Se oli vaan talo!

No niin, kaikki kyökkipsykologit. Mikä helkkari mua oikein vaivaa?



Ollaan etsitty taloa. Mä löysin yhden, ja rakastuin siihen. Aluekin just oikea. Sain miehen sitä kattomaankin ja sekin tykästyi. Mutta kun pitää miettiä. Ei näin isoja päätöksiä voi tehdä noin vaan. Sain sen käymään pankissakin. Ja sit piti taas tuumailla. Kuukausia! Ok, se oli suht vanha talo, mutta siistikuntoinen ja meidän budjettiin sopiva. Mä kun menin sinne ekan kerran, tuntui kuin olis tullut kotiin. Haaveilin ja muistuttelin aina välillä, että se olis muuten vieläkin myynnissä... Kerkisin mielessäni sisustaa jo koko töllin ja siinä oli juttuja, joihin tiesin lastenkin rakastuvan. Siellä oli melkein kaikki, mitä talolta kaivattiin.



Viime viikolla KUUKAUSIEN tuumailun jälkeen mies totesi, että voishan sitä kai käydä vielä uudestaan siellä pankissa juttelemassa, kun olis se talo varmaan aika hyvä. Tällä viikolle se myytiin.



Meinasin latasta ukkoa päin näköä siinä vaiheessa. Illalla itkin ja tuntui, että kaikki haaveet meni siinä. Me ei päästä ikinä tästä betonikuutiosta pois. Ahdistaa ja surettaa.



Miksi? Miten hevossa yks saakelin tölli voi saada mut parkumaan ja murehtimaan kuin olisin lähiomaisen menettänyt? Onko mulla joku jälkijättönen kolmenkympin kriisi?