Lue keskustelun säännöt.
Auttaako omia vanhempia pelkästä velvollisuudesta?
28.02.2011 |
Minulla on hankala henkinen lukkotila. Lähes 70-vuotiaat vanhempani ovat muuttamassa. Tavaraa on paljon ja muutto tulee olemaan iso ja työläs. Vanhemmillani olisi varaa kustantaa muuttofirma, mutta tiedän, että he nuukina ihmisinä eivät edes mieti sitä. Työ näyttää kaatuvan meidän lasten niskaan.
Olen kuitenkin vanhemmilleni katkera epäreilusta kohtelusta monessakin kohtaa. Meillä ei ole riitaa, mutta en koe olevani heille yhtään mistään kiitollisuudenvelassa, päinvastoin. Ne sisaruksistani, jotka ovat kiitollisuudenvelassa vanhemmilleni esim. taloudellisesta avusta, eivät puolestaan pysty/osaa syystä tai toisesta auttaa muutossa. Haluaisin sanoa vanhemmilleni suoraan, että emme auta (minä ja mieheni), koska mekään emme ole mitään apua teiltä koskaan saaneet. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Pitääkö omia vanhempiaan auttaa pelkästään syystä, että he ovat vanhempiani ja eivät ole (juurikaan) laiminlyöneet minua kotona asuessani? Tarvitseeko minun olla kiitollisuudenvelassa siitä, että he hoitivat minua, kun olin pieni? Minä ajattelen niin, että vanhempien velvollisuus on huolehtia asiallisesti lapsistaan, joten siitä ei voi lapsi jäädä kiitollisuudenvelkaan.
En ole koskaan saanut kotoani penniäkään sen jälkee kun täytin 16 ja sitä ennenkin todella vähän. En ole saanut omaisuutta/tavaroita, pikemminkin olen ostanut selvällä rahalla vanhemmiltani tavaroita lapsuudenkodistani, joita en ole halunnut äitini myyvän vieraille. Olen opiskelijana kesätyöansioistani ostanut lapsuudenkotiini remontti- ym. tarvikkeita aikoinaan. Olen hoitanut nuorempia sisaruksiani paljon aikuisena ja käynyt laittamassa heille ja isälleni ruokaa viikonloppuisin, kun äitini on ollut töissä/matkoilla (lähes joka viikonloppu vajaan 10 vuoden ajan). Itse koen, että olen saanut vanhemmiltani todella vähän mitään verrattuna sisaruksiini, joita on maksettu ulkomaille, maksettu opintolainojen korkoja, ostettu yhtä sun toista jne. Minä kuulemma olen aina pärjännyt ilman apujakin, kuten äitini asian toteaa.
Lastenhoitoapua olen saanut minimaalisesti, vain todellisessa hädässä hetkeksi. Ja muuttoapua en koskaan, vaikka viimeisin muuttomme oli suorastaan kaoottinen. Äitini ja isäni vaan katselivat kaiken keskellä ja totesivat, että on teillä rankkaa. Ja kävelivät pois. En ole koskaan kokenut, että vanhempani olisivat oikeasti tehneet jotain hyväkseni. Nyt en mitenkään haluaisi mennä vanhempieni avuksi. Itsekäskö?
Kommentit (12)
Minua on aina kohdeltu eriarvoisena kuin siskoani ja sitä tekevät edelleen. Itse en ole apua koskaan saanut, mutta siskoani auttavat jatkuvasti ihan omasta halustaan. Minä myös olin se jota syytettiin siskon pahoista teoista pienenä ja minua pahoinpideltiin yms. Siskoni pääsi kaikesta helpolla. Ainut syy mitä olen pystynyt järkeilemään on se, että äitini ja isäpuoleni rakastivat oikeasti vain siskoani..minä olin vain tiellä. Nyt olenkin alkanut miettimään, että entä sitten, kun äitini on siinä kunnossa, että ei enää itsenäisesti kykene elämään. Pitäisikö minun sitten kustantaa tai osallistua hänen hoitoonsa yms? Miksi sen tekisin, kun minua kohtelivat vuosia huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karkeimmillaan se suosiminen on sitä, että miehen siskoille maksetaan lomamatkat Meksikoon, ollaan lastenhoitoapuna, autetaan kodinhankinnoissa jne. loputtomiin, mutta meitä vaadittiin ostamaan appivanhemmille talo!
Ei olla sitten juuri missään autettu. Ja ollaan niiiiin hirveitä, varsinkin minä miniä olen.
Sitä saa mitä tilaa. Vanhempien on turha odottaa apua elleivät sitä itse ole antaneet.
Hoitakoon asian itse, tuumaat , että tämä heidän muutto aivan liikaa sulle ja kyllähän he pärjäävät ja rahalla saa ja hevosella pääsee.
Oikeesti, ymmärrän sinua!
että ap:n äiti on ap:sta kuitenkin kaikkein ylpein. Kun et ole tarvinnut apua vaan selvinnyt omillasi.
Asiasta puhuminen on vaikeaa, mutta ottaisin härkää sarvista ja juttelisin vanhempien kanssa. Asiallisesti ja rauhassa, ilman syytöksiä (ja ilman sisarusten läsnäoloa). Vanhempasi ovat niin iäkkäitä ettei aikaa ehkä ole kovin paljon älyllisen keskustelun käymiseen. Asia vaivaa sinua koko loppuikäsi jos et kerro mitä mielessäsi on. Ehkä vanhempasi eivät tajua, että sinäkin olisit kaivannut apua ja tukea.
sitä saa mitä tilaa
toivottavasti jäätte urpot perinnöttömiksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut samanlaista, kun ap:llä, sitä myöten, että muutin omilleni 16 v. ja en apuja saanut. Sen sijaan minä kelpasin hoitamaan ilmaiseksi pienempiä sisaruksia - iso ikäero minuun, joten ihan taaperoisia hoitelin alkuun. Samoin kelpasin tekemään suursiivousta sillä aikaa, kun muu perhe etelänlomaili.
Nöyränä tein, kun kuvittelin pitkään, että se kuuluu asiaan ja uskoin just tuohon "sinä pärjäät niin kivasti omillasi" höpinään. Ja "jos et nyt hoida pikkusiskoa, niin olet kauhea ihminen" syyllistykseen.
Luojan kiitos jossain vaiheessa tajusin, että olin lattiamatto, jotta käytettiin häpeämättä hyväksi. Ja että kaikki vanhemmat eivät todellakaan tasapuolisesti välitä lapsistaan. Ja mulle riitti. Enää en rikkaa ristiin pistä vanhempieni eteen. Kahvittelemassa käyn pari kertaa vuodessa ja höpäjän niitä näitä aidanpäitä.
Toki vanhempani vouhkaavat ympääriinsä kuinka kiittämätön ja kauhea lapsi olen, mutta ei vois vähempää minua liikauttaa.
Minua rassaa ihan hirveästi se, että näen vaivaa kaikesta tästä. Mietin, että olenko vain itsekeskeinen paska, kun koen pahaa mieltä. On hyvä kuulla, että en ole ainoa ja että muidenkin mielestä saan olla ihan syystä vihainen.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jopa myytiin talo, ostettiin asunto ja muutettiin niin, että vanhemmat läksi viikonloppuna sisareni luo kylään ja tuli sitten takaisisn uuteen kotiin. Siellä oli sit kaikki tavarat paikallaan jo. Ei mun vanhemmat edes koskaan käynyt mun luona opiskelupaikkokunnalla tai myöhemminkään. Äiti ei pitänyt matkustamisesta. Mutta ei mulle tullut mieleen, että heidän olisi pitänyt auttaa mua. Toki sain joskus satasen tai kaksi heiltä ja kerran äiti maksoi mun takuuvuokran. Pidin luonnollisena heidän auttamistaan, ihan mielelläni sen tein.
Minulla elää vain äiti, asun samalla paikkakunnalla, muut sisarukset kaukana. Taloudellista tukea (eikä muutakaan ns. neuvoa tai opastusta elämään) ei kukaan ole ikinä saanut kotoa,siis eivät ole tehneet mitään meidän hyväksi, päinvastoin. Äitini on nyt 72 v. asuu yksin ja kaipaisi jos jonkinlaista apua ja seuraa. Pahinta on kuitenkin hänen jatkuva kiukuttelunsa ja uikkuttamisensa, kun muilla on ja hänellä ei,,,,, niin miksihän asia on näin ??? Mitkään asiathan ei tule valmiina vaan niiden eteen täytyy tehdä jotain. Oon niin kyllästynyt ja väsynyt tilanteeseen. Kukaan ei ole kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen millään tavalla, ajattelen minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sataprosenttisesti sama kun mun miehen!
En auttaisi. Haistattaisin paskat ja katkoisin välit.
kohtele muita ihmisiä miten toivoisit sinua kohdeltavan