Onko väärin toimia näin, että saan lapseni ymmärtämään, että asia on vakava?

koulukoti tulee jossain vaiheessa vastaan, kun näyttää siltä että me ovat vanhemmat ei pystytä kasvattamaan lasta ja huolehtimaan siitä että lapsi hoitaa koulunsa.



Hetken se itki, ja arvaa onko käytös muuttunut? Ei.



Ärsyttävä käytös alkoi puolen vuoden koulunkäynnin jälkeen, ja nyt sitä on jo useampi vuosi takana. Oon hiukka kulunut, vanhentunut n. 20v.

kun on vaikeaa ja olen tosiaan saanut komentaa aikalailla viime aikoina.



Nyt on pari kertaa puhunut leluilleen, että "äiti on vihainen ja lyö". En siis KOSKAAN ole lyönyt, antanut luunappia, tukistanut tms. tai edes uhannut sillä. Itsekin menin kyllä sanomaan, ettei tuollaista kannata leikillään puhua, vaan ainoastaan, jos oikeasti aikuinen lyö lasta, koska niissä tapauksissa voidaan se äiti/isä todeta kykenemättömäksi lasta hoitamaan (hiukan yksinkertaisemmin sanamuodoin ja keskustelleen tuo meni). Samaa ajattelin, että meni ehkä hiukan liian pitkälle minun selitykseni :(

Ja viimeksi tänään kommentoin lapselle olevani koditon kun oli taas vienyt kaiken tilan omilla kamoillaan.

Syyllistit poikaa siitä, että sinussa itsessäsi on vika?



En yhtään ihmettele, että lapsilla on mielenterveysongelmia, jos äidit tekevät lapsilleen tuollaista. Poika tulee päivästä toiseen pelkäämään hylkäämistä ja hieman isompana tekee kaikenlaista pahaa, koska tietää, että joka tapauksessa hänet hylkäät, ei ole sillä väliä, miten hän toimii.



Toivottavasti sinut jätetään, jotta saat kokea samat tuskat.

Syyllistit poikaa siitä, että sinussa itsessäsi on vika? En yhtään ihmettele, että lapsilla on mielenterveysongelmia, jos äidit tekevät lapsilleen tuollaista. Poika tulee päivästä toiseen pelkäämään hylkäämistä ja hieman isompana tekee kaikenlaista pahaa, koska tietää, että joka tapauksessa hänet hylkäät, ei ole sillä väliä, miten hän toimii. Toivottavasti sinut jätetään, jotta saat kokea samat tuskat.

Kiva tapa siirtää lapsen vastuulle äidin epävakaus. Nyt pieni poika tietää, että äiti ei häntä jaksa ja koska ilman äitiä hän ei elämässä pärjää, jää vain yksi vaihtoehto.



Olisiko kannattanut miettiä ensin.

Joskus tuntuu ettei nykypäivänä enää mikään "liikuta" tai "kosketa" lasta, kaikelle vaan irvaillaan. Jollekin tenavalle voi olla tosi iso juttu kotiaresti, pelikielto, isi korottaa ääntä ja pistää jäähylle tms. Mutta ei kaikille, ikävä kyllä.



Meillä esikoiselle tuli asia konkreettisesti eteen, kun hän riehaantui 7-vuotiaana eräässä tilanteessa ja meille ehdotettiin lapsen tarkkailujaksoa osastolla. Suostuimme ihan sen takia, että lapsi kokee itse käyttäytymisensä seuraukset (koska se oli ollut jo muutaman kuukauden aika hervotonta ilman selitettävää syytä).



2 viikkoa hän siellä vietti, toki soitimme ja vierailimme päivittäin. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta tulos oli toivottu.

niin kyllä siinä omakin harkintakyky voi pettää. Etkä sinä uhannut lähteä, sen kun toit esille myös oman väsymyksesi ja jatkossa toimiessasi rakastavasti kuten varmasti tähänkin saakka, lapsi kasvaa ihan turvallisesti.



Mikäli jää asiaa märehtimään, voihan asiaan palata siten, että voit tarvita tukea kasvatukseen ja tarvittaessa jonkun on tultava äidin avuksi tms. eikä niin, että olet lähdössä pois.

koska kaikesta päätellen teillä on nyt jotain pahasti vialla. Nauru on tapa peittää kauhu.

Tarinasi on kuin omasta päivästäni ap. Sillä erotuksella, että olen kasvatustieteidenmaisteri ja ison katraan äiti, enkä kanna huonoa omaaa tuntoa siitä, että kerron lapsille missä menee riekkumisen rajat.

Viimeksi tänään sanoin lapsille, että nyt on juttu niin että jos ette oo ysiltä sängyissänne, valot pois ja hiljaisuus niin mie pimahan ja kellää ei oo hauskaa ennää sitte. Sitä ennen oltiin puuhattu yhtä ja toista koko ilta. Oltiin sylitelty, luettu, syöty iltapalaa yhdessä, pelattu ja piirretty.

Minusta lapselle on ihan syytäkin kertoa, millaisia seurauksia asioilla on. Kysehän ei ollut siitä että yks kaks tuosta vaan sanot äiti ei rakasta sinua enää annan sinut pois koska olet kamala. Vaan kerrot seuraamuksista. Itse olen kertonut kun lapset kyselivät mitä jos mä en meekään kouluun tai et sä mulle mitään voi ... että Jos äiti ei saa sinua kuriin, yhteiskuntamme on sellainen että sosiaalitoimi tulee apuun. Oletko sitä mieltä, että se olisi tarpeen? Jne miksei lapsen kanssa näistä voisi jutella?

kuuluisa "tykkää" -painike, niin olisin painanut sitä :)

Olisko kyseessä 6-7 vuotiaan "esimurrosikä" eli siis jonkinlainen uhmakausi? Itsenäistytään, haetaan rajoja jne.



Käsittäisin, että tärkeää on viestittää lapselle se, että hänellä on toki oikeus olla suuttunut ja kiukuissaan jos tarve vaatii, mutta tietyt käyttäytymissäännöt silti pätevät ("me emme lyö!") ja kiukun osoittamiseen on tietyt ( sanalliset) kanavat.



Oma kuusivuotiaani koki vastikään kauden, jolloin mikään ei tuntunut koskaan olevan hyvin, siis ei mikään. Jos piti pukea itse, hän teeskenteli 'vauvaa' ja sanoi ettei osaa, kun vanhempi auttoi, haluttiinkin tehdä itse... Jonkinlaista sisäistä itsenäistymispainia kai kävi mielessään. En väitä etteikö olisi välillä hermot olleet tiukalla, mutta lähinnä koitimme kuitenkin muistaa kertoa ihan suusanallisestikin, että vaikka sitä kasvaakin isoksi ja osaa tehdä yhä enemmän asioita itse, on silti mukava halata äitiä ja isää ja vaikka jutella päivän tapahtumista sylikkäin sohvalla.



En tiedä onko teillä samanlaisesta ohimenevästä jutusta kyse... Meillä tätä kesti ehkä kuukauden päivät, nyt poika on taas oma itsensä.

"kasvatuslaitokseen" ja "tyttökotiin". Kunhan louskutti, häpäistäkseen.

pojille joskus sanonut mm. seuraavia juttuja:



-jos elämässäsi jatkat tuota, että hermostuneena lyöt toisia, tulet kohtaamaan seurauksia, joiden rinnalla nämä kotona annettavat jäähyt ja muut ovat pikkujuttu



-on asioita, jotka pitää vain oppia, esim. että toisia ei saa satuttaa ja jos on niin, että äiti ja isä eivät niitä sinulle saa opetettua, on olemassa vieraita aikuisia, joiden työtä on auttaa lasten kasvattamisessa ja he sitten opettavat asian sinulle

Meille osui sellainen vaativampi tapaus, 3-vuotias poika. Ei meinaa totella millään, ei millään. Keskustelut, opastukset tai sata-kertaa-sanomiset napakasti eivät auta kuin hetkeksi, kun taas kohta riehuu tms.



Olen monesti aamulla päättänyt, etten tänään korota ääntäni kertaakaan, mutta minkäs tekee, kun jo aamupäivään mennessä tapahtuu.



Kateellisena kuuntelen tuttujen lapsien muka-uhmakohtauksia... huoh, eivätpä taida tietää mitään todellisista uhmaraivareista...



Meillä on muuten tulossa Mörri-tonttu kylään aina, kun ei oikein meinata totella (mooonen sanomisen jälkeen). Tiedättehän sen Mörrin, joka tulee äitien ja isien avuksi, kun lapset eivät tottele? =)

Nyt vasta pääsin lukemaan vastauksia ja siis ekan kerran kommentoin aloitusviestini jälkeen.



Mä olen kyllä ollut tosi huono äiti, koska olen pariin kertaan pojan ollessa ihan mahdoton, alkanut itkemään, etten enää kestä. Ja poika on tietenkin mennyt siitä aika hämilleen, mutta aina ne tilanteet on selvitetty. Mutta en tosiaan ole aina jaksanut olla se vahva aikuinen, vaan niin kuin eilenkin, olen näyttänyt ja kertonut pojalle, että voimat on loppu. Nyt pelottaa, että poika tosiaan pelkää, että hylkään hänet =( Ja välillä pelkään, että jonain päivänä en enää oikeasti jaksa, jos pojan käytös ei koskaan muutu paremmaksi. Tai onhan se aina välillä ollut parempaa, mutta sitten kun huono vaihe taas alkaa, se tuntuu aiempia paljon pahemmalta. Ja kun toi huono vaihe voi kestää vaikka vuoden putkeen ilman mitään hyviä aikoja =(



Ollaan kokeiltu kaikki mieleen tulevat keinot käytöksen parantamiseksi: palkinnot, kehut, rangaistukset (mm. jäähyt, tietokone- & pelikiellot, lelutakavarikointi), kahden keskeistä aikaa äidin/isän kanssa (mies on paljon töissä ja sen takia mä olen aika paljon lasten kanssa). Eli tämä "äiti ei jaksa enää", ei nyt ole ihan ensimmäinen keino, jota käytän.



Se on vaan jännä juttu, miten keskimmäiselle lapselle riittää ihan pelkkä tavallinen keskustelu, että hän ymmärtää, että äiti on tosissaan ja nyt on parempi alkaa muuttaa käytöstään ja totella. Mutta toi esikoinen reagoi puheeseen vasta, kun puhuu riittävän vakavia. Sen takia aloin tuota asiaa miettimään, että onko hän vain sellainen lapsi, jolle asia menee jakeluun vasta tuollaisella keskustelulla ilman, että alkaisi pelätä jätetyksi tulemista tms.



Mä toivon, että poikani on kuitenkin saanut multa niin paljon rakkautta eri muodoissaan, että se jollain tavalla pelastaisi hänet siltä pelolta, että äiti hylkäisi hänet. Siis että tietää olevansa joka tapauksessa niin valtavasti rakastettu, että ei edes tajuaisi pelätä mitään hylkäämistä.



Toisaalta jos lapselle tulee vaan ikää koko ajan lisää, eikä vanhemmat edelleenkään pärjää hänen kanssaan, niin eiköhän joissain tilanteissa joku väliaikainen huostaanotto voi olla hyväkin asia? Vai kokeeko lapsi/nuori sen aina pahana?

toisaalta sanot lapselle, että et enää jaksa häntä ja toisaalta väität, että lapsi tietää olevansa niin rakastettu, että ei tajua pelätä hylkäämistä.



Tuskin se lapsi ihan tyhmä on eli jos äiti sanoo, että ei jaksa, niin kyllä hän ymmärtää, että äiti on hylkäämässä hänet. Ei siinä kuule mikään rakastettuna oleminen mieleen tule vaan se, että äiti jättää ja sitten pitää pärjätä yksin. Kaikesta päätellen lapsi jo nyt harjoittelee, miten sitten tulee toimeen, kun uhkauksesi toteutat eli hän on sinulle hankala (tai voihan olla, että olet myös lapselle yhtä ristiriitainen kuin kirjoituksessasi eli lapsi on todella eksyksissä sinun kanssasi).



Hae apua itsellesi. Näyttää vahvasti siltä, että se vika ei ole lapsessa vaan äidissä.

Lukisit ensinnäkin paremmin, mitä kirjoitin. En VÄITÄ, että koska lapsi tietää olevansa rakastettu, hän ei tajuaisi pelätä hylkäämistä. Kirjoitin, että toivoisin asian olevan niin. Siitä mä olen ihan varma, että poika tuntee olevansa rakastettu. Mun omat vanhempani eivät koskaan näyttäneet tai sanoneet mulle, että rakastavat mua ja sen takia mä olen toiminut aivan toisin omien lasteni kanssa. Kerron heille joka päivä, kuinka paljon heitä rakastan ja kuinka tärkeitä he ovat mulle. Silitän, halaan, kosketan ohimennessäni usein. Eikö tilanne olisi vielä paljon pahempi, jos noi kaikki rakkauden osoitukset puuttuisivat pojan elämästä?



Mutta joo, aion ottaa yhteyttä perheneuvolaan, jos sieltä saisi jotain apua. Tiedän, että mussa itsessäni on paljonkin vikaa, mutta muiden lasteni kanssa olen kuitenkin huomannut, että ns. helpomman lapsen kanssa osaan olla tosi hyvä äiti. Ilmeisesti en vain pysty olemaan tarpeeksi hyvä äiti tuolle haastavalle lapselle =(



T:ap

ehkäpä tuo esikoisesi vaan tarvitsee vähän tiukempaa keskustelua kuin keskimmäinen. Ehkä keskimmäinen taas saisi moisesta keskustelusta samankaltaisia traumoja kuin joku täällä kirjoittanut. Uskon kyllä, että jos vanhemmat yrittävät parhaansa, niin ei siinä ihan täysin mäkeen mennä. Ja jos mennään, niin sitten yhteiskunta auttaa.

Ei lapselle voi sanoa, että äiti hylkää, jos et käyttäydy kuten halutaan. Tuohan on kammottavaa. Ei tuolla muuta kuin syvennetään ongelmia. Kannattaisiko turvautua ammattilaisen apuun, jos omat keinot loppuvat?