Miksi terapia prosessissa ihminen alkaa...

Ehkä hänellä oli sellainen omassa prosessissaan. Mielestäni häpeä ei ole mikään yksittäinen asia, joka pitäisi erillisenä käydä läpi, vaan liittyy aina joihinkin muihin tunteisiin ja tapahtumiin.

En minäkään mitään häpeää ole prosessoinut sen kummemmin, vaikka terapiassa kävinkin.

Ehkä sinullekaan ei tule mitään häpeäprosessia koskaan, se voi olla terapeutin omaa näkemystä, mikä ei pidä paikkaansa.

terapiassa tarkemmin, en kyllä tiedä siitä paljon mitään:) Tällaisen linkin löysin, ehkä siitä löytyisi jotain selitystä...

http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/verkkolehti/2005/ktjakola.pdf

Minä ainakin menin sinne terapiaan siksi, koska en juuri mitään muuta tuntenutkaan kuin häpeää. Siellä aloin vähitellen päästä eroon siitä.

Tai en ole terapiassa käynyt, mutta varmaan pitäisi. Koen niin syvää häpeää kaikesta, olemassaolostani ja teoistani, että ehkä terapiassa oppisin tuntemaan muutakin enkä olisi aina niin lamaantunut.

Elämän alisuoriutuja

psykologisessa vyöhyketerapiassa. Se on siis kehoterapiaa. Siinä uskotaan, että ihmisellä on neljä perustunnetta, ja ne tulevat esille (suurinpiirtein) tietyssä järjestyksessä.



Eli kun ihminen alkaa käsitellä tunteitaan, ensimmäiseksi nousee esiin pelko. Tämän jälkeen viha. Sen jälkeen syyllisyys. Lopuksi häpeä. Häpeä on siis tämänkin mukaan viimeinen.



Minulle tämä on noussut esiin aika lailla tässä järjestyksessä. Enää en tunne pelkoa - en pelkoa hylkäämisestä enkä epäonnistumisesta. Vihakin nostaa päätään entistä harvemmin. Nyt olen pyöritellyt syyllisyyttä ja häpeää vuorotellen. Pari päivää sitten minut valtasi kauhea itseviha - ensimmäistä kertaa elämässäni. Kävin läpi sen tunteen oppien mukaisesti, jotta pääsen siitä eroon. Oikein tunsin sen. Ja näin itseni 5-7-vuotiaana, kun lintsasin koulusta ja varastin kaupasta.

Se tunne oli todella omituinen, ei ollenkaan se häpeän tunne, jona häpeän tunnen, vaan vihasin itseäni - ehkä olin kiinni siinä häpeän tunteessa?

Kävin aikanaa psykologisessa vyöhyketerapiassa kaksi vuotta. Minulle ei koskaan noussut mitään muistikuvia menneisyydestä. Olisin halunnut niitä tulevan. Lopetin terapian. En oikein tiedä miksi lopetin, jollain tavalla petyin lopulta niiden muistikuvien odottamiseen joita ei tullut. Minulla on lapsuudesta hyvin vähän mitään muistikuvia. En tiedä johtuiko minusta vai terapeutista vai meistä molemmista.

psykologisessa vyöhyketerapiassa. Se on siis kehoterapiaa. Siinä uskotaan, että ihmisellä on neljä perustunnetta, ja ne tulevat esille (suurinpiirtein) tietyssä järjestyksessä. Eli kun ihminen alkaa käsitellä tunteitaan, ensimmäiseksi nousee esiin pelko. Tämän jälkeen viha. Sen jälkeen syyllisyys. Lopuksi häpeä. Häpeä on siis tämänkin mukaan viimeinen. Minulle tämä on noussut esiin aika lailla tässä järjestyksessä. Enää en tunne pelkoa - en pelkoa hylkäämisestä enkä epäonnistumisesta. Vihakin nostaa päätään entistä harvemmin. Nyt olen pyöritellyt syyllisyyttä ja häpeää vuorotellen. Pari päivää sitten minut valtasi kauhea itseviha - ensimmäistä kertaa elämässäni. Kävin läpi sen tunteen oppien mukaisesti, jotta pääsen siitä eroon. Oikein tunsin sen. Ja näin itseni 5-7-vuotiaana, kun lintsasin koulusta ja varastin kaupasta. Se tunne oli todella omituinen, ei ollenkaan se häpeän tunne, jona häpeän tunnen, vaan vihasin itseäni - ehkä olin kiinni siinä häpeän tunteessa?

se tunne pitää elää läpi. Siihen pitää keskittyä ja sitä pitää työstää.

Tuo ala on kuulemma tosi paljon terapeutista kiinni. Toista ihmistä voi hoitaa vain niin pitkälle, kuin itse on hoitanut itseään. Oma kehitys pysähtyy samaan kuin terapeutinkin kehitys.

En minä flashbackeja saa menneisyydestä. Mutta aina hoidon jälkeen jokin tunne nousee aivan käsittämättömästi esiin. Se nousee niin, että suu vääristyy inhosta tai vihasta. En mahda sille mitään. Kun näen väärisyneen suuni peilistä tiedän, että minun on pakko keskittyä itseeni: menen makaamaan ja KOEN sen vihan läpi.

Siihen voi mennä 30 min tai 90 min. Sen jälkeen tunnen, että olo helpottuu. Ja suu ei vääristy enää edes yrittämällä. Ja olo on keveä.

Kävin aikanaa psykologisessa vyöhyketerapiassa kaksi vuotta. Minulle ei koskaan noussut mitään muistikuvia menneisyydestä. Olisin halunnut niitä tulevan. Lopetin terapian. En oikein tiedä miksi lopetin, jollain tavalla petyin lopulta niiden muistikuvien odottamiseen joita ei tullut. Minulla on lapsuudesta hyvin vähän mitään muistikuvia. En tiedä johtuiko minusta vai terapeutista vai meistä molemmista.

psykologisessa vyöhyketerapiassa. Se on siis kehoterapiaa. Siinä uskotaan, että ihmisellä on neljä perustunnetta, ja ne tulevat esille (suurinpiirtein) tietyssä järjestyksessä. Eli kun ihminen alkaa käsitellä tunteitaan, ensimmäiseksi nousee esiin pelko. Tämän jälkeen viha. Sen jälkeen syyllisyys. Lopuksi häpeä. Häpeä on siis tämänkin mukaan viimeinen. Minulle tämä on noussut esiin aika lailla tässä järjestyksessä. Enää en tunne pelkoa - en pelkoa hylkäämisestä enkä epäonnistumisesta. Vihakin nostaa päätään entistä harvemmin. Nyt olen pyöritellyt syyllisyyttä ja häpeää vuorotellen. Pari päivää sitten minut valtasi kauhea itseviha - ensimmäistä kertaa elämässäni. Kävin läpi sen tunteen oppien mukaisesti, jotta pääsen siitä eroon. Oikein tunsin sen. Ja näin itseni 5-7-vuotiaana, kun lintsasin koulusta ja varastin kaupasta. Se tunne oli todella omituinen, ei ollenkaan se häpeän tunne, jona häpeän tunnen, vaan vihasin itseäni - ehkä olin kiinni siinä häpeän tunteessa?

Minusta terapiaa tarvitaan moniin asioihin.



Ystävä on töissä vastasyntyneiden teho-osastolla ja heillä on mahdollisuus käydä terapiassa jos tarpeen. Siis työpaikka järjestää.



Onnettomuuksien jälkeen on yleistä että uhrit ja omaiset saavat kriisihoidossa terapiaa: tsunamin uhrit, kouluammuskelijoitten uhrit, kolareitten jälkeen on saatettu järjestää. Plus jokanen sitten omalla tahollaan yksittäisissä tilanteissa.



Minusta ei voida syyttää vanhempia tästä asiasta!

Normaalinkin ihmisen elämä saattaa järkkyä, vaikka erotessa.



Vahvuudesta se minusta kertoo että lähtee hakemaan apua kuin jää yksin tai ajaa perheen lumeen tai tappaa.



Itse olen eroperheestä kasvanut aikuiseksi ja lukemattomat itsemurha ajatukset kasvattanut minut tähän muotoon missä olen, malli sekin on ettei ole kuten vanhempansa.



Ei ole kunnia vanhemmilleni mitä minä olen. Tämä on minun oma kasvuni.

Ei ole kasvatuksen tulosta muuta kuin vanhemmat saa alistaa väkivallalla lapsensa. Ja sitä en tee omilleni. Kun äitini päivitteli laittaessani 5- vuotiasta huoneeseensa niin sanoin että tarttee varmaan laittaa mies hakkaamaan vyöllä että mummulle kelpaa? Hiljeni.

"Minulla on lapsuudesta hyvin vähän mitään muistikuvia. En tiedä johtuiko minusta vai terapeutista vai meistä molemmista."



Yleensä juuri traumaattinen lapsuus on unohdettu. Pahimmillaan lapsuudesta ei ole mitään muistikuvia.



terapeutti

mutta kehon säätelyjärjestelmissä (kuten stressivasteessa, hormonitoiminnassa, neuroniyhteyksissä jne.) se kuitenkin vaikuttaa yhä edelleen ja vaikuttaa ihmisen tapaan reagoida ja kokea asioita. Kielellistä symbolifunktiota edeltävältä kaudelta (siis kaudelta jolloin ihminen ei vielä osaa puhua ja tallettaa sanallisesti muistoja) muita kuin tälläisiä kehollisia muistokuvia ei olekaan, mutta juuri ne ovat ylensä niitä voimallisimpia muistoja, sillä ensimmäisen puolentoista vuoden aikana ihmisen kiintymyssuhdetyyli muotoutuu samoin kuin stressivaste.

tunnetta ja tilanteita joissa sitä voisi kokea. Epäonnistumisen kokemus yhdistetään helposti häpeän tunteeseen vaikka mielestäni se ei ole sama asia. Terapiassahan opetellaa kokemaan ja sietämään erilaisia tunnetiloja ja hallitsemaan niitä. Häpeä on vain yksi monesta.

eikä se liity epäonnistumiseen jossain konkrettisessa tekemisessä tai tilanteessa vaan kokonaisvaltaista huonouden tunnetta, että on itse vääränlainen ja epäkelpo.

kunhan ymmärtää mistä se ettei pysty tuomaan esille kaikkia tunteitaan johtuu - siitä, ettei lapsena vahemmat antaneet lapselle lupaa tuntea esim. vihaa - jos itki ja oli kiukkuinen, toppuuteltiin että eihän tässä mitään, mitä sinä pikkuasiasta suutut, olepa nyt ihmisiksi ja lopeta kiukuttelu. Lapsi siinä sitten yrittää torjua vihan tunteen koska vanhemmat ei sitä hyväksy, mutta jäähän se viha jonnekin alitajuntaan. Pikkuhiljaa lapsi oppii, ettei "kiukuttelu" johda mihinkään ja lopettaa omat mielenilmaisut ja oppii käyttäytymään ulkoisesti "kiltisti", vaikka mielessä tai ainakin kehossa (verenpaine, kortisolieritys jne) kiehuisi. Jos omat tunteet torjuu, jäävät ne vaikuttamaan alitajuisesti ja voivat aiheuttaa masenusta, ahdistusta jne. Jo tiedostaa että oma kyvyttömyys kohdata vihaa johtuu tuosta vanhempien torjunnasta, voi terapiuassa ehkä pikku hiljaa oppia tunnistamaan omaa vihaansa ja saada sen hallintaansa sitä kautta? Vihahan aiheuttaa monille häpeää - itselle ei anneta lupaa sen esille tuomiseen, mikä muu kuin häpeä estäisi sen esiin tuomisen? Häpeä on sitä ettei hyväksy jotain tunteita itsessään ja niiden esille tuomista. Näin siis itse ajattelen asiasta, en tiedä osasinko tuoda ajaukseni tarpeeksi hyvin tässä esiin ja ovatko ne laajemmaltikin valideja:)

Ei ne aina ole vanhemmat taustalla jos on vaikea ilmaista tunteitaan. Minä olin lapsena temperamenttinen, ilmaisin suoraan kiukun ym. Vanhemmat arvostivat temperamenttisuuttani, enkä koskaan tuntenut tulevani torjutuksi. Mutta koulussa kaikki olikin toisin kun jouduin kiusatuksi, yhtenä kiusaajista opettaja! Silloin opin kätkemään tunteeni. Ei kaikki ole aina vanhempien syytä tai sukupolvien painolastia tmv.

ole aina sitä, että häpeää omaa olemassa oloaan. Häpeä on sitä, että minä olen paha. Syyllisyys on sitä, että minä tein väärin.

Jotkut terapeutit, esim. Tommy Hellsten uskoo, että häpeä siirtyy meillä äidinmaidossa. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän häpeään sidottuja. Eli meille itsellemme ei ole välttämättä tapahtunut mitään kovin kamalaa, mutta meidän vanhemmille on, ja he alitajuisesti siirtävät sen eteenpäin. Esimerkkinä tästä on Karjalan evakkojen jälkeläiset, joita Suomi halveksi sodan jälkeen. Äitini on sellainen ja kertonut, kuinka köyhäksi ja huonoksi tunsi itsensä rikkaiden helsinkiläisten rinnalla. Tälläinen häpeä siirtyy.

eikä se liity epäonnistumiseen jossain konkrettisessa tekemisessä tai tilanteessa vaan kokonaisvaltaista huonouden tunnetta, että on itse vääränlainen ja epäkelpo.

Pitkä vastaus:

Psykologia on vielä kovin nuori tieteenala ja paljon inhimillisten mielenliikkeiden logiikasta on edelleen avaamatta.

Omassa lapsuudessani varhainen vuorovaikutus oli rakastavaa, ja koko perheen tunneilmasto oli lämmin ja kannustava, mutta silti itsetuntoni on ollut heikko nuoruusiästä lähtien ja olen kärsinyt voimakkaasta masennustaipumuksesta koko aikuisikäni. Itse koen, että ongelmieni alkusyy on alakouluajassa. Voisi jopa olla niin, että kodin lämpö ja kannustava ilmapiiri vahvistivat taipumustani herkkyyteen ja myös auktoriteettien kyseenalaistamiseen - mutta juuri nämä taipumukset olivat koulumaailmassa pahasta.



Kävin alakoulua nk. hyvän alueen hyvässä koulussa, jossa rankinta henkistä väkivaltaa käytti luokanopettaja, mutta myös oppilaiden keskinäinen nokkimisjärjestys oli varsin julma - lähinnä ulkonäköön ja ja perheen varallisuuteen perustuva. Välttääkseni vastaavien kokemusten toistumista lapseni saavat nyt käydä tavallisen alueen tavallista koulua.

masennuksen sanotaan olevan padottua vihaa. Ihan hakuammuntana kysyn: sinulla oli hyvä koti ja tiedät vanhempiesi yrittäneen parhaasi. Kukaan vanhempi ei kuitenkaan ole täydellinen ja hekin ovat varmasti suututtaneet sinut. Ehkä sinä olet padonnut vihasi, koska "vanhempasi olivat niin hyviä".

Tämä on siis vain villi arvaus tuntematta sinua. Mutta tällä siis tahdon vain kuvata sitä, että emme voi mitenkään aina järjellä päätellä sitä,mitä lapsuudenkodissamme on tapahtunut. Minä uskon, että me olemme kaikki kotivammaisia.

Pitkä vastaus: Psykologia on vielä kovin nuori tieteenala ja paljon inhimillisten mielenliikkeiden logiikasta on edelleen avaamatta. Omassa lapsuudessani varhainen vuorovaikutus oli rakastavaa, ja koko perheen tunneilmasto oli lämmin ja kannustava, mutta silti itsetuntoni on ollut heikko nuoruusiästä lähtien ja olen kärsinyt voimakkaasta masennustaipumuksesta koko aikuisikäni. Itse koen, että ongelmieni alkusyy on alakouluajassa. Voisi jopa olla niin, että kodin lämpö ja kannustava ilmapiiri vahvistivat taipumustani herkkyyteen ja myös auktoriteettien kyseenalaistamiseen - mutta juuri nämä taipumukset olivat koulumaailmassa pahasta. Kävin alakoulua nk. hyvän alueen hyvässä koulussa, jossa rankinta henkistä väkivaltaa käytti luokanopettaja, mutta myös oppilaiden keskinäinen nokkimisjärjestys oli varsin julma - lähinnä ulkonäköön ja ja perheen varallisuuteen perustuva. Välttääkseni vastaavien kokemusten toistumista lapseni saavat nyt käydä tavallisen alueen tavallista koulua.

Ei ihminen ole mikään tehdastuote, joka automaattisesti kasvaa lapsuuden epämiellyttävien syy-seuraus -tapahtumien kautta "kieroutuneeksi" / vajaaksi aikuiseksi. Jokaisella ihmisellä on aivot, joita pystyy elämänsä aikana käyttämään ja halutessaan päättämään, mitä elämältään haluaa. Nykyään on paljon mahdollisuuksia, joihin ihminen halutessaan voi tarttua ja päättää itse elämänsä suunnasta. Tuntuu vain, ettei monilla ihmisillä ole rohkeutta ottaa vastuuta edes omasta elämästään.



Olen itsekin ollut kiusaamisen kohde yläasteella, jopa niin, että eräät henkilöt yrittivät saada minut pelkäämään koulussa käymistä. Päätin, että kestän sen pari vuotta ja sen jälkeen voin haistattaa pitkät koko yläasteelle, hyvän todistuksen kera.

- varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle (Sue Gerhardt). Mielenkiintoinen opus ensimmäsiten vuosien merkityksestä ihmisen kehityksessä. Esimerkiksi miten ensimmäisten vuosien aikana vakiintuu ihmisen stressivaste. Monet sosiologithan ovat sitä mieltä Suomessakin, että stressivaste on ja tulee olemaan merkittävin tekijä joka määrittelee kenestä ihmisestä tulee menestyjä ja kenestä pudokas (luuseri), sillä nykyinen ja tuleva työelämä on niin vaativaa että pitää omata riittävän hyvä stressivaste, että siinä pärjää, saati että pystyy etenemään urallaan.



Jotkut asiat eivät ole päätettävissä, vaikka ihminen ei olisikaan vain lapsuutensa vanki.

Nostan tämän ketjun, koska edellinen poistettiin.

Täällä kolmas, jonka olemassaolon täyttää häpeä, eikä siihen enää mahdu tunteita, toiveita, ystäviä, ihmissuhteita...