Nautin äitiydestä kunnolla vasta nyt!

Mulla oli todella rankka synnytys ja menetin paljon verta. Siirrossa sain 4 yksikköä ja olin tiputuksessa 3 ensimmäistä vuorokautta. Maito nousi hitaasti ei kunnolla koskaan, paikat oli niin kipeänä että mietin alituiseen että paranenko ikinä. En varmaan tee enää ikinä lapsia. Poika oli kuitenkin ihana!

Mies on työnarkomaani, jos ei ollut töissä niin teki kotona hommia. Pidin häntäkin vain rasitteena meidän kodissammme. Lapsi tuntui ylitsepääsemättömältä taakalta ja pelkäsin olenko hänelle joskus vihainen ja katkeroitunut tästä kaikesta...

Pitkiä yöunia ei ollut tiedossakaan ensimmäisen kuukauden aikana, päiväunista puhumattakaan, poika ei nukkunut minuuttiakaan päivällä.

Lapsen Isä sai kyllä oman osansa kiukuttelusta ja sehän vaan pahensi asiaa, moitin häntä ettei hän osannu tehdä mitään oikein. Yliväsyneenä ei aina tiedä mitä suustaan päästää tai mitä tekee. Parisuhde oli täysin umpisolmussa.

Ikuinen huoli että riittääkö maito? Milloin pystyn istumaan? Täytänkö kaikki vaavin tarpeet? Kuuluuko tällainen depis asiaan? Anoppi heitti vielä vettä myllyyn kommentoidessaan että pojalla taitaa olla aina nälkä kun on niin levoton välillä. No anoppi ja anopin muutkin lukuisat kommentit on jätetty omaan arvoonsa. Omat vanhempani olivat suureksi avuksi, mutta he asuvat talvikaudet ulkomailla.

Nyt jeppe 3,5kk, tissittelystä luovuttu koska siitä ei tullut kuin molemmille itku. Ja pikkumies on kuin päivänsäde! Nukkuu hyvin yöllä ja paljon päivällä. Kyllä se kiitos ja palkinto hampaiden kiristelystä on kun prinssi jokeltelee tyytyväisenä ja flirttailee äidin kanssa. Ja jos äiti tulee pusuttelemman poskea niin alkaa oikein naurun räkätys!!! Lisää satoa saa tulla jos on tullakseen. Nyt olen oppinut ja jaksan taas rakastaa molempia miehiä elämässäni.

Vautsi vau, onpas paljon ihmisiä samoilla linjoilla. Kaikki minun tuttavani ja ystäväni sanoivat minulle vauvan ollessa ihan pieni, että nauti nyt näistä ajoista, pian se mennä viipeltää, etkä voi yhtään rauhoittua. Mutta kävi päinvastoin: pikkuvauva-aikana en rauhoittunut yhtään. Vauva nukkui säännöllisen epäsäännöllisesti, aina noitten kaikkien uniaikojen alarajan alle vuorokaudessa (alle 12 h jo ihan pienenäkin, vähennettynä nyt sentään eka kuukausi). Tuli koliikkityyppistä itkua, joka jatkui pari kuukautta. Syyksi lopulta paljastui allergiat, joiden johdosta siirryin tiukahkolle imetysdieetille, jota jatkui näihin päiviin saakka. Lapsi on nyt melkein vuoden! Ja viimeiset pari kuukautta olen nauttinut äitiydestä todella. Toki se pieni käärö oli suloinen, mutta aika sen kanssa (vielä vaativainen vauva) oli raskasta. Nyt ilomielin vietän ajat säntäillen tuon pienen elohopean perässä, kuin kannan itkevää pienempää vauvaa päivät läpeensä. Vaikka monet tuntuvat pitävän tätä vaihetta juuri vaikeana.

Joskus ostoskeskuksissa ihmettelen vauvoja vaunuissaan, äidit kahvittelevat, ja käärö nukkuu siellä (itse siis käyn lähinnä, kun mies on kotona vauvan kanssa). Meillä vauva ei tosiaan nukkunut pienenäkään vaunuissa, ja liikkuvissa rattaissa kyllä viihtyi. Mutta ei siinä olisi voinut kahvia nautiskella ; ) Paitsi ehkä take away-kahvin, sehän on uutisten mukaan muodissa nyt!

Nyt isompana voi jopa onnistua menemäänkin, kun tuo taapero tuntuu viihtyvän syöttötuolissa katsellen ympärilleen- ainakin sen ajan kun itse syö, ja jaksaa heilutella lusikoita ja ruokia..

Toivon pikkukakkosta, mutta tuo pikkuvauva-aika pelottaa jo ennalta...

Odotan siis esikoistani, viikoilla 33+6. Ja kauhulla odotan sitä aikaa kun lapsi on syntynyt.. Tätä lasta on toivottu kolme vuotta, lapsettomuushoidoilla loppujen lopuksi aikaan saatu. Raskaudesta en voi sanoa nauttineeni, silloin tällöin on hyviä hetkiä mutta myös niitä ikäviä. Eikä sekään että olisi fyysisiä vaivoja, henkisesti vetää vain niin tiukille. Ja kun koko soppaan lisätään miehen kriisi/parisuhdekriisi, on paha mennä sanomaan olevansa onnellinen. Masennusta on jo nyt, jota kovasti yritetään perheneuvolan ja neuvolan kanssa yhdessä parannella. Huonolla menestyksellä tosin. Mies yrittää olla tukena, mutta kun ei oikein sekään auta. Suurin pelkoni on, että tämä ahdistus ei katoa ollenkaan vauvan synnyttyä vaan vain pahenee.. Miten ihmeessä kykenen olemaan äiti lapselleni, jos jatkuvasti on näin huono olla? En voi itsekään sanoa ihastelevani toisten pikkuvauvoja älyttömästi, onhan ne suloisia..mutta eniten pidän sellaisista taaperoikäisistä jotka oikeasti tekevätkin jo jotain muutakin kuin nukkuvat ja olevat vain. Saa nähdä miten oman vauva aikani kanssa käy. Toivon hartaasti että masennus ei ainakaan tästä kovasti pahenisi, sillä sitten voi olla tosi raskasta koettaa jaksaa hoitaa lasta ja itseään.



mutta joka tapauksessa, todella ihanaa että joku avasi keskustelun tästä ja näin moni on siihen oman juttunsa liittänyt. Itsestäni on tuntunut jo näin etukäteen, että oon jotenkin epäonnistunut kun en odotakaan suurella innolla puhkuen vauva-aikaa ja nauti ja hölötä raskaudesta samalla tavalla kuin muut tuttavat..ja sillä tavalla miten kaikki mun odottavat tekevän. En mielelläni edes puhu koko raskaudesta kenellekkään, tulee vain ahdistava olo kun ihmiset utelee ja taputtelee mahaa että mites on mennyt, miten vauva voi. :( Joten tulee helpottunut olo kun voin lukea, että ei se kaikilla muillakaan ole sitä auvoa ja ihanaa. Ehkä me meen jo vähän ohi aiheesta, mutta anyway. Loi ainakin muhun toivoa siitä, että mäkin tästä suosta vielä nousen.



Quarra

Kiitos kovasti ap:lle tästä avauksesta! Tälläisiä realistisia keskusteluja kaipaan kovasti tähän " vauva-arki on NIIN ihanaa, nauti nyt kunnolla" - propagandaan!



Meillä on todella ihana 7 kk ikäien tyttö,synnytys meni hyvin ja vauva on todella helppo. Meillä on nukuttu 4 kuukautta 10 tunnin yöunia ja päivälläkin kohtuulllisesti. SILTI tuntuu, että se hermostuneisuus, jännitys ja huoli alkaa vasta nyt helpottamaan. Suurin syy tähän on todennäköisesti vauvan vastasyntyneiden teholla vietetyt 5 ensimmäistä vuorokautta ja imetyksen täydellinen epäonnistuminen. Vauvalla oli tuiki tavallinen antibioottikuuri heti ekalla viikolla, mutta huoli ja murhe oli tietysti aivan valtava... Imetys epäonnistui, koska se oli minulle todellista tuskaa ja itkua, vauva sai suuhunsa enemmän verta kuin maitoa. 3 viikko jaksoin itkeä ja imettää, sitten päädyin antamaan maidon pullosta (puhuin varmaan neuvolan tädin kanssa joka päivä tuona aikana). Imetystukilistasta ja -ryhmästä ei ollut apua, sain vaan kauhean masennuksen imetyksen lopettamisen jälkeen, koska olin tietysti huono äiti, kun annoin vaan korviketta...



Joka tapauksessa, nyt alkaa helpottamaan! Tyttö on aivan hurmaava keimailija ja koko ajan läsnäolo lisääntyy. Odotan innolla puhumaan ja kävelemään oppimista.



Tästä asiasta pitäisi mielestäni todellakin puhua jo odotusaikana paljon enemmän ja laajemmin. Mutta ehkä neuvolajärjestelmän " hyssyttely" -linjaa kuvastaa paljon paljon tapaus, jossa neuvolapsykologi tyrmäsi masennuksesta selvinneen äidin ehdotuksen tulla puhumaan kokemuksestaan odottajille. Mielestäni kaikista näistä negatiivisistakin asioista pitäisi pystyä puhumaan odottajillekin niiden oikeilla nimillä, kaunistelematta, mutta myös antamalla toivoa. Elämä vauvan kanssa on yhtä vuoristorataa, välillä täyttä onnea, välillä syvää masennusta. Mutta kaikesta voi selvitä, puhuminen, kirjoittaminen ja vertaistuki auttavat hurjasti eteenpäin.



Paras lohdutukseni tuli neuvolatädiltä, kun hän lohdutti sanomalla, että olen kuitenkin maailman paras äiti omalle lapselleni.



Jaksamista ja onnen hetkiä kaikille äideille!

Ihan kuulla että muillakin on samanlaisia kokemuksia. En ole oikeestaan kelläkään näistä tuntemuksistani puhunut.

Olen nuori äiti 22v., ja meillä on 1,5 vuotias poika.Raskausaikana olin hyvin peloissani,että jos lapsi ei olekaan terve, niin miten selviämme. Olin siis ahdistunut ja väsynyt valmiiksi. Poika on ollut todella vaativa, itkuinen, käyrttyinen, allerginen, atooppinen ja etenkin uneton lapsi. Hän heräilee vieläkin usein.



Laitoksella kätilöt pitivät minua lähes pilkkanaan, ei sinulla mikään ole, sanoivat, kun kerroin että ahdistaa ja heikko olo, no kuinka ollakaan 2vk kuluttua synnytyksesta jouduin kaavintaan, hup, olipas kohtuuni jäänyt istukasta palasia yms. Vieläkin inhottaa, miten kätilöt sanoivat vaan " sellaista se vaan on, vaihda petivaatteet ja miten sä et nyt oikein osaa hoitaa tota lastasi, ja miekäleinen oli niin heikko ja väsynyt että. Ei ollut kovin kiva lähtee kotiin ja palautuminen kesti kauan. Poika nukkui aluksi ja vielä pitkään 9h vuorokausi, heräili 10 min välein ja minä imitin ja imetin.... ja vauva itki, raapi, itki,raapi ja kiemurteli. Ja ystäväni ihastelivat ja kadehtivat, voi kun minullakin olisi tuollainen, eivätkä yhtään ymmärtäneet, vaikka sanoin, että olen valvonut ja valvonut. Kaikki antoivat ohjeita, et kai nukuita viereen ym.



Ravasimme lääkärissä, milloin sydänultrassa, milloin apneakoneessa ja milloin VAIN ihotesteissä. Ja minä vain ja edelleenkin yritän selviytyä, etenkin siksi, että olen näin nuorena itse lapsen halunnut, niin jotenkin on pakkomielteenä näyttää,että kyllä tästä selvitään! Onneksi poika on kuitenkin terve, lukuunottamatta ihoa ja allergioita.



Mies on hoitanut paljon poikaa, mutta ei ymmärrä miten väsynyt olen ollut. Hän petti minua, luultavasti reagoi siten tähän hyvin vaikeaan tilanteeseen. Eli eipä mene miehenkään kanssa mitenkään hyvin.



Poika on nyt siis 1,5 vuotias ja edelleen vaativa, atooppinen, allerginen ja huono uninen, mutta todella valloittava persoona. Rakastan häntä ylikaiken, ja ehkä liikaakin, olen hyvin ylisuojelevainen, kaiken kokemamme jälkee. Mutta nyt elämämme on aika tasapainoista, poika käy päiväkodissa ja minä koulussa. Olen tottunut äitiyteen ja vastuuseen. Lisäksi poika puhuu jo hyvin paljon, joten ei koko ajan tarvitse olla sydän syrjällään, että onko tuo jotain vakaa itkua vai mitä. Nyt pojan kanssa on niin paljon ihanempaa kuin vauva aikaa, ja jaksan iloita aivan toisella lailla hänestä. Mutta jotenkin on jä' änyt katkera olo, että kun miedän vauva-aika meni niin vaikeasti (en tietenkään pojalle, vaan ylipätään) Välillä oikein suututtaa lukea ja kuunnella juttua, että meidän lapsi se vaan nukkuu ja syö ja voi kun käymme aina kerhoissa ym. Ja sitten ystäväni (kellä ei ole lapsia) kertovat mitä sitten muka tekävät kun heillä on vauvat, jotenkin ihmettelevät miten olen poikaani niin hoitanut, välillä oikein toivon (hirveää!!!) että voi kun heillekin tulisi uneton vauva, niin sittenhän näkisivät kuinka kivaa se on.



Olen aina halunnut lapsia pienellä ikäerolla, mutta en kertakaikkiaan uskalla ainakaan lähitulevaisuudessa tehdä toista lasta. On surullinen olo, kun en voi tehdä pojalle leikkikaveria.

Minulla ei tämän toisen lapsen kohdalla edes rakkaus syttynyt kovin nopeasti. Meni jotain pari kuukautta, että tunsin rakastavani lastani. Yksi iso syy oli se, että imetys oli täyttä tuskaa sen pari kk, joten odotin vain kauhulla seuraavaa imetystä, ja poika söi 0,5-1,5 tunnin välein, joskus yöllä 2 tunnin välein. Jos joskus tulisi kolmas lapsi, en imettäisi, mutta siinäkin sitten varmaan saisi henkisen kärsimyksen päälleen, kun tänä imetypropagandan aikana uskaltautuisi niin päättämään. Nyt poika on puolivuotias ja oikeasti pidän häntä ihanana. Aiempi rakkaus on ehkä ollut biologisten viettien aikaansaamaa, mutta nyt rakastan poikaa muutenkin. Ja sen verran esikoisen tyyliin mennään, että odotettavissa on varmaankin kaiken aikaa ihanampaa elämää lapseni kanssa!

Minä en kokenut sitä sanoinkuvaamatonta yhteyttä ja rakkauden tunnetta kun tyttäremme ensimmäisen kerran nostettiin syliini. Olin helpottunut vain kivun loppumisesta. Meni pari viikkoa ennen kuin tajusin olevani äiti! (tyttömme oli ekan viikon sairaalassa) Nyt Tyttö on 4kk ja mielestäni nyt vasta rakastan häntä niin paljon kun vaan äiti voi! Nyt vasta olen oikeasti onnellinen äiti!!! Mutta nyt tämä on aivan ihanaa!!!!!

Itkien olen täällä viestejänne lukenut...On nii-in helpottavaa huomata, ettei sittenkään ole yksin näine välillä synkkine ajatuksineen! Oikeasti aloin jo uskoa, että olen ainoa poikkeava äiti, joka ei osaa eikä jaksa nauttia tästä kuulemma niin nopeasti ohikiitävästä vauva-ajasta.



Meillä oli takana kolme vuotta lapsettomuutta ja hoitoja ennen poikamme syntymää. Raskaus oli hankala, jouduin saisrauslomalle jo puolivälissä ennenaikaisen synnytyksen uhan vuoksi. Synnytyksessä vuosin rajusti verta ja menin heikkoon kuntoon. Imetys ei ikinä onnistunut meilläkään ja koin siitä valtavaa syyllisyyttä, vaikka järki sanookin, etten voinut asialle mitään. maito ei ikinä noussut kunnolla ja pojan ollessa vajaa pariviikkoinen, se loppui kokonaan tiheästä imetyksestä ja pumppauksesta huolimatta.



Nyt poika on viisikuinen. Koliikki alkoi hänen ollessaan 1,5kk ja sitä jatkui n. 4kk ikään saakka. Poika on edelleen ns.vaativa vauva. Ei juurikaan viihdy yksin ja on helposti ärtyvä. Unirytmi päivisin on ennalta-arvaamaton ja iltaisin tahtoo itkeä väsymystään, muttei silti osaa nukahtaa. Yöt sentään nukkuu hyvin, yleensä. Paino on neuvolan mukaan notkahtanut liikaa alas ja poika pitäisi saada syömään enemmän. Sitä olen nyt yrittänyt toteuttaa vaihtelevalla menestyksellä.



Rakastan toki lastamme valtavasti, en ikimaailmassa luopuisi hänestä. Mutta välillä se jatkuva kitinä, syömis- ja nukkumisongelmat vievät voimat aivan totaalisesti. On aamuja, jolloin pelkään jo valmiiksi, mitä päivästä mahtaa tulla. meillä ei siis nousta iloisina ja odottavaisina uuteen päivään...Onneksi niitä parempiakin päiviä on ruvennut olemaan vähän enemmän.



Välillä mietin, mitä teen väärin, kun lapseni ei olekaan niin tyytyväinen kuin kaikkien tuttujeni vauvat tuntuvat olevan. Enkö osaa vastata pikkuisen tarpeisiin ja hän joutuu kärsimään takiani. Olenko sittenkin niin itsekäs ihminen, etten meinaa jaksaa aina tätä samana toistuvaa vauva-arkea kotona, vaan välillä jopa kaipaan töihin ja ihmisten ilmoille. Sain lapsen, jota niin valtavasti halusin, enkä silti nautikaan läheskään joka hetkestä...



Ilmoitin palaavani töihin ensi elokuussa. Järki sanoo, että heti äitiysloman loputtua ei kannata töihin mennä, vaikka välillä tämä kotona olo tökkiikin pahasti. Jaksan kuitenkin toivoa, että tämä arki helpottuisi ja katuisin, jos joutuisin palaamaan töihin ikään kuin kesken kaiken. Huonoina päivinä sitten pohdin, kuinka ihmeessä jaksan tätä sinne saakka...



Mutta olipa todella helpottavaa lukea, ettei olekaan yksin! Ja helpotti kyllä sanoa näitä omiakin ajatuksia ääneen. Voimia teille ihan jokaiselle!

Kirjoitin jo omia kokemuksiani aiemmin tähän ketjuun, mutta luinpa vielä sen jälkeenkin ilmestyneitä juttuja. Varsinkin tuo Tuulian viesti pysäytti, sillä itselläni oli töihinpaluusta vähän samanlaisia mietteitä. Alku oli siis hankalaa vähän nukkuvan (vuorokaudessa noin 10 h päikkärit mukaan lukien) ja useasti heräilevän pikku-allergikon kanssa. Aamut alkoivat aina viideltä.

Mutta nyt ensimmäinen täysi vuosi lähestyy, ja olen palaamassa töihin. Viimeiset pari kk ovat olleet helpompia, eli juuri oikeastaan siinä vaiheessa kun virallinen äitiysloma olisi päättynyt, alkoi helpottaa. Nyt minua tosiaan vähän harmittaa jo etukäteen lähestyvä töihinpaluuni, sillä juuri, kun äitiys on alkanut tuntua todella hyvältä, niin palaankin töihin. Kun vielä oli 2 kk töihinpaluuseen, mietin, jatkanko.. Mutta päätin sitten aloittaa töissä suunnitellut mukaisesti, mutta vuorojamme miehen kanssa sovitellen hoitopäivät jäävät lyhyenlaisiksi. Eli ehkä järjestelyssä lopulta kaikki voittavat, kun äiti saa kontakteja ulkomaailmaan, ja tehdä taas omaa mieleistä työtä, mutta paljon jää vielä aikaa taaperonkin kanssa. Ja onhan tosiaan sitten mahdollista käydä töissä, ja jos hoito esim ei alakaan sujumaan toivotulla tavalla, niin aina voi sitten palata hoitovapaalle, kunhan ilmoittaa tuon 2kk ennen. Hoitovapaan voi pitää kahdessa pätkässä. Tämä takaportti minullakin on mielessä. Niin, ja aina on se mahdollisuus, että uskaltautuu sen pikku-kakkosen odotukseen (jos siis onnistuu), ja on pian taas kotona. Hieman viisaampana, kun tietää, millaista se voi olla. Minulla oli kaveripiirissä vain kaksi vauvaa, vaikka vähän vanhempi, 31 v jo olenkin. Nuo molemmat olivat sellaisia yöt läpeensänukkuvia, tyytyväisiä, rauhallisia lapsia, jotka näpertelivät omiaan, kun heidän luonaan kävi kylässä. Toisin kuin meillä, kahvit saa laittaa ja juoda takuuvarmasti vauva sylissä ; ) lisäksi kumpaisellakin oli hyvät tukiverkostot (isovanhemmat, kummit) lähellä, jotka tarjosivat turvallista lastenhoito- yms apua. Itsellä nuo tukiverkostot ovat kaukana. Eli ehkä oli vähän epärealistinen tai siis yksipuolinen kuva vauva-arjesta, ja sekin lisäsi stressiä. Puhumattakaan siitä fiiliksestä, kun kaikki sanoivat, miten tämä on nyt sitä parasta aikaa, mutta itsestä ei todellakaan tuntunut siltä, vaikka rakkaus omaa lasta kohtaan tietenkin oli suurempaa kuin pystyi ennalta kuvittelemaan.

Mutta teille, joilla on pienempiä lapsia, niin voin ainakin omalta osalta sanoa, että meillä tilanne muuttui radikaalisti vauvan alettua liikkumaan noin 9 kk, ja sen myötä nukkumaan öitäkin ensinnäkin tunnin pidempään, ja vain yhdellä-parilla heräämisellä. Vaativa pikkumies toki on edelleen, mutta aivan ihana sellainen, riemuitsee uusista ulottuvuuksista hampaat vilkkuen ; )

Ehdin kirjoittaa pitkän tarinan, mutta se hävisi bittiavaruuteen...

Summa summarum. Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia, jo raskausaikana hieman ahdisti tuleva. Tyttö nyt 6 kk ja 3 ensimmäistä kuukautta meni väsymyksen, huonosti sujuvan imetyksen, epävarmuuden merkeissä, rakkaus tyttöön syttyi pikku hiljaa. Onneksi yksi ystäväni kertoi kokeneensa vastaavaa. Raskauteen ja vauvaan liittyvistä neg. asioista ei puhuta mikä on ihan hullua! Kaikkiin muihin isoihin elämän muutoksiin ja asioihin liittyy sekä huonoja että hyviä puolia niin tähänkin. Se että sanon olleeni ja välillä toki vieläkin olevani väsynyt ja ahdistunut äitiyden tuomista muutoksista elämässäni, niin se ei kumoa sitä tosi asiaa että rakastan tytärtäni!!! ja että äitiys on upeaa(-mutta se on myös välillä raskata). Nyt tyttöni jo haluaa äidin huomiota, mentävä siis.



Tässä olisi hyvä aihe esim. vauvalehteen ja olisi hienoa jos me äidit enemmän rohkaistuisimme asiasta puhumaan lisää!

kun taas oli ihan samasta aiheesta jutskaa...

Mulla 4v tyttö ja 7kk poika, ja olen myös kokenut aivan ekat vauvakuukaudet raskaiksi ajoiksi. Sanoin neuvolassakin aivan suoraan että en ole kyllä pystynyt (täysillä) nauttimaan vauva-ajasta ennen kuin vasta nyt, ja tällöin poikani oli noin 5kk. Naapurini, joilla oli samanaikaisesti 2kk ja 4kk vauvat ihmettelivät ja kauhistelivat, kun sanoin heille, että ihanaa että aika on mennyt nopeasti eteenpäin (Kun he sanoivat että voi kamalaa, kun sunkin vauva on jo 5kk!), nyt tämä vasta alkaa olla ihanaa aikaa. Ja näin on.



Meillä molemmat lapset ovat olleet vaativia vauvoja (ja vaativuutta on riittänyt myöhemminkin), joten ehkä sekin vaikuttaa asiaan. Yöheräilyäkin on riittänyt molemmilla. Mutta ehdottomasti 6-12kk vauvan kanssa aika on ihanampaa kuin ihan pienen vauvan!!