En ymmärrä miten pienten lasten vanhemmat jaksaa kun lapset on vaikeita

positiivista ja palkitsevaa. Jos ei rakasta itseään ja lähimpiään, elämä on kitkutusta.



Itsestä se lähtee.

se olis mun valinta, jos vielä voisin valita, mutta odotan, että lapset lähtevät maailmalle...

..toisen lapsen tekemisestä siinä vaiheessa kun päiväkodista ehdoteltiin 3-vuotiaalle toimintaterapiaa. Jaksamme ihan hyvin nyt, mutta vilkkaan ja impulsiivisen pojan kanssa väsyy aika helposti- mitä kävisi, jos tulisi toinen samanlainen?? Ja toisaalta...jos lapsi olisikin ihan "tavis", saisiko hän tarpeeksi huomiota veljensä ongelmien vuoksi?



Joku varmaan sanoo nyt että järjetöntä pohtia tämmöisiä :). Minusta ei...ei kaikkea voi vetää tunteella vaan, ainakaan näin isoissa kysymyksissä! En voi vannoa että jaksaisin uudestaan raskauden, vauva-ajan jne. ja varsinkaan, jos lapsella olisi jotain vilkkausongelmaa.

jos joku olisi kertonut, että helpottaa, kun lapset on yli 5v.

Nyt pojat vajaa 7v. ja 9v. ovat ulkona ja minä koneella.

9v. on vielä kehitysvamma ja oli pienenä erittäin vaikea lapsi. Kuopus oli ylivilkas.

En olisi koskaan uskonut, että mun kehitysvammainen lapsi ulkoilee yksin tänä päivänä.

Mekin asutaan rivarissa ja rauhallisella alueella.

Lapsen luonne vaikuttaa paljon kuinka raskasta se taaperon hoito on. Kiltti ja rauhallinen lapsi on helppohoitoinen. Myös toisilla paha uhma ja toisilla paljon lievempi.

Mulla on kolme pientä lasta lyhyillä ikäeroilla ja voin sanoa että ehkä valitsisin toisin jos nyt saisin päättää. Mutta tätä jaksaa, kun tietää että ei se ikuisesti kestä. Lapset kasvaa, oppii jatkuvasti uutta, muuttuu päivä päivältä itsenäisemmiksi.



Mutta kyllä ehdottomasti tulee päiviä, jolloin ajattelen etten pysty tähän ja tunnen itseni ihan hirveän huonoksi äidiksi. Olen väsynyt ja karjun lapsilleni, tuntuu kuin elämä olisi yhtä kieltämistä ja vahtimista koko ajan. Mutta toisaalta meillä halaillaan paljon, lapsia rakastetaan ihan mielettömästi ja ajoittain lasten touhuja on mukava seurailla. Tämän kestää, koska tietää että mitään vaihtoehtoa ei ole. Ja tosiaan moni on sanonut että elämä muuttuu helpommaksi kun lapset kasvaa.

tai siis aamusta iltaan, eli eiköhän kyseessä ole äiti, josta ei koskaan ole ollut äidiksi.

näitä perheitä, joissa on 2-3 lasta pienellä ikäerolla, kun "samallahan kaksikin menee siinä kuin yksi".



Onneksi itse valitsin toisin. Yksi lapsi on nyt, 3-vuotias, ja jos toinen on tullakseen joskus, niin saa tulla. Mutta ei ihan vielä. Eikä ole katastrofi, vaikkei toista koskaan tulisikaan.



Oma elämämme on leppoisaa, ollut koko sen ajan kun lapsi on ollut olemassa. Työssäkäynti tietysti vie tietyn ajan joka päivä, mutta sen lisäksi yhden lapsen kanssa on helppo liikkua paikasta toiseen ja tehdä asioita.



En ymmärrä, miksi perheet vetävät itsensä niiin lujille hankkimalla lapsia pienillä ikäeroilla. Helpottaahan se tietysti ajan myötä, mutta muutama vuosi siihen menee.