millainen elämä muilla 30 vuotiailla?

Asutaan rakentamassamme omakotitalossa, ollaan naimisissa, lapsia on kaksi, enempää ei tehdä. Käyn töissä, työmatkojen kanssa tähän tuhraantuu lähes 10 tuntia päivästä, mies käy myös työssä mutta selviää kahdeksalla tunnilla. Rahaa on riittävästi, aikaa ihan liian vähän. Arki on yhtä aikataulua, viikonloput pyykkäystä ja apaattisena loikoilua.



Oonko onnellinen, en tiiä. Tää on nyt tätä ja toivon että elämä olis joskus rauhallisempaa. Mies on hyvä ja parisuhde ihana, varsinkin jos olis joskus hetki aikaa olla miehen kanssa kaksin. Lapset terveitä, reippaita ja iloisia, kai niillä on asiat ok.

Olen 33v. ja mulla on 14v. tytär ja 10v. poika.



Riitaisa ero takana, tyttö asuu mun kanssa, omistuskaksiossa asutaan. Ja poika asuu isänsä ja isän uuden naisystävän kanssa. Mä olen viime vuodet keskittynyt pelkästään työhöni. Ihan tyytyväinen olen elämääni. Parisuhdetta ja rakkautta silti kaipaan. Mutta mulla hyvä, turvallinen arki.

Olen 30 v ja minulla on kolme lasta. Esikoiseni on koulussa ja nuorimmainen on kohta 4v. Tuntuu vahvasti siltä, että lapset ovat nyt tässä ellei mitään ihmeitä tapahdu. Olen vuosien kotona olemisen jälkeen palannut reilu vuosi sitten töihin ja nautin työstäni. Parisuhde voi hyvin, mieheni on kaikinpuolin hyvä. Asumme uudessa omakotitalossa, joten lainaa on suht paljon ja sekin kieltämättä kannustaa pitämään lapsiluvun tässä. Tulevaisuudessa suunnittelen erikoistumisopintoja.

Minä olen 31-vuotias ja työtön, mies opiskelija joka opiskelee toista tutkintoaan. Vuokralla asutaan. Yksi lapsi, toinen syntyy piakkoin.



Mä olen onnellinen; meillä on rahallisesti tiukkaa ja työttömyys turhauttaa, mut tulevaisuus on kuitenkin aika valoisa; mies työllistyy uudella tutkinnollaan lähes satavarmasti, ja parin vuoden päästä minkäin voin aloittaa opiskelun uuteen ammattiin kun lapset pärjää päiväkodissa. Rakastan äitinä olemista ja oikeastaan minulla on jo ne tärkeimmät, joista olen aina haaveillut. :)

Asutaan omakotitalossa aviomiehen ja kahden lapsen kanssa. Töihin pitäisi mennä takaisin tässä keväällä. Asiat on kaikin puolin kunnossa ja ollaan onnellisia.

Yh. Lapsi on 11v. Tapailen/seurustelen, mutta enpä tiedä, en oikein usko tällä olevan tulevaisuutta. Olen vakituisena matalapalkkaisessa työssä, josta mietin lopputilin ottamista. Jotenkin kaikki on yhtä epäselvää ja levällään kuin on ollut jo 12 vuotta, en tiedä mitä haluan ja pitäisi jo lapsenkin vuoksi alkaa tietää ja vakiintua. Lievää ahdistusta ajoittain. Tänään on ihan hyvä päivä.

kahden lapsen äiti. Olen opiskellut 20+-vuotiaana ja toiminut ammatissani 9 vuotta (paitsi äitiyslomat ja hoitovapaat). Asumme omakotitalossa, josta on paljon lainaa. Omistamme myös velattoman mökin ja kaksi autoa. Tällä hetkellä olen hoitovapaalla. Naimisiin menimme 7 vuotta sitten, yhdessä olemme olleet 13 vuotta. Olen päinvastainen tapaus kuin ap, että olen ensin opiskellut ja tehnyt töitäkin useampia vuosia ennen kuin ryhdyin lapsentekoon, ja vielä sitä kolmatta lasta tekisi mieli (muut nyt 4- ja 1-vuotiaat).

Minusta ei. Jos vastaajaksi pyydetään 30-vuotiaita, järkevä marginaali on +-2 vuotta maksimissaan.



Tämän 36-vuotiaan vuosien kokemukset siitä ja tästä ja tuosta vääristävät tuntumaa siitä, missä vaiheessa mitäkin on saavutettu. 36-vuotiaana esim. työhistoriaa on kertynyt eri lailla kuin 30-vuotiaana, jota siis kysyttiin. Hohhoijaa. 36 pyöristyy sitä paitsi neljäänkymppiin, ei kolmeen.

Vasta eronnut 15 vuoden yhteiselosta, kolmen lapsen yh. Vuokra-asunto kerrostalossa, taloudellisesti tiukkaa. Opisotasoinen tutkinto on, opiskelen yliopistossa uutta alaa. Terveysongelmia.

Paremminkin vois mennä!

Tais olla henkilö vähän väärässä ketjussa vastauksineen.

oli 30 v

olin juuri alottanut suhteen mieheni kanssa, muutettiin ekaan yhteen asuntoon. olimme molemmat töissä ja elettiin nuorenparin arkea.

tyytyväisiä oltiin.

nyt 18 v myöhemmin meillä on 5 lasta, eläin, autoja, taloja, hyvät duunit.

elämä hymyilee, vaikka 29 v ei ollut mitään suunnitelmia eikä haaveita.

Olen pitkässä parisuhteessa ja nykyisin naimisissakin. Esikoinen syntyi syksyllä 2010. Olen ollut tuöelämässä reilun 10v ja rakentanut itselleni ihan näyttävän uran. Työ on mielenkiintoinen ja haastava. On ollut todella iso muutos hypätä äitiyslomalle mutta olen ollut yllättynyt siitä miten paljon olen tästä ajasta nauttinut, enkä ole kaivannut töihin yhtään. Kai ne elämän prioriteetit on nyt muuttumassa. Omassa rivarinpätkässä asutaan, molemmat vakiduunissa ja elämä muuten mallillaan. Edeliset 10v. menikin matkustellessa, omaisuutta kerätessä ja biletellessä ympäri maailmaa :)



Musta tuntuu että vasta nyt oli oikea aika mulle saada lapsi. Olen elänyt ja kokenut niin paljon ja pystyn suhtautumaan nyt äitiyteen paljon kypsemmin, odotukset on realistiset ja itsellä kolmekymppisen naisen itsevarmuus ja seesteinen olo, talous turvattu jne. Ei tarvitse haikailla elämättömän elämän perään tms. Vaikka eihän elämää voimitenkään suunnitella - jos olisin tullut äidiksi nuorella iällä olisin varmaan ihan yhtä onnellinen. Täytyy kyllä sanoa että lapsesta tuli mun elämän keskipiste kertaheitolla, enkä ennen ymmärtänyt ollenkaan miltä voi tuntua olla ÄITI

Asutaan vuokralla Helsingissä, odotellaan tietoja miehen hakemasta post-doc paikasta: jos sen saa, tulee lähtö ulkomaille pariksi vuodeksi. Minä tällä hetkellä oman alan pätkätöissä (olen FM), pieni palkka :P Olen kuitenkin onnellinen, sillä vuokra-asuntomme on kiva, olemme terveitä, parisuhteessa menee hyvin ja lapsi (kohta 6 v täyttävä tyttö) on oikea ilopilleri.

lapseton sinkku. Elämä on mukavaa näinkin, mutta koska lapsiakin kuitenkin jossain vaiheessa haluaisin niin olen viime aikoina alkanut enemmän panostaa deittailuun, että isäkin heille löytyisi. :) Aika näyttää. Joka tapauksessa leppoisaa eloa, ei valittamista.

työssäkäyvä äiti. Löytyy tutkinto ja oman alan määräaikainen työsuhde. Pidän työstäni, mutta väliaikaisuus ahdistaa. Alkaisi olla jo vakituisen työpaikan aika, mutta täällä Pohjois-Suomessa näitä tän alan töitä on niukalti. Palasin työelämään kuopuksen jälkeen puolitoista vuotta sitten ja nyt tuntuu, että olen valmis panostamaan tähän puoleen enemmän. Olen kyllä ollut kaikkien lasten väleissäkin joko opintoihin liittyvässä työharjoittelussa tai sitten töissä. Kotona olen ollut kaikilla kerroilla reilun vuoden.



Asumme 30-luvulla rakennetussa paritalossa, jota remontoimme pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa osin sen vuoksi, että olemme miehen kanssa molemmat pienituloisia. Mies sentään on vakituisessa työssä, jossa hänkin viihtyy hyvin.



Parisuhde voi nyt ensimmäistä kertaa pariin vuoteen suht hyvin, kun pahimmat yövalvomiset lasten kanssa ja muut kipuilut alkavat olla ohi. Toivon, että edessä häämöttää tasapainoisempi tulevaisuus.



Lapsemme ovat 3-, 6- ja 8-vuotiaat ja tällä hetkellä tokaluokalla, esikoulussa ja perhepäivähoidossa. Uhmaa pukkaa kahdella nuoremmalla, mutta aivan ihania ovat kaikki.



Tällä hetkellä toivon elämältä tietenkin terveyttä, mutta myös itselleni mielenrauhaa ja tyyneyttä kasvattaa lapsia viisaasti. Kunhan omaa alkaa alkaa olla enemmän, toivon voivani liikkua useammin. Tällä hetkellä elämä on kyllä aika tasapainossa ja jakaantuu mukavasti työn, perheen, kotitöiden ja oman ajan kesken. Näin on hyvä.

- on kolme lasta. Nuorimmasta olen nyt vanhempainvapaalla

- yo, ammatti- ja amk-tutkinnot, mutta ei työpaikkaa, johon palata

- naimisissa miehen kanssa, joka tekee uraa ja jolla on tutkinnot yliopistolta ja amkista

- rivari (pitkälti pankin), kaksi viisi vuotta vanhaa autoa

- on kolme lasta. Nuorimmasta olen nyt vanhempainvapaalla - yo, ammatti- ja amk-tutkinnot, mutta ei työpaikkaa, johon palata - naimisissa miehen kanssa, joka tekee uraa ja jolla on tutkinnot yliopistolta ja amkista - rivari (pitkälti pankin), kaksi viisi vuotta vanhaa autoa

Asutaan avomiehen ja kahden lapsen (6- ja 2-vuotiaat) kanssa asoasunnossa, paritalon puolikkaassa. Vakituinen hyvä työpaikka, jossa ehdin olla töissä 2 vuotta ennen toista lasta, odottaa, kunhan palaan hoitovapaalta. Korkeakoulututkinto on.



Miehen kanssa ei mene hyvin. Vuosi sitten oltiin eroamassa, tai siis minä olin lähdössä lasten kanssa. Nyt menee kai vähän paremmin, mutta en rakasta miestäni enää. En kyllä sano sitä sille. Arki on välillä vaikeaa, mutta rakastan lapsiani yli kaiken, ja olen erittäin onnellinen, että sain heidät nuorena.

Naimisissa olen ja meillä on 3 kouluikäistä lasta, enempää ei tule. Miehen kans ihan ok suhde, yhdessä ollaan oltu teinistä asti. Asutaan 30 vuotta vanhassa omakotitalossa josta ei ole lainaa enää moneksi vuodeksi jäljellä.

Mä olen itse jotenkin pysähtyneessä tilassa nyt. Olin aikanaan lasten kanssa pitkään kotona, sit muutaman vuoden töissä ja nyt olen ollut vähän aikaa työttömänä. On vähän masennusta/ahdistusta päällä. Mahdollisista töistä tai opiskeluista en ole vielä ottanut stressiä, kun ei ole niin rahallisia paineitakaan, vaan lepään ja hoidan nyt itseäni.

Mies on ihan keskipalkkaisessa työssä, rahan kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia kun ollaan ekohenkisiä ja "huonoja kuluttamaan".

ja elämä on ihan hyvällä mallilla, olen juuri selvinnyt miltei pari vuotta kestäneestä syvästä (ikä?)kriisistä ja kaikki näyttää nyt valoisalta ja seesteiseltä ja odotan tulevaisuutta pitkästä aikaa iloisin mielin ja toiveikkaana.



Tilanteeni yleisesti:



- 2 lasta, esikoinen aikaisemmasta suhteesta, lapsiluku tuntuu nyt täydeltä

- naimisissa, suhde jo seestynyt ja arki kuvioissa, mutta kaikki on ihan ok

- hoitovapaa loppuu juuri, ei ole työpaikkaa valmiina mihin palata, mutta odotan löytäväni mukavan työn

- asumme omassa kerrostaloneliössä, pikkuhiljaa ollaan remppailtu ja olen kerrostaloihminen, joten tämä tuntuu hyvältä kodilta pitkäksikin aikaa

- velkaa on kodistamme, mutta ei paljoa, taloudellinen tilanne ihan hyvä (vaikka vain mies käy töissä), kun on totuttu siihen ettei kaikkea tarvitse ostaa mitä sattuu haluamaan, mitään olennaista ei puutu ja välillä on varaa hemmotteluunkin.



Itseasiassa olen todella tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt. Vielä kun sen mukavan työpaikan löytäisin, ei oikeastaan mikään voisi olla paremmin, olen kiitollinen :)