G:Kiinnostaako sinua enemmän tutustua:

Hauskuus tai oikeastaan tilannetajuisuus on aina plussaa. *tykkää visuaalisuudestakin*

Tähänastisella kokemuksella ihmiset, jotka asemoivat itsensä kiinnostuneiksi JOKO materiasta TAI mietiskelystä ovat ikäviä, koska heillä on taipumuksena olla täydellisen ymmärtämättömiä ja usein vihamielisiäkin sitä toista puolta kohtaan.



Annetuista vaihtoehdoista valitsen a:n, koska a-tyypin kanssa on usein hirveän hauskaa, vaikkakin pinnallista. En ole ikinä tavannut a-tyyppiä, joka ei puhuisi tunteista ihan syvälliselläkin tasolla vahingossa juorutessaa ja joka ei välillä miettisi abstrakteja juttuja, vaikka sanoutuu irti kaikesta syvällisestä, jos siitä puhutaan sen nimellä.



Poikkeus ovat tapaamani yrittäjähenkiset talousajattelijat, jotka ovat funktionaalisuuden äärilaitaa ja miettivät vain hyötyä ja joiden mielestä taidemuseoista pitäisi tehdä hoitokoteja, yliopistot muuttaa putkimieskouluiksi, tv:stä katsoa vain dokumentit, miettiä talouarviota arvojen sijaan ja jotka eivät ole lukeneet muita kuin itsehoito-oppaita, vinkkikirjoja ja elämäkertoja kahlattuaan Seitsemän valjestä läpi peruskoulussa. Samoilla ihmisillä on yleensä ikäviä ajatuksia siitä, kuinka tiettyyn ikään tultua pitäisi lopettaa karkinsyönti/ sarjakuvat/ ideat/ muut pukeutumisvärit kuin musta, valkoinen, laivastonsininen ja yksi selkeä tehosteväri/ idealismi/ oikeudenmukaisuuden ajaminen/ jne.



Ehkä siis erottelisin a-tyypistä esteettiset aat, jotka suhtautuvat pinnallisuuteen uskonnollisella hartaudella ja tekevät uraa saadakseen rahaa tavaroihin ja pragmaatiset aat, jotka tekevät uraa koska se on ihmisen funktio ja mittaavat kaikkea materissa, koska pitävät henkisiä pohdintoja ajanhaaskauksena.



Pienesti kärjistäen painiskelen päiväittäin sen moraalidilemman kanssa, onko oikea paikka tällaisille ihmisille saunan takana. Näitä ihmisiä kartan kuin ruttoa ja otan mikä hetki tahansa sen huumorintajuttomimman ja ylemmyydentuntoisimman been.



B-tyyppi taas on yleensä jotenkin ylemmyydentuntoinen ja raskasoutuinen. Siinä, missä a-ihmiset tiedostavat puuttensa ja iloitsevat täysin rinnoin somasta pinnasta ja karkkiväreistä ja ilosta itsestään, b-tyyppi ei näe omaa orientoitumistaan puuttena tai valintana vaan henkisenä kasvuna, joka nostaa hänet pinnallisen aan yläpuolelle. Norsunluutornista on sitten helppo kiikaroida alas ja kylpeä omassa jalostuneessa ihmisyydessään kuin linnunmaidossa.



B-ihmisten paha arkkityyppi on korpifilosofi, joka on mielestään varmasti oikeassa kaikesta oleva renesanssinero/suuri ajattelija, mutta ei ole vaivautunut lukemaan teoriaa, muita ajttelijoita tai keskutelemaan kenenkään kanssa joko ollenkaan tai riittävästi huomatakseen olevansa oikeastaan aika yksiulotteinen ja pinnallinen ajattelussaan. Julistaminen ja ylenmmyydentunto pitävät tosi kiireisinä.



Sama juttu koskee leffoja. Jos on pakko valita läpilaskelmoidun, oikeastaan tosi surkean, mutta viihdyttävän hötön yksinkertaisuuden ja itsensä liian vakavasti ottavan ah-olen-niin-suurta-taidetta-että-pääsi-halkeaa-elokuvan itsetarkoituksellisuuden väliltä, katson sen Twilightin jatko-osineen.



Teoreetikkoina ja opettajina jyrkät älykkötyypit ovat toki usein mahtavia, mutta sosiaalinen kanssakäyminen on joko vaikeaa tai mahdotonta.



Itse olen sairaalloisen kiinnostunut materiasta, varsinkin jos se on vintage-mekko tai vinyylilevy ja nautin suuresti visuaalisista elämyksistä vaatekaapissani, lähipiirissäni, valkokankaalla tai kaupngilla kuljeskellesani. Ammatilliseslta profiililtani olen kuitenkin tiukka teoreetikko, joka kirjoittaa jäykkäniskaisten miesten elämää suurempien pohdintojen analyysiä eli työstää materian ja todellisuusorientoituneisuuden vastakohtaa. Kyseiset asiat ovat siis kiinnostaneet yläasteiästä alkaen ja kiinnostavat edelleen. Hyvä raskaus voittaa hyvän keveyden aina kirjallisuudessa, elokuvassa ja usein keskusteluissakin. Kehossa se ei voita, koska on nautittavaa mahtua taas tavallisen muotoisen ihmisen vaatteisiin.



Lisäksi mulla on rehellisesti sanottuna b-tyypin asennoituminen hengen ja materian suhteeseen. Pinta on ihanaa, mutta sitä pitää diggaila vähän ironisella nörttiasteikolla (samalla tavalla kuin ikäluokkani tiedostavat nuoret aikuiset pelaavat kasibittista tai mätkintäpelejä) ettei tule hirveän syyllinen olo siitä, ettei ole tosi syvällinen ihminen, joka on kiinnostunut Elämän Tärkeistä Asioista eikä niistä "kotiloista ja pikkukivistä", kuten lempifilosofini muotoilee.



Olen siis pohjimmiltani aika ärsyttävä trendipelle ja tykkään avautua siitä pitkästi. Pitäisi varmaan siis perustaa blogi.

Vaatteet, ura ja materia eivät merkitse minulle muuta kuin välttämättömiä asioita

Tämä jäin nyt yhden kappaleen päähän voittajaviestistä.



Sellainen b-tyyppi joka ei pidä itseään korpifilosofina ja jolle b-tyyppiys ei ole imago on minusta kaikkein miellyttävin a- ja b-ihmisistä.



Sellainen b-ihminen joka selkeästi itsensä kesken funtsii asioita ja jättää tuomatta syvällisiä asioita esiin pinnallisesti. Siis ihminen jolle ap:n mukaiset asiat ovat elämänsisältö eikä pätemishaluisen ihmisen sotalaiva. Kahvipöydän ääressä saa parantaa maailmaa.



Olen parantumaton pohdiskelija ja omasta näkökulmastani a-tyypin ihmiset ovat raskassoutuisia ja pätemishaluisia, joille ei ole vastaan väittäminen. Ylemmyydentunne tulee myös itselleni oudohkoista meriiteistä. Puheenaiheisiin en pääse sisälle tai koen a-tyypin ääripidättyväiseksi, sillä heidän seurastaan ei tunnu jäävän mitään käteen. Kaiken tämän sanottuani, tunnen silti enemmän a-tyypin ihmisiä. Tunnen myös a-tyypin b-ihmisiä (=nojailevat hamppupaidassa salaattibaarissa tukka ponnarilla ja tietävät asioista enemmän kuin sinä, sinun vanhempasi, opettajasi ja seurakuntapastorisi, mutteivät mistään hirveästi ymmärrä eivätkä mitään hirveästi tee).



Pidän pohdiskelevista tallaajista, joiden ajatukset alkavat usein kysymyssanalla.

kumpiinkaan. Mieluummin b-ihmisiin, jos on pakko valita. Vaatteet, ura, materia ja hengelliset asiat ovat aivan p*skaa, mutta tunteista ja henkisistä asioista voisin olla kiinnostunut puhumaan.

kumpiinkaan. Mieluummin b-ihmisiin, jos on pakko valita. Vaatteet, ura, materia ja hengelliset asiat ovat aivan p*skaa, mutta tunteista ja henkisistä asioista voisin olla kiinnostunut puhumaan.

yksi sellainen b-tyyppi jonka 8 jätti mainitsematta. Ei ne kaikki souda alasti jodlaten rätti päässä järven peilipinnalla ja kutsu sitä meditaatioksi.

Tämä jäin nyt yhden kappaleen päähän voittajaviestistä.

Sellainen b-tyyppi joka ei pidä itseään korpifilosofina ja jolle b-tyyppiys ei ole imago on minusta kaikkein miellyttävin a- ja b-ihmisistä.

Sellainen b-ihminen joka selkeästi itsensä kesken funtsii asioita ja jättää tuomatta syvällisiä asioita esiin pinnallisesti. Siis ihminen jolle ap:n mukaiset asiat ovat elämänsisältö eikä pätemishaluisen ihmisen sotalaiva. Kahvipöydän ääressä saa parantaa maailmaa.

Olen parantumaton pohdiskelija ja omasta näkökulmastani a-tyypin ihmiset ovat raskassoutuisia ja pätemishaluisia, joille ei ole vastaan väittäminen. Ylemmyydentunne tulee myös itselleni oudohkoista meriiteistä. Puheenaiheisiin en pääse sisälle tai koen a-tyypin ääripidättyväiseksi, sillä heidän seurastaan ei tunnu jäävän mitään käteen. Kaiken tämän sanottuani, tunnen silti enemmän a-tyypin ihmisiä. Tunnen myös a-tyypin b-ihmisiä (=nojailevat hamppupaidassa salaattibaarissa tukka ponnarilla ja tietävät asioista enemmän kuin sinä, sinun vanhempasi, opettajasi ja seurakuntapastorisi, mutteivät mistään hirveästi ymmärrä eivätkä mitään hirveästi tee).

Pidän pohdiskelevista tallaajista, joiden ajatukset alkavat usein kysymyssanalla.

Nuo ura-aat ovat päällepäsmäreitä luonnostaan ja esteetikko-aat suhtautuvat usein vähän ylemmyydentuntoisesti ihmisiin, jotka eivät palvo pintaa samassa laajuudessa (=eivät ole tarpeeksi edustavia aan seuraan), vaikka ovatkin ihania, jos naamaraja on rikottu. Se taisi kieltämättä vähän unohtua.

Pelkään vaan vähän, että olen menettänyt mahdollisuuteni tavata niitä aidoimpia b-tyyppejä ja siksi käsitykseni b-tyypistä on negatiivisesti värittynyt.

Olen siis itse ollut nuoruudessani varmaan ensin aito ja sitten vastakaiun puutteessa vähän ylimielinen b. B-homma on sitten räjähtänyt käsiin kun olen päätynyt yliopistolle opiskelemaan sitä kaikkein beintä kamaa. Yliopistolla taas liikkuu näissä tietyissä aineissa monenmoista vipeltäjää, joista moni on lähellä tuota esittämääsi ponnaristereotyyppiä (toisaalta sitä tyyppiä edustavat aidoimmillaan ne elmäntapahipit, jotka olisivat halunneet yliopistolle pätemään, mutta eivät päässeet, koska ovat kiinnostuneempia ajattelijan imagosta kuin siitä oikeasta ajattelusta) sillä erotuksella, että heillä on b-intressit eli oikea intohimo ja oikeita pointteja, mutta a-asenne noiden esilletuontiin ja käyttöön. Ja ei se yliopisto tietenkään autuaaksi tee vaan sieltä löytyy myös hamppubaarijengiä, jolta puuttuu substanssi.

Aito akateeminen b on usein vaikea tapaus. Joko lähestytään sitä nerorajaa, jolla kiinnostus on aitoa, mutta määrittää elämää enemmän kuin sosiaaliset taidot tai puhutaan renesanssinerosta (olen tavannut tasan yhden tällaisen, ja hän on kyllä hienolla tavalla mykistävä ja yli-inhimillinen hahmo) joka on muuten vaan toismaailmallinen ja kunnioitusta herättävä. Hienot akateemiset normi-ihmis b:t, joita toki myös on, ovat superkivoja, mutta välillä tuntuu siltä, että elää kuplassa, kun puhuu niistä oikeasti tärkeistä asioista vain ihmisten kanssa, joiden tämän hetken viitekehys on sama kuin omani eli massiivinen vuosien teoreettis-historiallinen intuition syönyt konteksti kaikille isoille aiheille.

Yliopisto-beehen liittyy myös tietty itsestäänselvyyden aspekti. Samanlaisten ihmisten kanssa hengailu kaventaa ihmiskuvaa, jolloin alkaa tuntua siltä, että ison osan elämäänsä omistaminen pohdiskelulle on normi ja esimerkiksi populistiset avaukset suorastaan satuttavat, koska tulee aitona yllätyksenä, että ei ole selviö antautua intohimoiselle pohdiskelulle, vaan pintaraapaisu voi oikeasti sytyttää jonkun. Se tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta; yksinäiseltä, masentavalta ja ahdistavalta; siltä, että iso osa maailmaa on toinen planeetta. Siinä kontekstissa ihminen, joka erikseen alleviivaa olevansa syvällinen tai ajattelevansa asioita, tuntuu pakosti vähän falskilta ja luo illuusion siitä, että nyt kyseessä on korpifilosofi.

Kun on käyttänyt koko aikuisikänsä b-asioiden täysipäiväiseen intohimoiseen pyörittelyyn, on taas hirveän vaikeaa kohdata se tallaaja-b. Vähänkin agressiiviset ja omanarvontuntoiset b:t tekee helposti mieli lytätä, koska katteeton isottelu ärsyttää ja sitä on tottunut vainuamaan. Se onnistuu, ei koska olen fiksumpi, vaan koska olen ohjatusti harjoittanut b-arsenaaliani koko aikuisikäni. Jos taas innostuu aidosti aidon been pohdinnoista, tulee helposti oksentaneeksi hienon b-hahmon niskaan sen saman arsenaalin silkasta innostuksesta, jonka jälkeen b ei enää uskalla/halua puhua, vaikka puhuu samoista jutuista eri nimillä, koska kokee joko, että minä olen a-b tai luulee, että olen fiksumpi, koska olen harjoituttanut valmiuteni innostua b-asioista tasolle, jolla minulle maksetaan niiden käytöstä.

Tulipas nyt tilitys. Öisin on vaan hirveän houkuttelevaa pelätä maailmaa, ääriliikkeitä ja keskustelun puutetta ja havainnoidan sitä norsunluutornia, johon on ilmeisesti tullut kiivenneeksi ihan vilpittömin motiivein.

irtosi täysipohdintainen blogiaines. Pitkää avautumista on vaan niin helppoa lukea kun se on selkeästi kirjoitettu.



Huomaan viestistäsi että omistan elämäni pohdinnalle huomattavasti eri kontekstissa kuin yliopistoympäristössä ruokittu ajattelija. Näköpiiriini ilmaantui myös että olen aivan takuulla läiminyt ainakin muutaman "vilpittömin motiivein norsunluutorniin" kavunnutta tapapohdiskelijaa teeskentelijämappiin, epäreilusti ja ymmärtämättäni.



En ole itse vielä suoriutunut yliopistomaailmaan nuoren ikäni sekä muutaman pohjamutakylvyn vuoksi, mutta tulevan alan tiedän olevan tukevasti beestä.

Nyt alkoi kasvava huoli tästä pohdinnassa rypemisestä aiheutuvasta intensiteetin kasvusta, sillä maailma alkaa jo nyt hahmottua erillisenä planeettana jossa tyydyttäviä keskustelukumppaneita on harvassa. Tosin ystäväkirjossa on kaikenlaista räpeltäjää a:sta ö:hön, joista kaikista löytyy jokin viehättävä näkökulma, mutta tyydyttävää kanssakäymistä se ei aina ole, joidenkin kanssa vain tavasta tai kohteliaisuudesta ylläpidettyä "hengailua".



Olen ikäni laittanut merkille että tietyt ihmiset välttelevät minua juurikin tämän luontoni vuoksi, minut koetaan liian intensiiviseksi ilman että on ollut mahdollisuutta elää ympäristössä joka jo itsessään ruokkisi pohdiskelijaa minussa. Nähtäväksi siis jää millaisen norsunluuyksiön löydän kun ympäristö on kaltaiselleni edullinen, tai viestisi mukaan petollisen epäedullinen.

Edellinen kirjoitus oli ongelmakeskeinen, kosak poden parhaillaan aamuyön ahdistusta. Kyse ei varsinaisesti ole yliopistomaailman epäedullisuudesta. Jos se yhtään helpottaa, voin suoraan valottaa oman huoleni tarkempia syitä.



Akateemisen piirin keskustelu ei ole hedelmätöntä tai turhauttavaa. Se on antoisaa, ja omaa yliopistoaikaani kokonaisuutena määrittelee pitkälti samanhenkisten, vain aavistuksen romantisoidusti sanoen sieluntoverien kohtaaminen. Näiden ihmisten kanssa saa pyöritellä beetä sydämensa kyllyydestä ja nauttia joka sekunnista. Akateemiset normi-ihmisbeet eivät ole katoavia amurintiikereitä, vaan heitä kyllä löytyy metsästämättäkin.



Norsunluutornissa muiden tornikavereiden ja oikeastaan vihamiestenkin kanssa on pääsääntöisesti mukavaa olla. Opilliset sekä virkoihin, apurahoihin ja muihin käytännön kysymyksiin liittyvät asiat ovat oma toisinaan verinen ja raaka kysymyksensä, mutta oman b-luonteen toteuttamisen suhteen ympäristö on ihanteellinen. Intensiivistä pohtijaa ei katsota kieroon, vaan kaivellaan asian pohjamutia myöten yhteistuumin. Tietyn pisteen jälkeen kovan luokan b-aloilla kaikkia ajaa sama tiedonjano, vaikkakin eri perspektiiveistä. Minulle yliopisto on oikeasti se alma mater, jonka helmoissa olen kotona.



Ongelmia syntyy, kun tulee katsoneeksi alas. Akateemiset normi-ihmisbeet ovat normaaleja vain akateemisessa viitekehyksessä. Esimerkiksi Renesanssinero elää niin sataprosenttisesti intohimolleen, ettei ole kovin kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät jaa sitä, ja on siksi tyytyväinen. Reaalipoliittisetkin aiheet jäsentyvät teoreettis-ideologisen perspektiivin kautta ja napsahtelevat jaloiksi ja selkeärajaisiksi aatteellisiksi taistoiksi. Ominaisuus on osin ihailtava, mutta en jaa sitä.



Oma perspektiivini on paitsi akateemikon, myös hyvin vähävaraisessa duunariperheessä ja -suvussa kasvaneen, joten alas tulee vilkuilleeksi luonnostaan. Pohjimmiltaan asia ei ole sen maailmojasyleilevämpi, vaan riisutuimmillaan koko juttu on tavanomaista luokkatietoisuutta. Jossakin vaiheessa eron oman miellyttävän soppensa ja muun maailman välillä huomaa kiusallisen selkeästi ja se alkaa nakertaa omaa ihmis- ja maailmankuvaa.



Kotilieden pankolla paistattelu kun ei tunnu enää yhteiskunnallisesta perspektiivistä järkevältä, koska selkeät merkit siitä, että kotiliesi ei ole minkään tosiasiallisen poikkileikkaus, ovat ilmassa. Kun kaikki sosiaaliset kontaktit elämässä ovat valikoituneet ihmisistä, joiden perusviritys on sama kuin itsellä, huomio siitä, että on muutakin ja muitakin, on jotenkin hämmentävä ja sen muun huomiotta jättäminen aiheuttaa syyllisyyttä, etenkin, jos pyrkii pohtimaan myös yhteiskuntaa sivuavia tai siihen suoraan liittyviä kysymyksiä.



Edellä mainittujen ongelmien vuoksi tätä muuta maailmaa on kuitenkin vaikea lähentyä. Olen menettänyt kykyni puhua sen kieltä, ja suren sitä, vaikka uusi äidinkieleni sopii minulle paremmin. Välillä tuntuu siltä, että on pienen ihmisjoukon kanssa raapimassa sitä lukittua ovea, jonka takana ovat kaikki muut. Se pieni ihmisjoukko on aika lailla se, jonka valitsisin itse seurakseni, mutta silti eritsynyt ryhmä. Kokemus on samaan aikaan äärimmäisen elitistinen - varsinainen näköala norsunluutornista - ja varsin



Nykyinen ilmapiiri pahentaa asiaa. Populistisin välinein käytyä keskustelua on mahdotonta tarkkailla näkemättä sitä hyvin irvokkaana, kun on tottunut käymään muun muassa noiden sanojen aiheiden kimppuun koko akateemisella arsenaallilaan akateemisen keskustelun säännöin. Olo on kuin vanhan ajan nyrkkeilijällä, jonka kehään kipuaa vapaaottelija. Laji ei vaikuta enää nyrkkeilyltä, vaan joltakin ikävältä ja brutaalilta. En myöskään pidä vähääkään niistä muutoksista, joita keskustelun seuraaminen aiheuttaa ihmiskuvassani. Plassaan itseni koko ajan ylemmäs koko ajan valkoisempaan torniin enkä keskusteluyhteyden puutteessa osaa eritellä mediaharhoja ja ääriliikkeitä oikeista ihmisistä, jolloin koko yhteiskunta näyttää sairaalta ja pelottavalta. Tiedän, että ihmiset ja mielikuvat eivtä kohtaa, mutta olen melko sokko sen suhteen, missä kohtaa ero on.



Vähän yksinkertaistaen voisi sanoa, että totuuden etsintä ei välttämättä johda lähemmäksi totuutta, mutta se johtaa varmasti kauemmaksi ihmisistä, jotka eivät etsi sitä. Omat näkemykseni ja ympäröivä maailman ovat siis törmäyskurssilla ja se tuntuu toisinaan, joka on viime vuosina ollut usein, hyvin ikävältä.



En silti voi väittää, etteikö etsintä olisi kaikkien huonojen puoltensa arvoista.

Koska olen itsekin sellainen ja koska siinä syntyy paremmin syvällisiä keskusteluja ja tutustuu ihmiseen itseensä eikä vain pintaan.

Minulle tuli taannoin avioero. Mies sanoi, ettei meillä ole mitään yhteistä. Hän itse on a-ihminen (tosin ei nyt mistään vaatteista puhu...).



Tämä oli omituinen väite, koska helpompihan minun oli mukautua a-puheisiin kuin hänen b-puheisiin. Ja minähän puhuin hänen kanssaan a-asioita.



Niin, menimme hyvin nuorina yhteen. Joku kuitenkin kysyy,miten otin a-miehen.

mutta mielenkiintoista on tutustua kaikenlaisiin ihmisiin, sellaisiinkin joiden arvot ovat päinvastaiset kuin omat.



Aina, kun oppii jotain toisesta, saattaa oppia myös jotain uutta itsestään.

Ei mua kiinnosta tutustua kumpiinkaan, noin yksioikoisiin, ihmisiin.



Kiinnostaa tutustua ihmisiin, joilla on monenlaisia kiinnostuksenkohteita. Itsekin varmaan olen sellainen, en ainakaan voisi sanoa kumpaan noista ihmistyypeistä kuuluisin. Minua kiinnostaa mm. ura, taide, puutarha, tunteet, eri uskonnot, ekohörhöily, nopeat autot, keskiaika, noituus, tiede, omavaraisuus jne jne. Ei-kiinnostavia asioita on lopulta aika vähän.

että b olisi ihan helmi löytö.