen sijaan ei koskaan ollut kuin hetken kiinnostunut minun asioistani ja vaihtoi sitten äkkiä omiin juttuihinsa.



Älä jatka tuollaista "ystävyyttä". Mitä sinä siitä saat?!! Totuus on että sinua käytetään hyväksi rankemman kautta. Tästä sain itse osoituksen kun pahoitin mieleni tämän ex-ystävän käytöksestä. Hän ei vaivautunut pyytämään anteeksi eikä sen jälkeen ole pitänyt yhteyttäkään. Ilmeisesti on löytänyt uuden olkapään jolle voi vuodattaa ja käyttää hyväkseen.

tulee jotain ongelmaa miehensä kanssa tai työn osalta. Sitten ringaa kyllä mulle. Nyt järjestelee kaiken maailman juhlia yms, mutta ei mua vaan ole kutsuttu. Mulle kelpaa sitten narista, kun menee joku asia huonosti, muille niistä ei kerrota, kun heidän perhe ja hänen elämänsä on täydellistä!!!



Tällä kertaa vaan aion olla vähän tylsempi ystävä ja ehdottaa, että jakaisi nämäkin asiat ystävien kanssa, joille järjestää muutenkin kaikkea, että eikös ole kivempi naamatusten puhua ongelmista kuin soitella mulle...

Välillä tuntuu, että olen ilmainen terapeutti joillekin "ystäville". En ole varsinaisesti katkaissut välejä heihin, mutta en myöskään ole juurikaan tekemisissä. "Ystävät" ovat luonnollisesti vain tippuneet pois elämästäni ja hyvä niin. En tunne syyllisyyttä, olo on pikemminkin helpottunut.

Mä oon kans kyllästyny joihinkin ystäviin, joitten kanssa se ystävyys ei ole tasavertaista, vaan sen toisen ongelmien kuuntelemista. Ne ystävyydet ovat sitten loppuneet kun en ole pitänyt yhteyttä.



Mut oon itekin pyrkiny tsemppaamaan, etten enää ajautuis sellaisiin huonoihin hyväksikäyttäviin ihmissuhteisiin.



Mulla on kyllä mielestäni jotkut tällaiset vähän epätasapainoiset ihmissuhteet muuttuneetkin paremmiksi, kun en enää oo ite ollut niin marttyyriasenteella ja oon itekin alkanu avautumaan asioistani. Täytyy vaan olla viisas, että mitä ja minkä verran voi kenellekin puhua.



Ei kai nää ihmissuhteet koskaan ole mitään itsestäänselviä asioita, kyllä niissä on varmaan kaikilla paljon oppimista.

joille kelpaa vaan silloin kun tarvitsee terapiaa tai apua.