Ylpeiletkö lapsesi

että lapsi on löytänyt liikunnan osaksi elämäänsä, vaikka äiti on tällainen laiskimus.



Onnistumisistaan olen iloinen, mutta en koskaan tietenkään salaile huonojakaan tuloksia. Ja, kun joukkuelaji on kyseessä, eipä sitä koskaan voi voittoja tai tappioita yhden pelaajan kontolle laittaa.

Itse olen ollut aina liikunnaalisesti huono ja lapseni kilpailee omassa lajissaan, toki olen ylpeä.

kaikesta onnistumisista. Esimerkiksi kivoista tarinoista, oma-aloitteisesta siivouksesta, siitä että osaa olla joskus hiljaa jne. ;) Suorittaminen ei ole itseisarvo kuitenkaan elämässä.

ylpeilemistä kun toitotan Facebookissa jne aina kun mitaleita tulee. Olen oikeasti ylpeä siitä että eriparijalat omistavan äidin lapset on niin innostuneita urheilusta ja vielä pärjäävätkin!



(Miten muuten tuon ekana vastanneen vastaus liittyi kysymykseen?)

yksinkertaisesti vastata kyllä? ;)

Meidän lapset ovat ihan innokkaita harrastajia, mutta mitään huippuja eivät ole millään alalla. Mutta iloitsen kyllä siitä, että löytyy liikuntalajeja, joista tykkäävät.

Jos ylpeily tarkoittaa, että kerron urheilusaavutuksista ja iloitsen niistä. Siis kerron lähinnä mummoille ynnä muille, joiden tíedän olevan kiinnostuneita ja jakavan ilon. Ei tulisi mieleenikään ylpeillä siihen tyyliin, että kuule mun lapsi on urheilullisempi kuin sun lapsi.