Mikä on lapsen kannalta ehdottomasti huonoin ikä erota?

Lapsen kannalta huonoin ikä on 1-18 vuotta.

mutta mielenkiinnolla seuraan yhtä tuttua, joka on eronnut jo kahdesti. Hänellä on paljon lapsia, jotka ovat olleet erojen aikaan 0 - 15-vuotiaita. Aika sitten näyttää ketä lapsista ero(t) ovat kolhaisseet pahimmin.



Kieltämättä en noista pienimmistä ole ollut niin huolissani kuin juuri noista murrosikäisistä ja ikää lähestyvistä. Ei ainakaan hyvältä näytä se seura, missä vanhin lapsista näyttää liikkuvan nykyään. Tupakkaa palaa ja kaljahyllyjen tienoilla kaupassa pyöritään.

Serkkujeni äiti ja isä erosivat, kun lapset olivat 13- ja 17-vuotiaita. Molempien luonne muuttui täysin. Aiemmin iloisista, puheliaista teineistä tuli hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä. Eivät he ikinä palanneet aivan sellaisiksi ihmisiksi, kuin aiemmin olivat olleet.



Mieheni vanhemmat erosivat, kun mies oli 17-vuotias. Sinä iltana, kun oli ollut auttamassa äitiään muutossa, nukkumaan mennessä mies alkoi itkeä, että nyt hänellä ei enää ikinä ole sitä lapsuudenkotia, jonne palata ja jossa käydä.



Yli vuoden ajan miehen oli vaikea suhtautua vanhempiinsa muuten kuin hyvin etäisesti, ei juuri käyty näiden luona edes kylässä, ja etäisemmäksi suhde myös jäi. Välit viilenivät. Monta vuotta mies joskus jutteli, että kyllä ne hänen vanhemmat varmaan vielä joskus palaa yhteen. Hän on myös varmistellut minulta, että pysyyhän meidän perhe yhdessä, kun se ero on niin kamala paikka...



Kaksi ystävistäni on eronnut lapsen ollessa pieni. Toisen lapsi oli vain 1-vuotias, kun isä lähti. Edelleen esim. synttäreillään, kun molemmat vanhemmat on paikalla, lapsi haluaa nimenomaan sellaisia kuvia, joissa hän on yhdessä äidin ja isän kanssa. Oikein alkaa itse järjestellä sellaisia kuvanottotilanteita - ja hän nyt 3-vuotias.



Toinen ystäväni erosi, kun lapsi 3-vuotta. Lapsi on nyt 5 v. ja kuulemma aina, kun vaihtuu lapsi vanhemmalta toiselle, hän kysyy, että äiti/isä, muutetaanko me sitten tän viikon jälkeen taas kaikki samaan kotiin.



Että erositpa lapsen ollessa minkä ikäinen vaan, kyllä se kova paikka on.

Jotta lapset on 13-15v.

On katunut jälkeenpäin! Sanoo että ei olisi pitänyt pitkittää eroa, vaan ottaa se ero heti kun oli 100 varma että se on väistämätön. Huonossa suhteessa ehtivät riidellä lapsien aikana niin paljon. Lapset ehti nähdä nin paljon pahaa mieltä, huutoa, riitelyä, mökötystä. Päivittäin aistivat sen ilmapiirin mikä se oli. Ja se teki onnettomaksi ne.

Nyt eron jälkeen, tapaavat isää säännöllisesti. Ja ovat äitinsä kanssa paljon iloisempia ja rauhallisempia kun vanhemmat eivät enää asu yhdessä "lasten takia".

Ei ole mitään oikeaa ikää lasten kannalta erota.

Vaikka lapset ois aikusia, ero satuttaa niitäkin! Mutta hyvin selitettynä ja paljon turvaa ja rakkautta antaen hekin selviävät erosta! Oli ikä mikä tahansa! Kunhan molemmat vanhemmat muistavat kertoa että ero ei johdu lapsista, ja rakkaus heihin ei lopu, eikä vähene. Vaan ero on parempi kaikkien mielenrauhan vuoksi.

että teini-ikä.



Mun vanhemmat erosivat kun olin 15. Mulla meni pasmat aivan sekaisin, heittäydyin ihan hunsvotiksi eikä mikään kiinnostanut.



Toki näin olisi voinut käydä ilman eroakin, mutta muistan sen hirveän ahdistuneisuuden, jonka ero minussa aiheutti. Valinnan tekeminen vanhempien välillä oli ihan kauheaa. Päädyin sitten sen jätetyn osapuolen luokse velvollisuudentunnosta asumaan.



Tuska oli niin suurta, että viiltelin itseäni ja tein muuta hölmöä. Koulu ei kiinnostanut, vaikka olin koko ajan suunnitellut meneväni erääseen tiettyyn korkeatasoiseen erikoislukioon.



No keskiarvot laskivat, eikä niillä sitten päästykään sinne unelma-ammattiin suuntaavaan lukioon. Sen jälkeen ajelehdin ihan muuhun suuntaan sattumalta.



Jälkeenpäin olen ajatellut, että elämäni saattaisi olla ihan toisenlainen, elleivät vanhempani olisivat eronneet juuri silloin murrosiän myllerryksessä, kun aikuiselämää alkoi suunnittelemaan esim koulujen muodossa.



Muilla tietysti ihan erilaiset kokemukset, varmaan se ero ottaa pikkulapsillakin koville.

Niin mies oli vanhempiensa erotessa 27-v., ei 17-v.

niin veikkaan murkkuikää.

varhaismurrosikä ja murrosikä on pahimpia vaiheita, silloin lapsi on muutenkin niin heikoilla ja aivomyrskyn keskellä

siihen auttoi varmaan se että sain asunnon läheltä vanhaa kotia, säilyi kaverit ja koulu.



Välit exään on myös hyvät



Pojalla koulu menee paremmin nyt, pyrkii lukioon kuukauden kuluttua

toivoa että isä ja äiti olisivat yhdessä. Tosi asiahan on ettei kukaan yleensä kykene muistamaan sitä aikaa kun oli 1v tai alle. Miten siis lapsi osaisi kaivata sellaista mitä ei ole ikinä ollutkaan (ydinperhe). Muut iät jotenkin ymmärrän.

että on vaikeaa joutua valitsemaan vanhempiensa välillä, kumman luona asuu. Eikös isompien lasten mielipiteet oteta tässä huomioon?



Siinä mielessä pienelle helpompaa, kun vaan määrätään että sinä asut nyt äidin/isän kanssa pääsääntöisesti. Se sitten on vaan niin eikä muita vaihtoehtoja ole.