Kysymys uskossa oleville.

Ei toki aina, mutta olen perusonnellinen, taustalla aina jotenkin aina... en tiedä... vähän niinkuin kosketus johonkin hyvään.

mutta silloin on, jos rukoilen, luen raamattua, käyn hengell. tilaisuuksissa tai muulla tavoin olen yhteydessä Jumalaan.

Koen että on syvä rauha ja ilo sisimmässä, sydämessä. Se on vaan ja pysyy. Silloinkin kun menetin lapseni tapaturmaisesti. Aina kun on ollut todella inhimillisesti vaikeaa niin Jumalan rauha on kuin hyväillyt sisintä. On saanut kuin kellua, leijua (siis hyvässä mielessä) vaikka on silloinkin jotunut vastuunsa kantamaan ja työnsä tekemään.



Olet rukouksissani jos sallit :)

Se kesti vuosikausia, mutta jossain vaiheessa uskoni alkui horjua ja uskonasiat ahdistaa.



Sittemmin luovuin uskosta (jollain tapaa uskon edelleen), mutta rauha ei kadonnut. Pikemmin olen nykyään tasapainoisempi kuin uskossaoloaikana. Ajattelen, että ihmisellä on rauha, kun hän on sinut itsensä ja valintojensa kanssa, olivatpa ne mitä hyvänsä.

mulla on ihan normaali olo...en mä mikää enkeli tai pyhimys ole vaikka Jumalaan uskonkin...ihminen minäkin vaan olen...

mutta myös uskovaisen elämään kuuluu ihan normaaleja tunnereaktioita vastoinkäymisiin ja muutenkin, eli koen koko tunneskaalaa surusta iloon ja rakkaudesta vihaan kyllä. Mutta kun vaikka istuskelen yksin kotona sohvalla eikä ole mitään erityistä syytä tuntea mitään tunteita (ei vastoinkäymisiä, stressejä tms) niin olo on semmoinen perusonnellisuus siitä että olen olemassa.

pääsääntöisesti ei. Ei Jeesukseen uskominen ole tunteista kiinni.