Oletko antanut anteeksi pettämisen?

Kuulostan kovin jyrkältä vaikka en tarkoittanut olla sitä. Uskoisin ymmärtäväni mitä tarkoitat eikä ole mitään napistavaa tuosta pointistasi liiton suojelemisesta jos pelkää puolison jättävän ilman neuvotteluja.



Moitteeni liittyi siihen että tunnuit kovin yleistävältä. Se mitä halusin sanoa oli että uskon valehtelun olevan hyvin harvoin oikeasti puolison edun ajamiseksi. Useimmiten se on joko omaa helpolla pääsemistä tai muuten oman edun ajamista. Joskus jopa yksi keino saada kiusattua lisää. Tuosta toisesta ketjusta voi lukea sitä toista puolta, miten jatkuva epävarmuus puolison uskollisuudesta/omasta järjettömyydestä voi olla todella kuluttavaa. Ei sitä voi puolustella mitenkään jos jatkaa valehtelua vaikka näkee miten epätoivoiseksi ja epävarmaksi epätietoisuus tekee.



Olinkohan 20 ja 22?

Jos olet tuon ketjun ap, niin otan osaa. Narsistit ovat toki erikseen, enkä voi heidän puolestaan vastata. Sen verran puolustaudun, että olen nimenomaan sitä mieltä, että loppuun asti uskottomuuden kieltäminen on vain ja ainoastaan omien etujen ajamista, myös usein ns. normaaleilla ihmisillä.



Ymmärrän, että omassa tapauksessasi halusit saada varmistuksen miehesi uskottomuudelle. Varmaan itsekin näet nyt, että se oli sinänsä turhaa. Olisit voinut, ja sinun olisi pitänyt, lähteä paljon aikaisemmin. Sama mielestäni pätee myös moneen vähemmän patologiseen suhteeseen. Jo pelkkä epäily siitä, että suhteessa ei ole kaikki hyvin, riittää siihen että suhdetta lähdetään korjaamaan, uusilla pelisäännöillä, terapialla tai asumuserolla.

Jos olet tuon ketjun ap, niin otan osaa. Narsistit ovat toki erikseen, enkä voi heidän puolestaan vastata. Sen verran puolustaudun, että olen nimenomaan sitä mieltä, että loppuun asti uskottomuuden kieltäminen on vain ja ainoastaan omien etujen ajamista, myös usein ns. normaaleilla ihmisillä.

Ymmärrän, että omassa tapauksessasi halusit saada varmistuksen miehesi uskottomuudelle. Varmaan itsekin näet nyt, että se oli sinänsä turhaa. Olisit voinut, ja sinun olisi pitänyt, lähteä paljon aikaisemmin. Sama mielestäni pätee myös moneen vähemmän patologiseen suhteeseen. Jo pelkkä epäily siitä, että suhteessa ei ole kaikki hyvin, riittää siihen että suhdetta lähdetään korjaamaan, uusilla pelisäännöillä, terapialla tai asumuserolla.

Minulle tärkeää oli tuoda ilmi se pointti miten tärkeää on TIETÄÄ jos on menettänyt kaiken luottamuksen itseensä ja jonkin verran todellisuuden tajunkin. Minä esim en osannut sanoa vanhoista asioista ovatko ne tapahtuneet vai olenko kuvitellut ennenkuin aloin aktiivisesti etsimään vanhoja kirjoituksiani. Tieto siitä että puoliso pettää ihan oikeasti palauttaa hiukan luottamusta itseen, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin.

Olin toki yleistävä ja sinänsä tarkoituksella, koska pyrin käsittelemään uskottomuutta ilmiönä. Nyt keskustelu ajautui tietyssä mielessä sivuraiteelle, kun eteen tuli tämä yksi tapaus, joka kaikesta päätellen edustaa tiettyä äärilaitaa (joskin varmaankin valitettavan yleistä)



Ex-miehesi tapauksessa oli varmasti kyse nimenomaan vallankäytöstä. Itse viittasin tilanteeseen, jossa valehtelijalla ei ole enää valtaa, siksi hän valehtelee. Enkä halua puolustella valehtelua edelleenkään, halusin lähinnä avata silmiä mahdollisille motiiveille.

Jos olit 44, niin melkeinpä pahempi. Kaikesta päätellen kaikki on parempaan päin, jos olet miehestä eroon päässyt. Toivottavasti lapsi voi olla luonasi. Hieman tietysti huolestuttaa yöllä netissä roikkuminen (täällä on sentään kello tunnin vähemmän ;-)



Kaikkea hyvää kevääseesi ja jaksamista!

Ja se on hyvä todeta kun toinen miettii ensi raivossa mitä ajattelisi. Mutta AP on varmaan ehtinyt jo vähän hengittämäänkin. Ja hän kuulosti jotenkin lupaa pyytävältä. Oli kuulemma tehnyt päätöksensä ja kuitenkin pyyteli tuntemattomilta... Se oli minusta huolestuttavan tuttua ja väärä hetki alkaa "jätät sitten kerrasta?!", "mies valehtelee koska ei tahdo menettää sinua"-kommentteja.



On totta että suhtaudun tähän täysin omalta pohjaltani. Mutta niinhän me kaikki - myös Ap jonka elämästä ja parisuhteesta emme tiedä muuta kuin että miehellä on ollut sivusuhde jonka on kieltänyt loppuun asti ja ettei mies ole Ap:n pyynnöistä huolimatta suostunut parisuhdeterapiaan (mikä huolettaa minua eniten, tuo ap:n ammattiavun tarpeen ohittaminen). Ja että Ap on pohdintansa jälkeen päättänyt haluta erota. Miksi häntä vastaan sitten kuitenkin hyökätään niin tuomitsevasti ja syyllistetään miehen teoista ja sanotaan lisäksi ettei edes ole oikeutta loukkaantua niistä asioista(valehtelu) joista Ap on loukkaantunut?

Jos olit 44, niin melkeinpä pahempi. Kaikesta päätellen kaikki on parempaan päin, jos olet miehestä eroon päässyt. Toivottavasti lapsi voi olla luonasi. Hieman tietysti huolestuttaa yöllä netissä roikkuminen (täällä on sentään kello tunnin vähemmän ;-)

Kaikkea hyvää kevääseesi ja jaksamista!

ja olen absolutisti (eli en arkenakin kännissä) Kiitoksia huolenpidosta ja hyvää kevättä vain sinullekin :)

Kannattanee tosiaan lopettaa, jäätiin jankkaamaan vaikka ilmeisesti oltiinkin kohtuu samoilla linjoilla(?)

Ja se on hyvä todeta kun toinen miettii ensi raivossa mitä ajattelisi. Mutta AP on varmaan ehtinyt jo vähän hengittämäänkin. Ja hän kuulosti jotenkin lupaa pyytävältä. Oli kuulemma tehnyt päätöksensä ja kuitenkin pyyteli tuntemattomilta... Se oli minusta huolestuttavan tuttua ja väärä hetki alkaa "jätät sitten kerrasta?!", "mies valehtelee koska ei tahdo menettää sinua"-kommentteja.

On totta että suhtaudun tähän täysin omalta pohjaltani. Mutta niinhän me kaikki - myös Ap jonka elämästä ja parisuhteesta emme tiedä muuta kuin että miehellä on ollut sivusuhde jonka on kieltänyt loppuun asti ja ettei mies ole Ap:n pyynnöistä huolimatta suostunut parisuhdeterapiaan (mikä huolettaa minua eniten, tuo ap:n ammattiavun tarpeen ohittaminen). Ja että Ap on pohdintansa jälkeen päättänyt haluta erota. Miksi häntä vastaan sitten kuitenkin hyökätään niin tuomitsevasti ja syyllistetään miehen teoista ja sanotaan lisäksi ettei edes ole oikeutta loukkaantua niistä asioista(valehtelu) joista Ap on loukkaantunut?

Minulta menee jo yökirjoittelussa ketjut sekaisin. Mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä että harkinnan jälkeen eroa haluaa ei saisi kauheasti syyllistää koska ei voi tietää mitä henkistä taistelua hän mahdollisesti joutuu koko ajan käymään jotta pääsisi irti suhteesta. Minusta aina tulisi säilyttää kohtuu avoin ja neutraalilinja kun ei voi tietää mitä takana on. (mikä menee nyt tosiaan vähän ohi tästä ketjusta...)

Pariterapiaa ei ole vielä alotettu, koska mies kieltäytyy. Kertokaa mitä pariterapiasta saa ja onko mahdotonta yrittääkään ilman ulkopuolista apua?

Hänellä oli suhde työpaikalla, ja jäi pitkien epäilyjen jälkeen tunnusti lopulta kun ei muuta voinut. Tilanteemme oli sellainen, että minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä lasten kanssa mihinkään tai heittää miestä pihalle, tai päinvastoin, joten asiaa oli pakko alkaa selvitellä. Sanoin kyllä hänelle, että en hyväksy tällaista, tee valintasi. Hän valitsi sitten perheen. Mutta pariin ekaan viikkoon hän ei osannut sanoa yhtään mitään, ja se oli ihan kauheaa.



Tavallaan ymmärrän, että ajatukset ja tunteet ovat tuossa tilanteessa aivan sekaisin, mutta kyllä se pahalta tuntui, kun ei olekaan toiselle itsestäänselvä valinta. Ymmärrän myös, että minullakin on oma osuuteni tuon kuvion rakentumiseen, syytä on minussakin. Mutta mielestäni silti se ei oikeuta pettämiseen.



En voi sanoa, että olisin antanut vieläkään anteeksi, luottamuksen palauttaminen on vaikeaa. Mutta voimme jutella aiheesta eikä se enää niin hirmuista tuskaa tuota mulle. Mutta jos näkisin sen naisen, voisin varmaan tappaa katseellani. Mulla ei ole mitään sympatiaa myöskään häntä kohtaan, vaikka täällä aina sanotaankin, että toinen nainen on syytön. Inhoan sitä akkaa yli kaiken!



Kävimme terapiassa heti tämän "kriisin" puhjettua, ja mielestäni se auttoi, ainakin minua. Sain purkaa tunteitani. Mieskin kävi pari kertaa, kerran kävimme yhdessä. Ei hänkään sitä moittinut, varmaan teki ihan hyvää.



En ole katunut päätöstämme jatkaa tätä liittoa, mutta nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Huomaa, että mikään ei ole itsestäänselvää, jonkinlainen epävarmuus asuu ainakin minussa koko ajan. Olen myös itse alkanut miettiä paljon, onko tämä suhde sellainen, jossa haluan olla. Aiemmin en ole moista pohtinut, mennyt vain eteenpäin. Haluan kuitenkin, että lapsilla on ehjä perhe, ja sen vuoksi aion jatkaa. Meillä menee kuitenkin ihan mukavasti, on paljon yhteisiä, hyviä asioita. Luottamuksen ja varmuuden rakentaminen uudestaan vie vain aikaa.

Ehdottomasti pahinta petetyksi tulemisessa oli se, kun tiesi jo ja toinen kiisti kaiken. Siinä todella tuntee itsensä täydeksi nollakai, epäilee mielenterveyttään. Se kokemus on vaikeuttanut eniten suhteen uudelleen rakentamista ja tuhosi minua kaikkein eniten. Se on ehkä asia, jota ei voi ymmärtää, ellei ole kokenut tilannetta.

Olen samaa mieltä kanssasi. Vielä viiden vuoden jälkeen tapahtuneesta nämä asiat pyörivät mielessä ja tulevat uniin. Erityisesti tuo, että itse tiesin, mutta toinen kiisti kaiken ja olin varma, että olen vainoharhainen ja vaikka mitä. Luottamus ei ole vieläkään palannut :(

Mies petti ilmeisesti useammankin naisen kanssa, yksi oli minua kymmenen vuotta vanhempi nainen joka tuli raskaaksi. Annoin anteeksi, elin koko loppusuhteen onnettomana ja onneksi lopulta päädyin eroon. En ymmärrä miten edes pystyin antamaan anteeksi, sillä aluksi mies ei edes ymmärtänyt mitä väärää hän oli tehnyt, sillä se oli hänen mielestään minun syytäni.

Muijalla oli sivusuhde joka kesti useita kuukausia. Erinäisten vaiheiden jälkeen annoin anteeksi ja olemme päässeet asian yli. Unohda en koskaan mutta en ota asiaa enää puheeksi.

Minuakin kyllä eniten oksettaa tuo, että mies on kirkkain silmin valehdellut mulle päin naamaa. Samaan aikaan kun olen hoitanut lapsia, tehnyt remonttia, muuttoa..niin hän on paneskellut jossain. Näin pari viestiä, ja nekin hän selitti jollain vitsillä... Paniikissa valehteli. Minä sitten yritin uskoa, koska totuus oli niin inhottava. Kyllä mulle vieläkin tulee niin paha olo kun mietin noita asioita - yritän olla miettimättä.

Olen samaa mieltä kanssasi. Vielä viiden vuoden jälkeen tapahtuneesta nämä asiat pyörivät mielessä ja tulevat uniin. Erityisesti tuo, että itse tiesin, mutta toinen kiisti kaiken ja olin varma, että olen vainoharhainen ja vaikka mitä. Luottamus ei ole vieläkään palannut :(

En ole katunut päätöstämme jatkaa tätä liittoa, mutta nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Huomaa, että mikään ei ole itsestäänselvää, jonkinlainen epävarmuus asuu ainakin minussa koko ajan. Olen myös itse alkanut miettiä paljon, onko tämä suhde sellainen, jossa haluan olla. Aiemmin en ole moista pohtinut, mennyt vain eteenpäin. Haluan kuitenkin, että lapsilla on ehjä perhe, ja sen vuoksi aion jatkaa. Meillä menee kuitenkin ihan mukavasti, on paljon yhteisiä, hyviä asioita. Luottamuksen ja varmuuden rakentaminen uudestaan vie vain aikaa.

Siinä olisi joutunut luopumaan paljosta; osa itsestä olisi kuollut. Elämä näyttäytyy aivan toisenlaisena kuin ilman tuota pettämistä kaikkineen. Koen, että olen ansainnut parempaa, ja varmaan sinäkin olisit ansainnut parempaa. Itse en ole pettämistä kokenut ja elämäni on tässä mielessä ehjä.

Ei ole ainakaan turhia kuvitelmia, että kaikki olisi pysyvää. Ehkä kyynistäkin..Olen kyllä vieläkin jollain tapaa katkera, että minut on niin helppo korvata ja ohittaa. Pinnan alla kytee. Jos joskus löydän itseni samasta tilanteesta taas, niin sitten tämä on loppu. En kestä tuota henkisesti enää uudestaan. Tavallaan pelkään varmaan sitä yksinjäämistäkin kovasti, että löytäisinkö koskaan enää uutta puolisoa, enkä haluaisi lasten elävän uusioperheessä. Ehkä sitten olisin vain yksin.

Paljon joutuu miettimään sellaisia asioita, joita ei normaalissa suhteessa tule eteen, tai minä en ainakaan miettinyt. T. 32

En ole katunut päätöstämme jatkaa tätä liittoa, mutta nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Huomaa, että mikään ei ole itsestäänselvää, jonkinlainen epävarmuus asuu ainakin minussa koko ajan. Olen myös itse alkanut miettiä paljon, onko tämä suhde sellainen, jossa haluan olla. Aiemmin en ole moista pohtinut, mennyt vain eteenpäin. Haluan kuitenkin, että lapsilla on ehjä perhe, ja sen vuoksi aion jatkaa. Meillä menee kuitenkin ihan mukavasti, on paljon yhteisiä, hyviä asioita. Luottamuksen ja varmuuden rakentaminen uudestaan vie vain aikaa.

Siinä olisi joutunut luopumaan paljosta; osa itsestä olisi kuollut. Elämä näyttäytyy aivan toisenlaisena kuin ilman tuota pettämistä kaikkineen. Koen, että olen ansainnut parempaa, ja varmaan sinäkin olisit ansainnut parempaa. Itse en ole pettämistä kokenut ja elämäni on tässä mielessä ehjä.

Mikä on saanut pysymään yhdessä.



Entä onko kukaan petetyistä ns. maksanut samalla mitalla??



Tiedän, etä se on tosi lapsellista jne. mutta en voi sille mitään, että ajatus kostamisesta, pettämisestä, viehättää.

Suurempi kuin aikoinaan naimisiin meno. Ei tuota juttua voi unohtaa. Miehellä oli muutaman kuukauden suhde ja mies kiisti peräti vuoden ajan vielä senkin jälkeen, kun oli jäänyt kiinni. Vielä 12 vuoden jälkeenkin juttu kummittelee aika ajoin eikä luottamusta ole yhtään. Yhdessä ollaan kun on näin totuttu olemaan. Inhottaa, kun olin niin tyhmä, että annoin anteeksi. Musta on tullut katkera vanha akka.

Mulle selvisi vajaa vuosi sitten mieheni suhde tuttavaamme. Voi ristus sitä raivoa ja tuskaa! Ollaan nyt kuitenkin työstetty tätä terapiassa, kumpikin tahoillamme sekä pariterapiassa, ja musta tuntuu että ehkä me saatetaan selvitä tästä.



Hyvä että ap olette hakeneet ulkopuolista apua! Mutta pisti silmään että terapiassa korostetaan sitä anteeksi antamista. Joo onhan se tosi oleellinen asia, mutta ei se vaan tapahtu hetkessä. Nopeaan anteeksiantamiseen tähtääminen voi johtaa asioiden/tunteiden maton alle lakaisemiseen ja patoutumiseen.



Väestoliiton sivulla puhuttiin hyvin, kuinka petetyksi tuleminen on traumaattinen kokemus, eikä sen yli pääseminen ole helppoa. Suosittelen lukemaan: http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_k…



Mutta siis, halaun valaa uskoa sinuun ap (ja muihin saman kokeneille), toivoa on kuitenkin.



Itse huomaan tosiaankin ajattelevani että ehkä tästä vielä selvitään. Asia ei enää revi sydäntä päivittäin. Vaikka kyllä se mielessä käy kuitenkin niin kipu on muuttunut tylpäksi ja tympeäksi, ärsytykseksi.



Minulle vihasta ja katkeruudesta päästäminen helpotti omaa oloani. Kesti tosin aikansa ennen kuin uskalsin hellittää siitä, pelkäsin jotenkin että jos vähänkään annan vihan laantua, annan asialle siunaukseni. E-hei, ja mieheni tietää sen. Koskaan en asiaa tule hyväksymään (= että se olisi ok/hyväksyttävää/sellaista jota minulle saa tehdä/), mutta anteeksi voin kai antaa, ainakin nyt tuntuu että olen kohta pääsemässä siihen.