Opinnäytetyö: Kun äitiys ei vastaa odotuksia

Johtuuko masennus muka siitä, että odotukset eivät täyty?? Ihan tosi. Missä lääketieteen kirjassa näin kerrotaan?

että pitää kirjoittaa jos äitiys ei vastaa odotuksia ja sitten otsikko on "iloton äitiys".



Ja mitä ihmeen tukea joku tarvitsisi, jos kuitenkaan edes ongelmia ei saa olla?



Ja ketähän nämäkin lapsoset sitten tukisivat? Millä tavoin?

Ja totta tosiaan kahdessa ensimmäisessä kappaleessa näytettäisi pyydettävän kirjoituksia, jos äitiys ei ole vastannut sellaista yleistä käsitystä, että äitiys on onnellista ja auvoista aikaa.



Mutta kolmannessa kappaleessa näkökulma yhtäkkiä vaihtuukin siihen, että äitiyttä verrataan omiin ennakko-odotuksiin äitiydestä.

että onko tämä opinnäytetyön aihe jo täysin opinnäytetyön ohjaajan hyväksymä? Kysymyksenasettelua täytyy vielä selkeyttää ja mielestäni vielä rajatakin. Nyt se on jollain lailla hämmentävä. Otsikkoa työlle ei vielä tässä vaiheessa tarvitse eikä kannata päättää, varsinkaan jos se esitetään ikään kuin noi haastattelun tulokset ois jo etukäteen selvillä. Ottakaa myös huomioon, että vapaamuotoisten vastausten käsittely vie paljon aikaa - vaikka teitä onkin kaksi, voi käydä niin että materiaalia tulee ihan kviasti, mutta sen työstäminen onkin sitten iso urakka.



Ei varmasti tunnu hyvältä lukea näitä vastauksia, mut ottakaa tämä kritiikkinä, joka on osa opparin tekemistä. Ei ole hyvä lähtökohta, jos kysymksen asettelu hämmentää, koska se antaa sellaisen kuvan että ette itsekään ole täysin selvillä, mitä haluatte selvittää. On parempi, että korjaatte nämä asiat nyt, kuin sitten kun opparin tekeminen on jo edennyt.



Itse en muuten kokenut, että äitiyden rankkuus olisi jotenkin vaiettu aihe. Päin vastoin, raskausaikana tuntui ettei vauvalehdissä muita äitejä haastateltukaan kuin niitä, joilla oli masennusta ja pettymyksiä äitiydessään. Neuvolassa painotettiin kovasti että äitiys sitten väsytää ja ja neuvolakortin kannessakin oli ihan ensimmäisenä puhelinnumero, johon soittaa jos lapsi ei lakkaa itkemästä ja äitylin pää leviää. Minusta suoraan sanottuna tuntui, että yhteiskunnan luottamus siihen, että normaali aikuinen nainen pärjäisi äitinä on melkoisen huono. Mistään vaalenapunaisesta hössötyksestä ei omien raskauksien aikana ole ollut pelkoa, pikemminkin täysin päin vastoin. Missään ei tunnuttu puhuttavan siitä ilosta ja riemusta, merkityksellisyyden ja hetkessä elämisen tunteesta jota lapsi tuo mukanaan. Minulle äitiys on siis kaiken kaikkiaan ollut iso myönteinen yllätys.

Tämä on ollut iloista, helppoa ja nautittavaa.



HAUSKAA.



Odottaessani kuulin pelkkää pelottelua ja varsinkin toinen lapsi oli ylivoimainen ponnistus. Kukaan ei voi selvitä kahdesta lapsesta kahden vuoden ikäerolla...

Vierailija kirjoitti:

Että jos on saanut masennuksen, niin vastauksella ei ole enää tutkimuksellista arvoa. No enhän mä ainakaan sitä masennusta olisi edes saanut, jollei olisi ollut niitä ongelmia vauvan kanssa! Kun masentuneiden vastaukset jätetään pois, niin tuloksena tulee olemaan sellaista kaunisteltua lässynläätä.



Mutta ihan miten vaan. Minä oon muutenkin jo yli-ikäinen vastaamaan, kun mun lapset on jo yli 3-vuotiaita.

Sama täällä. Ja suuri syy masennukseen oli että tuntui ettei kukaan oikeastaan edes halua auttaa. Niinkuin kaiketi taisi ollakin pohjimmiltaan. Mutta siitä selvittiin lapset ovat kasvaneet upeiksi ihmisiksi. 

22.02.2011 | 20:34 aloitettu. Miksi näitä ikivanhoja aloituksia nostetaan etusivulle? 

Vierailija kirjoitti:

Miksi muka kaikki alkujaankaan kuvittelisivat, että äitiys on jotenkin auvoa ja ihmeellisyyttä???



Mistä olette tuon kummallisen lähtökohtanne temponeet? Omista asenteistanneko?



t. kahden äiti

Tuolla auvollahan äitiyttä markkinoidaan. Olisi rehellisempää kertoa kaaoksenhallinnasta. Esimerkiksi lapsen muutaman kuukauden koliikki pusertaa kyllä mehut pois ja vielä kun joku ulkopuolinen tulee neuvomaan, että pitää syöttää illalla kunnolla niin vauva nukkuu 8 tunnin unet tuosta noin vain. Ei onnistu koliikkivauvan kanssa.