"Mä niin toivon, että meillä olis toinen isä"

Onko lasten isä jollain tavalla "huono", esim. alkoholisti, väkivaltainen, tms.?

ja "lainkaan" tarkoittaa sitä kirjaimellisesti. Hän ei tee lasten kanssa mitään eikä hoida yhtään vanhempien velvollisuuksista. Hän ei myöskään nykyään koskaan puhu lapsille kauniisti, vaan ainoa tapa puhua lapsille on joko huutaa tai vähätellä.



Olen yrittänyt hänelle puhua ja puhua ja puhua - ja suuttua ja saada terapiaan (jossa on kerran ollut ja jo silloin terapeutti kehotti miettimään, pitäisikö isän läsnäoloa lasten arjessa lisätä...)



Vaihtoon vaihtoon joo, sitä varmaan tarjotaan vastaukseksi. Mutta ois toisaalta kiva kuulla, onko jonkun mies herännyt tällaisesta käytöksestä ja alkanut oikeasti isäksi, vaikka olisi vuosikausia ensin ulkoistanut itsensä koko perheestä?

ja "lainkaan" tarkoittaa sitä kirjaimellisesti. Hän ei tee lasten kanssa mitään eikä hoida yhtään vanhempien velvollisuuksista. Hän ei myöskään nykyään koskaan puhu lapsille kauniisti, vaan ainoa tapa puhua lapsille on joko huutaa tai vähätellä. Olen yrittänyt hänelle puhua ja puhua ja puhua - ja suuttua ja saada terapiaan (jossa on kerran ollut ja jo silloin terapeutti kehotti miettimään, pitäisikö isän läsnäoloa lasten arjessa lisätä...) Vaihtoon vaihtoon joo, sitä varmaan tarjotaan vastaukseksi. Mutta ois toisaalta kiva kuulla, onko jonkun mies herännyt tällaisesta käytöksestä ja alkanut oikeasti isäksi, vaikka olisi vuosikausia ensin ulkoistanut itsensä koko perheestä?

Äidin kuuluu osata ajatella lapsen etua. Nyt jo lapsesi oireilee kun sanoo sulle tuollaista. Olipa ihana lapsuus :(

sanoisin nuo sanat tälle isälle, ja pakottaisin johonkin terapiaan, eihän tuo hyväksi ole!



millainen teidän aikuisten suhde on?

Eihän tuollainen ole isä vaan joku mies joka nyt sattuu vaan asumaan teillä. Tietääkö mies lapsen mietteistä? Luulisi tuollaisen lauseen herättelevän.

7v:sta sen isän puutteen alkaa jo huomata,viihtyy kavereillaan joissa isä on paikalla,hakee sillä tavoin sitä miehen mallia ilmeisesti.Mun mies siis ei ole käytökseensä havahtunut ainakaan vielä

Tärkeintä on miehen ja naisen suhde, ei perheen suhteet. Lapsi ei saa eikä voi olla perheessä se, jonka mukaan eletään eli miehesi on ymmärtänyt, mikä on olennaista. Hän eikä kukaan muu.

Tärkeintä on miehen ja naisen suhde, ei perheen suhteet. Lapsi ei saa eikä voi olla perheessä se, jonka mukaan eletään eli miehesi on ymmärtänyt, mikä on olennaista. Hän eikä kukaan muu.

En sano, etteikö ap:n kuvaus miehensä käytöksestä kuulostaisi ällöttävältä ja jos mies tosiaan vaan huutaa ja vähättelee lapsille ja ulkoistaa itsensä kaikesta niin ei se siitä herää ennen kuin ehkä viiskymppisenä seuraavan vaimonsa kanssa. Sinuna en siis tuhlaisi omaani ja lasten elämää moiseen.



Toisaalta lapset puhuvat tuossa iässä tuollaisia eivätkä tarkoita sillä mitään dramaattista. Munkin poikani sanoi tuossa iässä parikin kertaa, että "etkö sä äiti voisi erota tuosta isästä niin sit te voisitte mennä naimisiin jonkun toisten kanssa ja mulla olis kaksi paria vanhempia, niin kuin Nikollakin". Meillä on kotona ihan onnistunut parisuhde ja molemmat ollaan hyviä vanhempia, mutta tämä kyseinen ekaluokan luokkakaveri Niko sai eronneilta vanhemmiltaan molemmilta kaikenlaista kivaa ja oli jännän kuuloisesti aina yökylässä isällään ja niin edelleen. Se kuulosti hauskalta, eikä 7-vuotias vielä osaa kuvitella, että mitä huonojakin puolia se oikeasti tarkoittaisi. Niin että ihan aina näitä ei kannata ottaa kovin dramaattisesti.

vaikka eipä tuo isä nyt mikään täydellinen luuseri ole. On paljon läsnä ja tekee lasten kanssa kivojakin juttuja. Mutta pitää tiukemman kurin kuin minä, joten lapset sitten protestoivat vihapuheella... En pitäisi tuota vielä pahana. Ja aika tyhmä on sellainen lapsi joka ei ollenkaan spekuloisi millaista voisi olla jos isä tai äiti olisi eri kuin on, ja tuonikäiset vielä puhuvat monesti ajatuksistaan aika avoimesti.

joka ei siedä lapsiaan millään tavalla, lapsi etsii syytä ja vikaa siihen itsestään. Teillä saattaa sitten myöhemmin olla masennuslääkkeitä syövä itsetuhoinen teini.

Käyn nimittäin nyt itse terapiassa kolmatta vuotta ja yhtenä syynä juurikin se, että mua ei koskaan lapsena kuunneltu ja mun pahaa ei ole huomioitu :(.

On aina niin helppoa sanoa, että "Miten sallit tuon?" Enhän mä salli. Mähän olen puhunut nätisti ja ei nätisti, olen suuttunut, olen itkenyt, olen pyytänyt terapiaan, mutta siellä kuulemma käyvät vaan hullut ja muut pystyvät hoitamaan omat ongelmansa omien seiniensä sisällä...



Eihän meidän parisuhde tällä hetkellä todellakaan voi hyvin, en voi oikein innostua miehestä, jonka mielestä omat (yhdessä hankitut) lapset ovat taakka.



Ero ei sekään ole mustavalkoinen asia. Ero tarkoittaisi, että mun pitäisi muuttaa tältä asuinalueelta pois, sillä täällä ei ole vuokra-asuntoja lainkaan, enkä pystyisi omalla palkallani pitämään meidän taloa yksin. Lapsilla vaihtuisivat koulu ja päiväkoti ja kaverit ja menettäisin täältä hankitun turvaverkkoni (ystävät jotka auttavat arjessa). Pahinta olisi kuitenkin, että en olisi tasoittamassa tilanteita silloin, kun lapset olisivat isällään -ja believe me, mun läsnäoloa tarvitaan jotta edes perusrauha säilyisi.



Lapsuudesta sen verran, että mies ei tosiaankaan ole vuoden isä enkä minäkään nappaa vuoden äiti -palkintoa. Minä kuitenkin olen lapsille läsnä, he saavat taatusti hyvää perushoitoa ja lisäksi rakkautta, läsnäoloa ja aitoa kiinnostusta toiselta vanhemmaltaan. Ja rauha meillä on maassa, kun mies on töissä tai muualla. En siis suostu vielä syyllistymään siitä, että yritän pitää meidän perheen koossa enkä ole ensimmäisenä pakannut kassejani. Silti, kyllä ero mielessä pyörii jo lähes joka päivä, sillä enhän mäkään tällaista lapsilleni toivo.

Minusta se on tärkeää. Vaikka olisi kuinka hirviö.



Oma isäni oli tällainen kamala väkivaltainen päällepäsmäri, mutta ei ikinä kuitenkaan lannistanut minua ihmisenä. Äitini kaikesta huolimatta aina rakasti isää. Hän lohdutti meitä ja yritti vältellä pahoja tilanteita. Hänen avullaan opimme ymmärtämään, että on monenlaisia ihmisiä ja toisilla voi olla todella hankala luonne. Muistan lapsuudestani lauseen, että "vaikka ajattelet mitä hänestä, niin hän tulee silti aina olemaan isäsi. Ainoa oikea isä, joka sinulla on. Häntä et pysty vaihtamaan.".



Ei siis mikään miehen malli. Vaan isä, omaa lihaa ja verta. Hänen ymmärtämisensä on ollut todella tärkeä askel kasvun polulla. Tämän myötä kiinnostuin paljon psykologiasta ja olen nykyään hoitoalalla. Aikuisena minulla ja isällä on hyvät välit. Lapseni pelkäävät ja ihmettelevät vaariaan. Vaari taas on kohdannut virheensä ja yrittää kovasti korjata virheitään lasten lastensa kanssa. Silti hän on vähän outo ja kummallinen lasten mielestä. Minusta se on vähän sääli, mutta yritän kaikin tavoin tukea heidän suhdettaan ja selittää vaarin luonneoikkuja ja tapoja niiden kohtaamiseen.



Pointtina nyt siis se, että älkää hyvät ihmiset luulko, että voitte vain pyyhkiä pahat ihmiset pois lastenne elämästä ja jatkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut! On inhottavia kavereita, pähkähulluja anoppeja, isiä, jotka ovat kadottaneet oman roolinsa perheessä. Tällainen maailma on. Tällaisessa maailmassa lapsenne tulevat elämään. Itse kannustaisin kohtaamaan asiat silmästä silmään, etenkin, jos kyseessä on niinkin tärkeä suhde kuin isä suhde. Siinä voi mennä vuosia, että omaa aikuistaan alkaa ymmärtämään. Mutta on ihana huomata, että ei se minun isä ole hirviö siksi, että haluaa olla hirviö. Äiti rakastui hänen seuramiehen taitoihinsa, hyvään ulkonäköön, rakastavaan huumoriin. Isäni ei myöskään ikinä puhunut pahaa äidistä eikä arvostellut tätä kenenkään kuullen. On tärkeää löytää hyviä asioita omista vanhemmistaan vaikkei ne kovin näkyviä olisikaan.

ja hakkaaja. Eli isä siinä mielessä, että niitä pahoja geenejä joutuu kantamaan itsessään ja niihin voi vedota, kun tekee väärin.

Isä tosiaan on se mikä on, tällä isällä yhteydenpito lapsiin voisi jäädä kokonaan tai sitten tapaamiset eivät olisi lapsista mukavia. Sekin olisi kuitenkin vaikea paikka lapselle, jos isä katoaisi elämässä, vaikka olisikin "huono isä", ja perheessä olisi ihana isäpuoli. Hyvä, että ap on miettinyt myös tältä kannalta. Totta kai sekin vahingoittaa, että isä mollaa lapsia nyt asuessaan perheessä. Ei tuossa taida kovin helposti hyviä vaihtoehtoja löytyä.

Suurin toiveen oli, että heräisin jonakin aamuna eri perheestä. Tasan ei käy lahjat - joillekin osuu aina ne vähän heikommat vanhemmat, mutta ei se tarkoita, että koko elämä olisi sitä myötä turha. Ap:n perheessä se hyvä tilanne, että edes toinen vanhempi on avoin lapsen tarpeille. Väitetään, että se riittää.

Siis ehjä koti ja kaikki päällisin puolin hyvin, niin ettei sitä kukaan tajua miten pahalta se tuntui. Mutta aika mahtavat henkiset arvet se isän kiinnostuksen ja välittämisen puute jätti kuitenkin. Symppaan lapsiasi ihan täysillä. Ja sinua myös.



Itse olen sitten kamppaillut alakuloisuuden kanssa pitkin ikäni, ja murrosiässä hain miespuolista huomiota vähän kyseenalaisilla keinoilla ja olinkin siitä suorastaan riippuvainen pitkälle aikuisikään asti. Ihmissuhteet oli todella kiikkerällä pohjalla. Sisarukseni tosin näyttää pärjänneen vähemmin vaurioin, niin että ei sun lapset mitenkään "tuomittuja" ole! Ehkä jos joku niistä on jotenkin muita herkempi tai surumielisempi, tämän hyvinvointiin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.



Miestäsihän et voi muuttaa mitenkään. Piste. Se on ihan turhaa vaivaa. Joko hänellä jossain vaiheessa aukeavat silmät tai sitten ei, sinä et sille paljoa voi. Ainoa, mitä varovaisesti saattaisin ehdottaa olisi koittaa avata keskustelua miehesi kanssa siitä, millaiset kotiolot hänellä itsellään oli lapsena? Ihan siis niin että vaan kuuntelet mahdollisimman paljon, ilman kritiikkiä tai suoraa yritystä muuttaa tai vaikuttaa.



Esim. oman etäisen, tunnekylmän ja välinpitämättömän isäni kasvuympäristö oli kerta kaikkiaan HIRVEÄ, ja nyt vanhempana olenkin ajatelut, että ehkä se viileä isyys, kriittisyys ja kiinnostuksen puute olikin varmaan kerta kaikkiaan parasta mihin hän kykeni. Ja loppujen lopuksi on omalla tavallaan saavutus, ettei hän sentään jatkanut sitä henkisen ja fyysisen väkivallan kierrettä, missä oli itse varttunut! Niin että anteeksi olen sillä tavoin voinut antaa.



Mitä lapsiisi tulee, pari asiaa. Älä panettele isää heille, vaikka mieli tekisi (oma äitini teki tätä, ja sekin tuntui kamalalta). Älä kuitenkaan myöskään puolustele isää tai painosta lapsia ymmärtämään tai antamaan anteeksi. Salli lapsille ne tunteet mitä heillä on ja niiden vapaa ilmaisu. Arvelen että itse varmaan välität sitten miehesikin edestä, ja muistuta itseäsi siitä että sekin on jo paljon.



Pienellekin lapselle voi muuten hankkia keskusteluapua. Yksi omista lapsistani on hyvin herkkä, ja kun ongelmia käytöksen ja mielialojen kanssa alkoi ilmetä usein 7v iässä, hän kävi juttelemassa lapsiin erikoistuneen terapeutin kanssa. Oli aika hämmästyttävää kuinka jo muutama käyntikerta alkoi helpottaa silminnähden hänen oloaan , samoin se että hän tietää nyt että voi tarpeen käydä myöhemmin uudestaan. (Teidän tapauksessanne suosittelisin vielä erityisesti miespuolista terapeuttia jos sellainen vaan löytyisi.)

Allekirjoitan aika pitkälle mitä sanoit. Myös minun isäni oli aika epätäydellinen, mutta keneltäkään en ole oppinut elämästä enemmän kuin häneltä. Opin jo lapsena hyväksymään, että ihmiset eivät ole täydellisiä. Aikuisena hyväksyn erilaiset ihmiset (ikävätkin tyypit) ja tulen helposti juttuun outojenkin ihmisten kanssa. Tietenkin tilanteeni oli varmaankin eri kuin ap:n lasten kanssa, koska vaikka isäni hävisi jatkuvasti moneksi viikoksi ryyppyreissuille ja petti äitiäni, yms. tiesin silti aina että hän rakasti minua. Ap:n mies ilmeisesti on tunnekylmä, mutta hoitaa kuitenkin miehen hommat vastuullisesti.