Nyt kun lapsi on 2v olen alkanut harmitella että ei olisi pitänyt tehdä ehä näin nuorena.

ja ei kaduta. Kaverit alkavat nyt yli kolmikymppisenä pykäämään ekojaan. Ja kunhan täytän 40 niin nauran ja nautin :D

Usko pois, uskon että nämä samaiset kaverit katselee sinunkin lapsesi kuvia ja kadehtii, sitä, että olet päässyt jo noin pitkälle elämässä ja saanut oman lapsen. He ajattelevat, että voi kun heilläkin olisi jo ammatti ja mies ja henkinen valmius perheenperustamiseen. Toisaalta ihmisillä on eri päämääriä, toiselle on tärkeää tulla äidiksi nuorena ja toiselle matkustella ja bilettää pitkään, joten on toki niitäkin, jotka eivät kadehdi. Älä sinäkään kuluta energiaasi kadehtimiseen vaan keskity iloitsemaan siitä, mitä sinulla on. :)



t. lapseton, jolla lapsi haaveissa lähitulevaisuudessa

ja ei kaduta. Kaverit alkavat nyt yli kolmikymppisenä pykäämään ekojaan. Ja kunhan täytän 40 niin nauran ja nautin :D

Itse nyt 28v ja nuorimmainen eli kolmas 4kk. Ja vaikka nyt ihan kaikkiin rientoihin ei pääse en kadu yhtään. Sillä kun oikeasti kaverit alkaa nyt hankkia niitä ensimmäisiä niin mä olen loppusuoralla jo =DD

Minäkin olin kaveri piiristäni ensimmäinen joka sai lapsen. Ja välillä tunsin pientä kateutta. Vaikka olen aina halunnut lapsia ja ensimmäistä lasta yritettiin vuosi.

Kyllä ne kaveritkin sieltä perässä tulee. Minunkin melkein kaikilla kavereilla oli muutaman vuoden päästä lapsi.

kuinka lapsen ollessa 2-vuotias vaativa uhmakas, aika kaiholla ajatteli, että olisipa kiva päästä hetkeksi johonkin aikuiseen seuraan.



Nyt lapsi on 12, minä 30 ja hyvä ratkaisu näin. Matkustelu ym. tuon ikäisen kanssa on jo todella vaivatonta, ja kuitenkin itsekin vielä sen verran nuori, että hyvin pystyy ymmärtämään esimurkun kuohuja jne.



et usko, mutta se aika menee oikeasti melko nopeaan, ja kohta kaikki on paljon helpompaa.

olen kyllä ylpeä perheestäni,miehestäni,siitä että olen saanut opiskeltua ja työkokemustakin pari vuotta ennen lasta. Ja bilettämäänkin pääsen kyllä usein jos nyt kova hinku iskee päälle. ennemmin olen kateellinen siitä matkusteltusta,se on suuri intohimoni ja haaveeni,,jonka tosin ajattelin toteuttaa vaikka yhdessä perheen kanssa! Kiitos lohduttavista sanoistanne, tää oli varmaan vaan joku tällänen "vaihe" koska nyt jo parempi mieli

Ap on ollut 21 lapsen syntyessä. Silloinhan elämä on vasta alussa ja itsenäistymisestä on keskimäärin vasta muutama vuosi. En yhtään ihmettele, jos välillä harmittaa. Nimenomaan VAPAUS on se, mikä jää perheen perustamisen ja sitoutumisen jälkeen unholaan. Vapaus ja huolettomuus, reissaaminen, opiskelijaelämä ja uusiin ihmisiin tutustuminen on parasta nuoruudessa. Nykyisin naisilla on vapaus valita koska kahlitsee itsensä lapseen. Ei siihen mikään kiire ole, kannattaisi ensin elää nuoruutta ja sitten vasta kun kokemuksia on riittävästi sitoutua perhe-elämään.

tosin lapsi oli ihan puhdas vahinko, tosin siis omaa typeryyttäni, mutta mua ei edes vaivannut mikään vauvakuume enkä tuntenut itseäni yhtään äitityyppiseksi ihmiseksi. Olin ihan kauhuissani kun huomasin olevani raskaana, itkeskelin ja säälin itseäni miltei koko raskausajan. Aborttiakin harkitsin, mutten siihen pystynyt.



Oli kyllä melko kova koulu mulle, lapsen saaminen tuon ikäisenä. Lapsi oli vielä tosi vaativa, hänellä oli koliikki ja päivisinkään ei nukkunut kunnolla ja tuntui että kaikki mikä vaan voi mennä hankalamman kautta ja pieleen, meni.



Kateellisena kuuntelin kavereideni reissutarinoita ja hauskoja sattumuksia ja miessekoiluja ja treffeillä käymisiä ja kadehdin älyttömästi ettei heidän tarvitse yöllä kantaa huutavaa vauvaa tai miettiä miten pääsisi joskus edes kahville ulos kämpästä, kun lapsi ei viihdy missään eikä ole hoitajaa.



No, enää ei tunnu tuolta, oikeastaan nyt näen sen hyvänä, että mulla oli lapsi. Ties mitä kaikkea kurjaa olisin joutunut kokemaan, olisin vapaana varmasti juossut miesten perässä ja tehnyt kaikkea typerää ja saanut pahastikin siipeeni, olin vähän sen luontoinen silloin, en kovin fiksu.



Tietysti kaduttaa, että en välttämättä ollut kaikkein paras äiti, ja tein paljon virheitä :(

Niitä yritän tässä nyt paikkailla, kun olen seestynyt ja viisastunut ja kasvanut äidiksi tässä vuosien varrella. Nyt lapsi on jo iso, 10-vuotias. Ihana tyyppi, iloinen, huomaavainen ja fiksu ja hauska, ihme että olenkin saanut jotain noin hyvää aikaiseksi! :)

ja odotan vain, että saisin perustaa oman perheen. Ei jaksa kiinnostaa enää yhtään mikään baareissa roikkuminen. Niinä harvoina iltoina, kun päätän johonkin lähteä, tekee mieli jäädä jo kotiin ennenkuin olen lähtenytkään ja sitten viihdyn korkeintaan pari tuntia baarissa ja lähden kotiin. Matkustelu on toki ihan kivaa joo, mutta se onkin sellainen, mitä voi tehdä koko perheen kanssa yhdessä. Minä haluaisin lapsesta sisältöä arkeeni, elämä alkaa tuntua jo niin tylsältä. Kahdestaan nyhvätään kotona miehen kanssa, voi kun olisi lapsi, jonka kanssa lähteä vaikka uimaan tai puistoon leikkimään. Ei kaikilla se elämä siis ala vasta 21-vuotiaana. Minä muutin kotoa opiskelupaikkakunnalleni 16-vuotiaana ja biletyksen aloitin jo muutaman vuoden ennen sitä. Ammatti ja työkokokemusta ja työpaikka omassa elämän haaveammatissa löytyy. On omakotitalo ja lemmikkieläimiä, nyt vain puuttuu se jokin, se lapsi.

ja toisen ollessani 24v. Enkä kadu. En edes silloin kun katselen muiden biletys kuvia.

JOhtunee siitä etten itse jaksaisi baareissa jatkuvasti juosta. Muutaman kerranvuodessa käyn bilettämässä ja se on harvakseltaa tosi mukavaa.



Matkusteltu ollaan lasten kanssa ja se riittää minulle.



Se mitä katuisin olisi se etten olisikaan tehnyt lapsia nuorena. Nyt 28 vuotiaana komatta lasta (lapsettomuushoidoilla) toivoessa voisi käydä niin että jäisin lapsettomaksi jos nyt vasta esikoista yritettäisiin.

äitiyteen. Olin lapsellinen ja kehittymätön henkisesti. Tuntuu että nyt on jo kerennyt nähdä elämää ja oppia itsestään, että on jotain annettavaakin lapselle ja osaa laittaa lapsen tarpeet etusijalle. Sain siis esikoisen 26-vuotiaana.

tai sitten bilettää jossain käpyjen diskoissa kun Maestro :DD

ja ei kaduta. Kaverit alkavat nyt yli kolmikymppisenä pykäämään ekojaan. Ja kunhan täytän 40 niin nauran ja nautin :D

Itse nyt 28v ja nuorimmainen eli kolmas 4kk. Ja vaikka nyt ihan kaikkiin rientoihin ei pääse en kadu yhtään. Sillä kun oikeasti kaverit alkaa nyt hankkia niitä ensimmäisiä niin mä olen loppusuoralla jo =DD

ettei kannata jossitella ja katua mitään tekemäänsä jos sitä ei voi muuttaa tai korjata!

Lapset (8 ja 11) ovat jo niin isoja, että pärjäävät pitkänkin reissun vaikka mummolassa, eikä tosiaan tarvitse miettiä että voiko lähteä vai ei. On vakituinen työpaikka, rahaa riittää, voi tehdä ihan mitä haluaa. Muutaman vuoden päästä jälkikasvu on muuttanut pois kotoa, mutta kavereiden lapset menevät vasta eskariin. :) Niin ja kyllä silloin nuorempana (tulin äidiksi 20 v.) pääsi myös reissuun tai bileisiin, jos vain järjesteli. Oli vain usein niin naatti, ettei tosiaan jaksanut jokaista kissanristiäistä juosta, mutta kavereiden synttärit, joku risteily ja mökkireissu kyllä onnistuivat ihan helposti, etenkin jos ei aina yritä lähteä pariskuntana liikenteeseen.



Mutta usko pois, 30-vuotiaana olet ihan räipäti-räipäti-jäbädäbädää -tilanteessa! :D

Minulla teki oikein pahaa kun he eivät päässeet minnekään ja kuinka elämä oli suppeaa. Vauvan kakan vertailua yms.

Ei tainnut tehdä kukaan muukaan lapseton nainen vielä siinä vaiheessa.

Ja ei, en kadehdi tässä päälle nelikymppisenäkään, että mun lapset on vielä ala-ja yläasteella. Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ei ja en halua alkaa tappelua siitä, onko nuori vai vanha äiti jne..

Mutta kerroin vain oman mielipiteeni, miten olen itse ajatellut ja miltä minusta tuntuu. Joten kaikki kaverit tuskin kadehtivat ap.ta hänen lapsestaan. Pikemminkin epäilen, että aika moni säälii.

Usko pois, uskon että nämä samaiset kaverit katselee sinunkin lapsesi kuvia ja kadehtii, sitä, että olet päässyt jo noin pitkälle elämässä ja saanut oman lapsen. He ajattelevat, että voi kun heilläkin olisi jo ammatti ja mies ja henkinen valmius perheenperustamiseen. Toisaalta ihmisillä on eri päämääriä, toiselle on tärkeää tulla äidiksi nuorena ja toiselle matkustella ja bilettää pitkään, joten on toki niitäkin, jotka eivät kadehdi. Älä sinäkään kuluta energiaasi kadehtimiseen vaan keskity iloitsemaan siitä, mitä sinulla on. :)

t. lapseton, jolla lapsi haaveissa lähitulevaisuudessa

Minulla teki oikein pahaa kun he eivät päässeet minnekään ja kuinka elämä oli suppeaa. Vauvan kakan vertailua yms.

Ei tainnut tehdä kukaan muukaan lapseton nainen vielä siinä vaiheessa.

Ja ei, en kadehdi tässä päälle nelikymppisenäkään, että mun lapset on vielä ala-ja yläasteella. Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ei ja en halua alkaa tappelua siitä, onko nuori vai vanha äiti jne..

Mutta kerroin vain oman mielipiteeni, miten olen itse ajatellut ja miltä minusta tuntuu. Joten kaikki kaverit tuskin kadehtivat ap.ta hänen lapsestaan. Pikemminkin epäilen, että aika moni säälii.

Usko pois, uskon että nämä samaiset kaverit katselee sinunkin lapsesi kuvia ja kadehtii, sitä, että olet päässyt jo noin pitkälle elämässä ja saanut oman lapsen. He ajattelevat, että voi kun heilläkin olisi jo ammatti ja mies ja henkinen valmius perheenperustamiseen. Toisaalta ihmisillä on eri päämääriä, toiselle on tärkeää tulla äidiksi nuorena ja toiselle matkustella ja bilettää pitkään, joten on toki niitäkin, jotka eivät kadehdi. Älä sinäkään kuluta energiaasi kadehtimiseen vaan keskity iloitsemaan siitä, mitä sinulla on. :)

t. lapseton, jolla lapsi haaveissa lähitulevaisuudessa

mä en todellakaan parikymppisenä olisi ollut valmis perheellisenä elämään. Mä muistan kun kaveri kertoi kuinka heillä on ihanaa jos lapsi antaa nukkua 8 ja sitten parasta viikonlopussa on kun saa syödä tuoretta sämpylää sunnuntai-aamusta ennen puistoon lähtöä. Mä muista juosseeni bussipysäkille ihan silkasta kauhusta kuinka kahlittu hän oli kotiin :)

Ja onhan se aivan erilaista matkustaminen lasten kanssa versus aikuissurassa, ainakin meillä. Miehen kanssa opiskelijoina rinkkareissaattin, nukuttiin busseissa ja junissa ja työelämässä rilluteltiin ympäri kaupunkeja ja syötiin aikuisten ravintoloissa (joo, niihin ei myöhään illasta oteta lapsia). Nyt sitten ollaan niissä all-inclusive-bamse-kerho paikoissa ja olen hiton onnellinen että tuli ensin tehtyä omat matkat- kaikella kunnioituksella kanarian saaria kohtaan :)

Meitä on niin erilaisia eikä mikään sovi universaalisesti kaikille.

Mun mielestä lasten syntymän suurin muutos oli henkinen, se että tietää olevansa aina korvaamaton on ihanaa mutta myös raskasta, vastuu painaa loppuelämän.

Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ja mitäs ne parikymppiset baarikärpäset sitten mielestäsi tekevät?

Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ja mitäs ne parikymppiset baarikärpäset sitten mielestäsi tekevät?

kuin nelikymppinen, joka vetää topin roikkuvien tissien päälle ja kaulaheltat heiluen kuikkii baaritiskillä. Se on säälittävää.

Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ja mitäs ne parikymppiset baarikärpäset sitten mielestäsi tekevät?

kuin nelikymppinen, joka vetää topin roikkuvien tissien päälle ja kaulaheltat heiluen kuikkii baaritiskillä. Se on säälittävää.

Nelikymppinen ei ole vielä edes vanha.

t. 26 v (ettei joku vaan luule, että osui ja upposi)

aika vanha ja säälittävä. Olen itse päälle 40v, joten ei voi sanoa, että olin nuori teini, joka pitää nelikymppisinä haudan partaalla olevina.

On ihan oikeasti säälittävää katsoa kun nelikymppiset naiset vetää nurkan takana töissä sätkää kikatellen ja kertoilevat, kuinka nyt iskettiin viime lauantaina yks pena, joka sanoi, että mun perse on upea. Ja sunnuntaina lähipubissa yks jore sanoi, että olen ikäiseksinei nuoren näköinen ja mulla on vielä kiinteät tisut.

Se nyt vaan on näin ja mun mielestä nelikymppisellä pitää olla jo elämässään itsensä kanssa hommat siinä kunnossa, ettei tarvitse elää sitä menetettyä nuoruutta ja tehdä itseään naurettavaksi.

Sen siitä tosiaan saa kun jättää sen yhden ja ainutlaatuisen nuoruuden kokematta.

Minusta tuntuu, että niillä kavereilla, jotka teki lapset nuorina, on jo elämä ohi. Mieletöntä biletystä ja epätoivoista uuden miehen etsimistä ja ihme haahuilua ja sisällön hakemista elämäänsä.

Ja mitäs ne parikymppiset baarikärpäset sitten mielestäsi tekevät?

kuin nelikymppinen, joka vetää topin roikkuvien tissien päälle ja kaulaheltat heiluen kuikkii baaritiskillä. Se on säälittävää.

Nelikymppinen ei ole vielä edes vanha.

t. 26 v (ettei joku vaan luule, että osui ja upposi)