Lue keskustelun säännöt.
Onko väärin toimia näin, että saan lapseni ymmärtämään, että asia on vakava?
16.02.2011 |
7 v poikani on ollut viime viikot taas todella tottelematon ja muutenkin on käyttäytynyt tosi kurjasti. Kiusaa, ärisee, huutaa jne. Olen tosi väsynyt tuohon käytökseen, eikä puhe hänen kanssaan auta yhtään mitään. Tänään ennen iltapesuja olin jo oikeasti tosi poikki hänen käytökseensä ja pidin hänelle pitkän ja vakavan "puhuttelun". Kerroin, kuinka väsynyt olen hänen käytökseen, kuinka pahan mielen se mulle tekee jne. Yritin saada hänet tajuamaan, että nyt on tietty raja ylitetty sillä huonolla käytöksellä ja mun jaksaminen alkaa olla äärirajoilla. Alkuun poika vaan virnisteli ja irvisteli ja mun oma olo vain paheni ja paheni.
Sitten aloin puhua pojalle vielä vakavampia asioita, tyyliin, että en oikeasti jaksa kohta enää hoitaa häntä jne. ja siitä pikku hiljaa pojan ilme alkoi sitten vakavoitua ja lopulta häntä alkoi itkettää. Halasin häntä pitkään ja kerroin rakastavani äärimmäisen paljon, vaikka en jaksakaan enää sitä huonoa käytöstä. Silloin vasta tuntui, että asia olisi mennyt pojalle perille ja luulen, että huominen päivä tulee menemään paljon paremmin kuin viimeiset viikot.
En tiedä, kuinka väärin tein, kun sanoin tuollaisia vakavia asioita, mutta tuntuu, että pojan kanssa pitää mennä aika syvälle, ennen kuin hänessä liikkuu mitään tunteita. Siis että monen muun lapsen kanssa riittää sellainen kevyt pintaraapaisu ja he tajuavat asian vakavuuden, mutta tuo poika vaan naureskelee sellaisessa vaiheessa. Mutta voiko pojalle jäädä pelko siitä, että hän joutuu kotoa pois, jos käytös ei muutu? Tai että äiti ei enää rakasta, jos ei ala tottelemaan? Olen aina kuitenkin korostanut sitä, että rakastan aina, vaikka mitä tekisi.
Kommentit (43)
Perhekotiin, lastenkotiin tai nuorisokotiin isompana, jos meno jatkuu samanlaisena. Hän vielä tietää aivan hyvin, että se on mahdollista ja pelkää sitä tosi paljon, että hän ei saakkaan asua enää kotona.
Ei hänen ilme silti ikinä vakavoidu, eikä ala itkeä jos haluaa saada tahtonsa läpi tai on muuten vaan huonolla tuulella. Ei se sillä hetkellä hetkauta, mutta sitten taas saattaa tulla mieleen illalla sänkyssä, kun ei saa unta.
Meidän lapsella se pelko on jo sen vuoksi, koska ollaan lastensuojelun asiakkaita ja jo kerran meinasi joutua lasten kotiin lintsailujen vuoksi. Siitä se pelko jäi. Niin, että meillä se ei ole pelkästään pelottelua vaan muistuttamista.
Ei kannatta pelotella, jos se ei ole aiheellista, koska tuollainen käy itsetunnon päälle ja aiheuttaa suurta turhaa huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ensi kerralla kannattaa sanat valita toisin.
Äidistä TUNTUU nyt sille ettei jaksa sun kanssas. Se on eri juttu kuin että toimisi niin. Kannattaa varmaan vielä puhua asiasta ja korjata eiliset sanat. Kerrot miltä sinusta tuntui ja ettet kuitenkaan tekisi niin koskaan, olit vain vihainen.
Eli kertonut, että jos ei äiti ja isä saa lasta käyttäytymään normaalisti, täytyy lähteä hakemaan apua kasvatusneuvolasta. Sairauteen haetaan apua lääkäriltä ja käytökseen haetaan apua "kasvattajalta".
Kyllähän tuollainen jo saa lapsen pysähtymään ja ajattelemaan että ehkä vanhempia ei kannata niin kauheasti uhmata, kun on muitakin "uhkia" kuin jäähyt yms.
joka riehuu ja on tosi levoton, että joskus tuollainen riehuminen on merkki siitä, että lapsella on joku ongelma. Ja kysynyt, että mikähän ongelma on. Ja sanonut myös, että tuollalailla jos käyttäytyy, niin esim. eskarissa voivat luulla, että lapsella tai kotona on pahoja ongelmia ja niitä tullaan sitten meille selvittämään. Ja että on aikuisia, joiden työtä on keskustelemalla auttaa lapsia niiden ongelmissa ja että sellaiselle on mentävä, jos nämä äidin ja isin keinot eivät auta.
elävästi ne kauhun tunteet, kun äitini asiallisesti alkoi keskustelemaan kanssani, että jos en osaa olla kunnolla (siististi), niin en saa olla kotona. Muistan vieläkin kun itku kurkussa mietin monta päivää että missä olen jos sataa enkä voi vaan olla pihalla!! Noita "kasvatuskeskusteluja" oli muutaman kerran ja olin aivan hysteerinen. Olin tosi herkkä lapsi, mutta ilmeisesti aika sotkuinen ja boheemi eikä äitini tajunnut miten vakavasti otin kaikki puheet. En minä silloin pienenä tajunnut, että ei mua oikeasti potkaista kodista pihalle.
Nykyäään, vielä kolmekymppisenä, tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen, mietin kaikkia valintoja kymmeneltä eri kantilta (että miten muut tähän reagoi), olen aika masentunut enkä saa mitään aikaiseksi. Oman "elämän vaatiminen" on todella työlästä, olen läheisriippuvainen ja oikein suutuin itselleni, kun meinasin alkaa opiskella yhtä alaa ja eka ajatus päätöksestä oli, että mitäköhän äitini ajattelee!!!
Sanomattakin selvää, että käyn terapiassa.
Minä ainakin otin hylkäämisellä uhkaamisen tosissaan ja luulen, että se on vaikuttanut aika paljon elämääni, ei mulla ole ikinä ollut kovin turvallista oloa. Joten, sitä ei ikinä voi tietää, mitä se semmmoisella uhkailu aiheuttaa. Ei se varmaan kaikille tee tällaista.
Ehkä jos äitini olisi suuttuneena uhannut hylkäämisellä, niin olisin osannut laittaa sen vihaisuuden piikkiin, mutta että asiallisesti, ihan omassa tilanteessaan, aletaan keskustella moisesta vaihtoehdosta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin mun mielestä. Parempi kuin ruumiillinen kuritus.
Mitä tulee 7-8v poikien mahdottomuuteen, minusta aika tavallista ja jos yhtään lohduttaa, tuntuu helpottavan viimeistään neljännelle siirryttäessä. Tai niin oli meillä.
sillä viestitetään lapselle että hän on aikuista vahvempi. Äiti kertoo olevansa avuton ja lapsi tuntee olevansa turvaton. Missä on lapsella se vahva aikuinen johon hän voi turvata? Tämä horjuttaa pahasti lapsen persturvallisuuden tunnetta.
Sen sijaan rajat pitää kyllä osoittaa, ja kertoa ne selkeästi, ja rangaistakin saa huonosta käytöksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äidin ei pitäisi ikinä nostaa käsiä pystyyn lapsen (!) edessä, sitähän tuollainen luovuttaminen on.
kovin tarkkaan tajuaa, mikä ero on siinä, että 'äiti ei jaksa hoitaa sinua' tai että 'äidistä tuntuu ettei äiti enää jaksa hoitaa'. Että välttäisin sanomasta mitään, mikä viittaa siihen, että jaksaminen loppuu ns. kokonaan.
Mutta jos kotona on perusasiat ihan hyvin ja turvallista, ei tuossa mitään peruuttamatonta vahinkoa ole sattunut. Keskustele lapsen kanssa uudestaan ja selvennä, mitä tarkoitit ja korosta, että välität hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yhtään kuulostanut millään hylkäämisellä uhkailulta tai kotoa pois potkaisemiselta. Vaan ennemminkin vähän huonoina sanavalintoina tilanteessa, joka ehdottomasti edellyttää vakavaa keskustelua lapsen kanssa. Miten sitten tuon ikäisen jatkuvaan huonoon käytökseen puututaan ellei vakavalla keskustelulla? Kun ne jäähyt ja hermostumisethan voi olla juurikin sitä, mitä poika käytöksellään hakee.
reilua se, että kouluikäiselle tai juuri siihen tulevalle kerrotaan, miten maailma makaa eli että on olemassa ammattilaisia ja laitoksia, jotka tukevat perheitä kasvatustyössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
reilua se, että kouluikäiselle tai juuri siihen tulevalle kerrotaan, miten maailma makaa eli että on olemassa ammattilaisia ja laitoksia, jotka tukevat perheitä kasvatustyössä.
6-7 v. vielä mitenkään hahmota mitään "kasvatustyötä", "laitoksia" yms!! Sen ikäisen pitää pystyä vielä luottamaan vanhempiin ja kotiin tilanteessa kuin tilanteessa, ilman mitään epäilyksen häivääkään! Eri asia sitten, kun lapsi/nuori alkaa itsenäistymään jo itsekin.
Miettikään nyt omalle kohalle, jos vaan kykenette, että tuollaisen keskustelun jälkeen teillä on koko ajan pieni pelko perseessä, että "jos teen väärin, niin minut hylätään". Samalla se tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan viesti, että häntä ei hyväksytä omana itsenään.
Syyllistit poikaa siitä, että sinussa itsessäsi on vika?
En yhtään ihmettele, että lapsilla on mielenterveysongelmia, jos äidit tekevät lapsilleen tuollaista. Poika tulee päivästä toiseen pelkäämään hylkäämistä ja hieman isompana tekee kaikenlaista pahaa, koska tietää, että joka tapauksessa hänet hylkäät, ei ole sillä väliä, miten hän toimii.
Toivottavasti sinut jätetään, jotta saat kokea samat tuskat.
Syyllistäminen on ihan yhtä tehoton kasvatusmenetelmä kuin pelottelu. Ja sinä nojaat nyt jälkimmäiseen. Kyllähän ap selvästi itsekin tajuaa, että on saattanut sortua ylilyöntiin. Mutta nykyisin kun äitien pitää hoitaa kaikki yksin ja ei ole niitä mummojen ja pappojen suomia lepotaukoja, niin sitä sitten saattaa väsähtää, jos lapsi on hankalammasta päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyllistit poikaa siitä, että sinussa itsessäsi on vika?
En yhtään ihmettele, että lapsilla on mielenterveysongelmia, jos äidit tekevät lapsilleen tuollaista. Poika tulee päivästä toiseen pelkäämään hylkäämistä ja hieman isompana tekee kaikenlaista pahaa, koska tietää, että joka tapauksessa hänet hylkäät, ei ole sillä väliä, miten hän toimii.
Toivottavasti sinut jätetään, jotta saat kokea samat tuskat.
Syyllistäminen on ihan yhtä tehoton kasvatusmenetelmä kuin pelottelu. Ja sinä nojaat nyt jälkimmäiseen. Kyllähän ap selvästi itsekin tajuaa, että on saattanut sortua ylilyöntiin. Mutta nykyisin kun äitien pitää hoitaa kaikki yksin ja ei ole niitä mummojen ja pappojen suomia lepotaukoja, niin sitä sitten saattaa väsähtää, jos lapsi on hankalammasta päästä.
voisivat hieman oma-aloitteisemmin paikata tätä isovanhempien olemassaolemattomuutta.
Jos lapsi ei tokene koulussa, satuttaa muita toistuvasti, riehuu eikä taltu puhutteluilla, jälki-istunnoilla ym.
Hyvin nopsasti olette lastensuojelun asiakkaita.
Tuttavaperheen 8v otettiin lastenkotiin ja pysyvästi huostaan kun ei käynyt koulua. Lähti kouluun aamulla, tai niin kotona luulivat, ja viettikän päivät kavereillaan. Oli muutakin käytösongelmaa.
Oli jo erityisluokalla ja muuta, mutta lopulta otettiin huostaan. Koti oli ihan normaali.
JOTEN MIKSI HÄIRIKÖIVÄLLE LAPSELLE EI SAA KERTOA REALITEETTEJA?
Kertokaapas hyssyttelijät se. Pitääkö odottaa että poika sössii itse elämänsä niin solmuun että on lopulta OIKEASTI huostassa?
Mutta nykyisin kun äitien pitää hoitaa kaikki yksin ja ei ole niitä mummojen ja pappojen suomia lepotaukoja, niin sitä sitten saattaa väsähtää, jos lapsi on hankalammasta päästä.
Monesti nämä hankalat ovat poikia.
Riittävän pitkään jatkuneena lapsen/lasten kurja käytös väsyttää ketä tahansa vanhempaa. Se miten siihen reagoi, on yksilöllistä. Meillä on kovaääninen huusholli, jossa jokainen välillä huutaa toisille. Sitten kyllä halitaan ja sylitelläänkin. Eli tunteita ei piilotella. Ap:n kuvaamassa tilanteessa olen itse korottanut äänen 6-vuotiaalle ja ilmaissut oman jaksamiseni loppumisen lähinnä niin, että kun en enää jaksa, niin hermostun ja huudan. Eli ei niin, että en jaksaisi hoitaa lasta tai hänet hylkäisin, vaan niin, että se hoitaminen ei tunnu enää kivalta, kun toinen vain kiukuttelee. Silloin se "hoitaminen" ei myöskään enää ole kivaa lapselle. Sanotaan nyt vaikka, että lapsi kiukuttelee eikä suostu hampaiden pesulle. No, jos ei muutaman kehotuksen jälkeen ala tulla, voin ottaa ja pestä ne hampaat ilman sitä suostumusta eli väkisin (ei kuitenkaan väkivaltaa käyttäen). Minusta vakavasta asiasta vakava puhuminen ei ole lapselle haitallista, kunhan vain tekee sitten selväksi lapselle, että ei häntä hylätä. Mutta äidilläkin on oikeus väsyä ja hermostua!
elävästi ne kauhun tunteet, kun äitini asiallisesti alkoi keskustelemaan kanssani, että jos en osaa olla kunnolla (siististi), niin en saa olla kotona. Muistan vieläkin kun itku kurkussa mietin monta päivää että missä olen jos sataa enkä voi vaan olla pihalla!! Noita "kasvatuskeskusteluja" oli muutaman kerran ja olin aivan hysteerinen. Olin tosi herkkä lapsi, mutta ilmeisesti aika sotkuinen ja boheemi eikä äitini tajunnut miten vakavasti otin kaikki puheet. En minä silloin pienenä tajunnut, että ei mua oikeasti potkaista kodista pihalle.
Nykyäään, vielä kolmekymppisenä, tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen, mietin kaikkia valintoja kymmeneltä eri kantilta (että miten muut tähän reagoi), olen aika masentunut enkä saa mitään aikaiseksi. Oman "elämän vaatiminen" on todella työlästä, olen läheisriippuvainen ja oikein suutuin itselleni, kun meinasin alkaa opiskella yhtä alaa ja eka ajatus päätöksestä oli, että mitäköhän äitini ajattelee!!!
Sanomattakin selvää, että käyn terapiassa.
Minä ainakin otin hylkäämisellä uhkaamisen tosissaan ja luulen, että se on vaikuttanut aika paljon elämääni, ei mulla ole ikinä ollut kovin turvallista oloa. Joten, sitä ei ikinä voi tietää, mitä se semmmoisella uhkailu aiheuttaa. Ei se varmaan kaikille tee tällaista.
Ehkä jos äitini olisi suuttuneena uhannut hylkäämisellä, niin olisin osannut laittaa sen vihaisuuden piikkiin, mutta että asiallisesti, ihan omassa tilanteessaan, aletaan keskustella moisesta vaihtoehdosta...
Sä olet kolmekymppinen nainen!!! Olisiko aika ottaa oma onni omiin käsiin? Okei sun äitis on tehnyt muutaman virheen kasvatuksessasi, pystytkö sinä heittämään ensimmäisen kiven? Sen sijaan että vollotat siellä terapiassa kuinka kurjaa oli lapsena niin voisit pikkuhiljaa alkaa miettimään, että mitä MINÄ haluan ja hakea vastuuta itsestäsi. Ärsyttävää ruikutusta, masennuslääkkeitä syöt varmaan myös?
Itse en pidä kovin pahana ap:n kuvaamaa tilannetta. Väsyneenä tuollaiseen voi sortua, ja ap ei varmaankaan sano enää samalla tavalla koska hieman katui sanojaan. Ja ennen kaikkea ap sanoi rakastavansa lastaan, ja "tilanne" käsiteltiin loppuun ja se päättyi hyvin.
Sen sijaan kummastelen että pieniä lapsia pelotellaan koulukodeilla ja kasvatusneuvoloilla. Lapsella ei ole käsitystä mitä nuo tarkoittavat, ja ne kuulostavat varmasti lapsesta pelottavalta ja hän voi saada mielikuvan että vanhemmat vievät hänet johonkin laitokseen.
jaksa hoitaa sinua" aika paha kommentti, koska se viittaa hylkäämiseen. Mutta kukaan ei ole täydellinen vanhempi eikä tuossa nyt vielä mitään peruuttamatonta ole sattunut. Ap:n varmaan kannattaisi lähiaikoina keskustella lapsensa kanssa vielä uudestaan ja selittää tarkemmin, mitä tarkoitti. Jollain sellaisella hetkellä, että lapsi on varmasti vastaanottavainen.
Minä lähestyisin asiaa ennemmin siitä näkökulmasta, että tietyt asiat pitää oppia ja jos se ei äidiltä kovasta yrittämisestä huolimatta onnistu, niin sitten on ammattilaisia, jotka tulevat apuun.