HARMITTAAKO ikääntyminen?

elämän rajallisuuden. En voikaan tehdä niitä kaikkia asioita, joista olen haaveillut. Paljon olen elämältäni saanut mutta niin paljon olisi koettavaa ja tehtävää.



Sitäkään ei tiedä kuinka pitkälle terveyttä riittää. Rahaa ja vaurautta ei minulle ole suotu. Rakkaudesa ja hyvästä puolisosta olen erittäin kiitollinen.



t. 38 v

Kyllä tuntuu että aika menee nopeasti, mutta ei harmita että vanhenen. Niin moni asia on nyt paremmin kuin nuorempana, itsetunto on kohdillaan ja tuntuu todella hyvältä olla sinut itsensä kanssa. Elämä on juuri nyt aika ihanaa, on perhe, (vielä) pienet lapset, ihana puoliso, kiva koti jne. Vielä en ole edes ahdistunut vanhenevan vartaloni kanssa, vaikka en mä todellakaan enää kaksikymppiseltä näytä;) Tuntuu vaan, että hyvinvoiva pää ja onnellinen elämä on paljon tärkeämpää kuin ulkoinen olemus, vaikka kyllä mä siihenkin panostan, en halua antaa periksi ihan vaan siksi, että ikää tulee koko ajan lisää:)Nuorempana kaikki oli niin paljon epävarmempaa, nyt tuntuu, että tiedän paikkani tässä maailmassa ja olen siihen tyytyväinen. Tottakai on asioita jotka voisivat olla toisin, ehkä paremminkin, mutta tunne, että MINÄ olen se joka eniten vaikuttaa oman elämäni kulkuun, on hyvä.

Täytän parin kuukauden päästä 25, ja tuntuu kamalan vanhalta, ihan oikeasti. Noin paljon jo ikää, enkä ole saanut vielä oikein mitään aikaiseksi... Viisi vuotta eteenpäin, niin olen jo 30!

ja mustakin tuntuu kamalan vanhalta. Mutta oikeastaan ainoa asia, joka tässä vanhenemisessa harmittaa, on ulkonäkö. Löysin itseltäni pari ryppyä ja vasta sitten jotenkin tajusin, että rypistyn ja kulahdan tässä pikkuhiljaa kuten kaikki muutkin. Eikä kyse ole vain miesten huomiosta, koska sitä ei muutenkaan ole ollut kamalasti, eikä todellakaan ole tarvinnut ketään hätistellä, mutta mieluummin itse näkisin peilistä sileän ja kauniin ihmisen kuin ryppyisen ja roikkuvan. Enhän mä välttämättä elä edes viisikymppiseksi, mutta tuntuukin kyllä, että miksi sinne asti edes haluaisin elää. Jotenkin vaikea kuvitella, että olisin tyytyväinen esim. asuessani yksin ja ainoana harrastuksena joku kukkien hoito ja matkustelu. Nuorempana vain on enemmän kaikenlaisia mahdollisuuksia ja mitä enemmän tulee ikää, niin sitä vähemmän niitä on. On minultakin jo monet ovet suljettu, kun ei nuorempana tehnyt sitä ja tätä.

sillä tavalla se ulkonäön rapistuminen on ainoa harmi (ja terveyden toki) että sitä kautta näkyy ikä muillekin. Jos ihmisellä olisi kaksikymppisen kroppa ja aivot satavuotiaaksi, kunnes yhtäkki kupsahtaa, niin ikääntyminen olisi kivempaa..

minä olen alle kolmekymppinen ja minullakin menee paremmin kuin esim. teininä, niin kyllä mä silti olisin mielelläni sellainen teini- ikäinen, jolla menee hyvin. Onhan sellaisiakin. Ei kaikki joudu kokemaan sitä kohtaloa, että löytää oman itsensä vasta haudan partaalla. Eikä mua edes kiinnosta olla mikään läpiseestynyt puidenhalailija, jonka mielenrauhaa ei järkytä mikään. Itse en teinivuosina oikeastaan elänyt koska en uskaltanut tehdä mitään, mutta vaikka nyt voinkin tehdä mitä haluan, niin mieluummin olisin elänyt ne teinivuodetkin omana itsenäni, vaikka sitten olisikin normaaleja mielialavaihteluita ynnä muita.

Minua ei tavallaan ulkonäön rapistuminen huoleta (paitsi varmasti sitten, kun tulee se päivä, kun huomaan ensimmäiset rypyt...). Itse asiassa mua luullaan ulkonäöllisesti usein yläkouluikäiseksi... Harmittaahan tuo, kun olisin mieluusti vasta tuon ikäinen, koska teini-ikä oli ihanan huoletonta ja muutenkin ihan mukavaa aikaa. Nyt vain vuodet kuluvat, ja junnaan vaan paikoillani. Toisaalta en edes tiedä, mitä lopulta pitäisi/haluaisin saavuttaa.



Olen siis kirjoittaja numero 24.

elän tosi onnellista elämänvaihetta, 47v, mutta lapset vielä pieniä 5v ja 6v. Nautin tästä tohinasta ympärilläni, mukava työ jne.



Mutta fyysinen rapistuminen harmittaa. Eilen just katselin 10 v vanhoja kuvia, joissa olin vielä kovin hehkeä. Nyt ryppyjä, alleja ja muuta roikkuvaa, vaikka paino on suunnilleen ennallaan... Edelleen minut luokitellaan "ikäsitäni nuoremman näköiseksi", mutta silti...

itsetunnon heikkoutta, jne. Nyt 42 v o ihmisenä juuri sitä mitä haluaakin olla, harmittaa vain että muut eivät näe minua enää samanlaisena kuin olen mielessäni (nuorempi ulkonäöllisesti) ja harmittaa kun näkee menestyviä 20 v ihmisiä ja olisi voinut tehdä paremmin valintoja.

Täytän parin kuukauden päästä 25, ja tuntuu kamalan vanhalta, ihan oikeasti. Noin paljon jo ikää, enkä ole saanut vielä oikein mitään aikaiseksi... Viisi vuotta eteenpäin, niin olen jo 30!

t. 43-vuotias joka ei vaan nyt jaksa :D

itse 48v ja nyt mennään ja pidetään hauskaa.

lähinnä se kuinka nopeasti se tapahtuu. kun ihan hiukan voisi vauhtia hidastaa... :) minä olen 32-vuotias, ison osan elämästäni olen kamppaillut masennuksen parissa. Nyt voin paremmin, mutta surettaa miten monta vuotta on mennyt "hukkaan" voidessani huonosti. enkä niitä vuosia enää koskaan saa takaisin.

ja olen 30 vuotias. Isäni kuoli pari vuotta sitten 51 vuotiaana äkilliseen, nopeasti etenevään sairauteen. Ajatella, niin NUORENA. Tuon kokemuksen jälkeen en ole enää pätkääkään ajatellut, että vavheneminen olisi kamalaa ja harmillista. Päin vaston, se on uskomaton etuoikeus. Vanheneminen ei nimittäin ole itsestäänselvää. Odotan innolla tulevaisuutta, kaikkia ikäkausia. Odotan jopa eläkeikää ja sitä, että saan joskus olla mummo :). Silloin saan hemmotella lapsenlapsiani, mutta voin palauttaa heidät vanhemmilleen hemmotteluhetken jälkeen, kävellä hyräillen omaan kotiini, sytyttää kynttilöitä, avata suklaalevyn ja nauttia hyvästä kirjasta :).



Ja sitäpaitsi, eihän kuolemaa edes ole. Sielu jatkaa matkaansa.

Pari vuotta sitten harmitti todella.

jolloin olin ihan hukassa. Silloin oli itsetunto- ja ulkonäköongelmat, vaikka ulkonäkö oli silloin jälkikäteen ajateltuna parhaimmillaan. Harmittaa, että energiaa kului silloin tuollaisiin ongelmiin.

Se, että näkö on heikentynyt niin, että tarvii kuljettaa laseja mukana kassissa (ei vielä päässä). Ja se, että aamuisin täytyy muistaa ottaa verenpainelääke. Naama ei ole kovin hehkeä ja hiukset on ohentuneet. Itsevarmuus on muuten kasvanut ja esim. esiintymisjännitys kadonnut, kun ei vaan enää välitä, mitä mieltä toiset on. Ikää 45.

43-vuotias joka ei vaan nyt jaksa :D

Mutta kun tuntuu, että lähes kaikki muut ikäiseni tietävät jo suurinpiirtein, mitä elämältään haluavat, jopa itseäni nuoremmatkin. Minä se vaan junnaan paikoillani, tietämättä mitä tehdä/haluan, mulla kun ei oikeastaan ole koskaan ollut mitään tulevaisuudenunelmia.

No mutta joo, varmasti on ihan samassa jamassa olevia saman ikäisiä, sitä ei vaan meinaa uskoa, kun ei ole koskaan vielä tavannut yhtäkään.

25 vuotiaana. Varsinkin kun avokkini jätti mut 19 vuotiaan nuoren naisen takia:)

Nyt huvittaa, mutta silloin se oli totisinta totta. Mies vielä lähtiessään tokaisi, että vaihtaa nuorempaan kun olen niin vanha ja kulahtanut.

Nyt olen 46v. Koen olevani "nuori" ja vahva. Mietin monesti, että minulla on n. 10 vuotta vielä aikaa olla vahva fyysisesti ennen kuin alkaa alamäki. Toki alamäki on alkanut jo aikoja sitten. Mutta olen fyysisesti todella hyvässä kunnossa ja vielä ihan hyvän näköinenkin..ikäisekseni:)

Tukielinvaivoja on toki ja ne harmittaa kun tajuaa, että niitä ei enää saa pois vaan niitä vastaan on taisteltava, etteivät ne pahenisi. Nyt ymmärtää myös eri tavalla sen, että liikunta yms. on satsaus vanhuuteen.

Jossain määrin olen onnellisempi kuin nuorena. Nuorena vertailin ja yritin kilpailla. Nyt kilpailu ja kiirehtiminen tuntuu niin turhalta.

Kuoleman läheisyyden vaistoaa. Tajuaa, että aikaa ei ole enää rajattomasti. Merkitystä tälle kaikelle joskus miettii.

Väsynyt olen joskus eri tavalla kuin nuorempana. Lepoa kaipaan enemmän ja hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Osan haaveista, joita oli nuorempana, olen joutunut kuopaamaan ja hyväksymään, että kaikkea ei saa. Enää se ei ahdista, kuten nuorempana.

Täytän parin kuukauden päästä 25, ja tuntuu kamalan vanhalta, ihan oikeasti. Noin paljon jo ikää, enkä ole saanut vielä oikein mitään aikaiseksi... Viisi vuotta eteenpäin, niin olen jo 30!

mulla hömelöllä on tosi tyylikkäästi lasit tuolla päälaella keikkumassa ja sitten etsin niitä ympäri kotia ja lapsukaiset nauraa... Lasit koko ajan kateissa, vaikka niitä olis kuinka monet jne jne.

sitä hetkeä jolloin näen Jeesuksen.