Jos joku epäilee ääneen lapselllaan jotain häikkää

Meillä julkisen puolen lääkärit on olleet pahimpia selittelijöitä. Lapsella oli neljä sopivaa ruoka-ainetta kaksivuotiaana ruokavalion romahdettua. Koetin saada lähetettä eteenpäin terveyskeskuksesta. Lääkäri katseli poikaa joka touhuili iloisesti ja sanoi että terveen näköinen poikahan tuo on ei kun annat vaan niitä ruokia. No joo mutta suostuisko aikuinen siihen että ruuista tulee öiksi niin paha refluksi että herää vartin välein huutamaan kauhusta jäykkänä... Onneksi yksityiselle pääsee ilman lähetettä ja sieltä sai oikeesti apua.



Oma äitinikin jankkasi antakaa nyt vaan niitä ruokia reippaasti. Ei pienistä oireista tarvi välittää jne. Yhdessä välissä ei enää miehen kanssa pärjätty ja äitini tuli auttamaan. Oli alta tunnin poikamme kanssa "nukkumassa" ja tuli kauhistuneena kysymään pitäisikö poika viedä heti lääkäriin kun herää itkemään ja vaikertamaan aina vartin unien jälkeen. Ei kun ne oli vain niitä pieniä oireita...

Esim. yhden tuttavani lapsella on jonkun asteista hitautta kehityksessä ja tiettyjä piirteitä, jotka huolestuttavat hänen äitiään. Tämä äiti niistä aina puhuu. Minun oma epäilykseni on, että lapsi on lievästi autistinen, mutta en ole mikään terveydenhuollon ihminen eikä minulla ole mitään erityistä kokemusta autistisista lapsista. En todellakaan sano ääneen epäilyitäni, jotka voivat olla ihan vääriäkin. Joskus tekisi mieli sanoa, että puhu ammattilaiselle nuo kaikki huolesi ja tutkituta lapsi, mutta vaikea sellaistakaan on suoraan sanoa.



Yleensä ihmiset sanovat, että ei se varmasti mitään ole, kun haluavat lohduttaa ja vähentää toisen stressiä.

Mietin itsekin sitä ketjua lukiessani, että huoli saattoi olla aivan aito ja sellaisia maneereja on monenlaisissa neurologisissa sairauksissa.



MUTTA kaipa siinä halutaan rivien välistä sanoa, että älä stressaa turhista, tuota on tavallisilla lapsillakin.



Kuten tietysti onkin. Omalla lapsellani on asperger ja siihen mahtuu totta vie paljon isompia ja selvempiäkin oireita kuin maneerit.



Ihmiset ovat siis tavallaan liiankin tietoisia erilaisista sairauksista ja tekevät yksittäisistä piirteistä pikadiagnooseja. Kun oikeasti diagnoosiin tarvitaan paljon muutakin. Kannattaisi mieluummin kysyä mielipidettä asiantuntijoilta, jotka NÄKEVÄT sen lapsen kuin turhaan huolestuttaa itseään täältä, netistä kysymällä.



(en tietenkään kiellä ketään tekemästä niin, mutta ei se aina ole kamalan viisasta, syyttä suotta hommaa itselleen vaan paniikin av"asiantuntijoista")

mullakin on vammainen lapsi ja ensinnäkin sanoisin,e tät aika harvoin se on mikään yksi yksittäinen sössötys tai muu oire, joka siitä vammasta kertoo. Varsinkaan se ei ole sellainen oire, joka on 90% kaikista lapsista, kuten nyt toi sössötys.



Sen sijaan mä olen huomannut, että meillä vammaisten tai muuten erityisten lasten äideillä on taipumusta selittää aivan kaikki lapsemme omionaisuudet, piirteet, tekemiset, höpötykset, hyveet ja paheet sillä vammalla tai diagnoosilla, joka lapsella on - ihan kuin hän ei olisi itse mitää muuta kuin tyhjä taulu, jonka päälle se vamma tai sairaus on levitetty. Mutta ei se pidä paikkaansa: meidän lapsemme ovat myös omia itsejään, he ovat paljon muutakin kuin vammaisia ja sen lisäksi heillä on suurin osa niistä kasvamiseen liityvistä vaiheista ja ongelmista ja ihanuuksista, mitä tavallisillakin lapsilla on. Kaikki ei todellakaan ole sitä vammaa, osa on ihan taviskamaa ja osa ihan vaan lapsen omaa persoonaa.

kun vasta alkaa herätä epäilys että kaikki ei ole kohdallaan.

Mun äiti suorastaan suuttui, kun sanoin, että lapseni on välillä ihan outo ja olen siitä huolissani.

ap.

kun vasta alkaa herätä epäilys että kaikki ei ole kohdallaan. Mun äiti suorastaan suuttui, kun sanoin, että lapseni on välillä ihan outo ja olen siitä huolissani. ap.

se on sellaista itsensä suojelua ja torjuntaa, ei haluta ajatella ikäviä vaihtoehtoja.

Tutut reagoivat taas vähemmän rajusti. Voivat rauhoitella, että "ei tuo nyt varmaan mitään ole", mutta eihän kukaan nyt SUUTU, jos kaveri kertoo olevansa huolissaan lapsestaan!

-2-

miksi tällaiset "kyllä se siitä" -kommentit tuttavilta ja sukulaisilta tulkitaan usein pelkästään negatiivisesti. Joko vähättelynä, välinpitämättömänä aiheen välttelynä ja torjuntana.



Minusta "kyllä se siitä" -kommentit voivat olla yhtä hyvin tarkoitettu huolestuneen kanssaihmisen rauhoitteluksi ja lohdutteluksi, jos tilanne on vielä epäselvä. Ei myöskään haluta "maalailla piruja seinille" ja aiheuttaa toiselle vielä pahempi olo uskomalla heti huonoimpiin vaihtoehtoihin. Ihan luonnollista ja hyväntahtoista minun mielestäni.



Eri asia tietysti, jos on jo päivänselvää että jotain häikkää on tai esim. diagnoosi on jo saatu. Tosin silloinkin ainakin itseäni ärsyttää/ärsyttäisi ennemmin toisten kauhistelu ja yletön pahoittelu (vaikka olisikin hyväntahtoista), sen sijaan positiivisten asioiden etsiminen tilanteesta empaattisessa hengessä voisi olla tervetullutta.

olen huomannut saman.

että kun kerron tutuille lapsesta, joka on usein hankala, se tulkitaan valituksena ja käsitetään että olen masentunut tai että se on minulle suurikin, kun oikeasti haluan vain ilmaista asiat miten ne ovat. Ärsyttää myös äidinvaiston väheksyminen tuolla tavalla mitä kerroit, kyllä äiti parhaiten tietää ja mielellään silloin epäilyistään puhuu jollekin avoimesti ilman että tulee äidille hullun/hysteerikon leima.

äitinä olen huomannut samaa. Toki allergia ei ole sama asia kuin joku varsinainen vamma, mutta sama ilmiö tapahtuu tässäkin.



Tosi usein, kun mainitsee jostain oireista, tulee vastaukseksi, että kyllä vauvoilla/lapsilla sellaista voi olla. Joka oireelle tuntuu löytyvän joku muu selitys, vaikka kokonaisuutena nuo oireet ovat ihan selkeästi "epänormaaleja". Vaikka määrättyjen ruoka-aineiden välttäminen poistaa oireet ja takaisin ruokavalioon ottaminen taas tuo takaisin, silti kuulee sitä, että jos voihan sillä olla vatsatauti (koko ajan?) tai mullakin sattuu vatsaan, kun syön paljon ruisleipää (kun lapsi söi nokareen leivän reunasta) tai lapset joskus heräilevät öisin (kun yksi herää vartin välein karjumaan viikon putkeen joka yö)? Ja mun suosikkini: Vatsa ei ole vaan tottunut, kyllä se siitä kun tottuu. (Kuinka monta viikkoa jaksat itse vartin pätkissä olevilla unilla, katselet ripuloivaa lasta ja annat lapsen kärsiä.)



On vähän herkkä aihe mulle, tiedetään.