Ärtynyt, turhautunut, lyhytpinnainen äiti - miten päästä muutoksen alkuun?

Silmäni avasi täälläkin ollut lastenpsykiatrin artikkeli. Tuli niin syyllinen olo kun tajusin mitä olen tehnyt, että en vaan enää pysty semmoiseen. Kertaheitolla sain asiat tärkeysjärjestykseen. :(

mutta nyt kun lapsi on 6-v eikä koko ajan roiku lahkeessa, on helpompaa itsekseen. Minä olin koko ajan noin rasittunut tuolloin ja nyt jälkeenkinpäin vielä on paha mieli siitä, etteivät "hyväosaiset" jotka tiesivät tilanteemme, auttaneet mitenkään, voivottelivat vaan, eivät tarjoutuneet edes joskus ottamaan lasta, että saisin levätä.



Suosittelen lääkkeitä jaksamisen tueksi. Jos lapsi on pieni, eivätkä olosuhteet muutu, on silloin muutettava omaa jaksamista.Lääkitys auttaa. Erityisesti nukkumiseen on panostettava. Jatkuvassa univelassa ei mistään tule mitään.



Koeta lohduttaa itseäsi sillä, että juuri nyt moni muukin on samanlaisesti kierroksilla. Pyri hakeutumaan vertaistuen pariin, äiti-lapsi-kerhoihin tms. Se, että luulee, että muilla on yhtä nousukiitoa, vain lisää pahaa oloa.



Jos voit saada apua, ota vastaan.

Alenna vaatimustasoa elämän suhteen ja keskity vain lapsesi ja itsesi selviämiseen. Unohda ikkunanpesut sun muut ulkopuoliset vaatimukset.

lyhytterapia auttoi. Olin iloisesti yllättynyt, kuinka siellä käytiin suoraan asiaan, puhuttiin vain konkretiasta ja kuinka paljon sieltä sai käytännön välineitä itsensä ja tunteidensa nimeämiseen ja hallintaan. Mä kävin siis terapiassa kolme kertaa, ja sen jälkeen en kokenut sitä tarvitsevani. Oli hieno tunne kun ensimmäistä kertaa alkoi nähdä arjessa tiettyjä kaavoja joista toisti ja alkoi päästä niistä eroon - ja mieliala koheni samalla huomattavasti.



Ystävät ei todellakaan korvaa ihmistä, joka on ammattilainen ja joka osaa auttaa näkemään ne todelliset syyt oman käytöksen takana. Ainakin mun kaveripiirissä ne samat kaverit valittaa elämästään, miehestään ja lapsistaan vuosi toisensa jälkeen, eikä meidän kavereiden myöntely ja myötätunto ole auttaneet heitä yhtään käsittelemään tilanteita rakentavasti. Mä en halunnut tulla sellaiseksi ystäväksi joka jatkuvasti valittaa kavereilleen, koska itse väsyn aika helposti ihmisiin, jotka ei yritä tehdä mitään niille elämän perusongelmille, jotka täytyy joko yrittää muuttaa tai sitten vaan oppia sietämään niitä. Ja sellaiseksi olin aika nopeasti tulossa.

ja oman ajan ja rahan puute pahenti asiaa. Mutta olen nyt ottanut harrastuksen jossa potkitaan liikkeelle ja meillä on porukka naisia jotka laittelee viestiä lenkille ja urheilemaan lähtemisesta eli tsempataan toinen toisiamme.



Myös töihin lähteminen auttaa, mutta tuo muita ongelmia tullessaan kuten kiireen tunnun ja vähäisen ajan lasten kanssa.



Minulle ulkoilma ja ulkoilu ja urheilu on terapiaa johon en tarvitse kuin hyvät ulkokamat.

Lääkityksellä ja terapialla. ja puolison tuella. Jo tässä alkaa elämä pikku hiljaa hymyä pilkottaa. Toli on edelleen hetkiä, että tuntuu kaikki romahtavan.

Kuinka pitkä ja rankka taival on ollut tähän asti? ap

Tämä mennyt syyskausi oli äärimmäisen rankka monilta osin. Lokakuussa tuli sitten se lopullinen notkashdus. Lääkitys ja terapia alkoi heti marraskuussa, mutta hyvin pian alkoi näkyä vastetta. Sairaslomalla olin töistä 2 viikkoa. Ja nyt vuodenvaihteen jälkeen työtaakkaani on hieman kevennetty. Siis kevennetään. Pomoni ymmärtää onneksi. Kyllä se ensimmäinen kuukausi meni jotenkin sumussa. Ja miten ihanalta se tuntui kun oma mies sanoi, että hymyilin ekaa kertaa koko syksyn aikana. Perheessämme on tapahtunut paljon muutoksia tässä syksyn aikana. Taustallani on vuosien takaa masennus, joka nyt uusiutunut. Terapiaa usein ja lääkitys on ainakin vuoden. Tällä kertaa koen, että kohdallani on aivan ihana terapeutti.

yhtä reipas ja saisin nieltyä ylpeyteni ja haettua apua. Monta kertaa olen ollut lähellä ja aina perääntynyt. Luulen, että minullakin on lievä nuoruusvuosien masennus taustalla, mutta kuten nyt, en myöskään silloin hakenut apua. Taisi olla elämäni suurin virhe. Voimia sinulle muutoksen tielle.

ap

lyhytterapia auttoi. Olin iloisesti yllättynyt, kuinka siellä käytiin suoraan asiaan, puhuttiin vain konkretiasta ja kuinka paljon sieltä sai käytännön välineitä itsensä ja tunteidensa nimeämiseen ja hallintaan. Mä kävin siis terapiassa kolme kertaa, ja sen jälkeen en kokenut sitä tarvitsevani. Oli hieno tunne kun ensimmäistä kertaa alkoi nähdä arjessa tiettyjä kaavoja joista toisti ja alkoi päästä niistä eroon - ja mieliala koheni samalla huomattavasti. Ystävät ei todellakaan korvaa ihmistä, joka on ammattilainen ja joka osaa auttaa näkemään ne todelliset syyt oman käytöksen takana. Ainakin mun kaveripiirissä ne samat kaverit valittaa elämästään, miehestään ja lapsistaan vuosi toisensa jälkeen, eikä meidän kavereiden myöntely ja myötätunto ole auttaneet heitä yhtään käsittelemään tilanteita rakentavasti. Mä en halunnut tulla sellaiseksi ystäväksi joka jatkuvasti valittaa kavereilleen, koska itse väsyn aika helposti ihmisiin, jotka ei yritä tehdä mitään niille elämän perusongelmille, jotka täytyy joko yrittää muuttaa tai sitten vaan oppia sietämään niitä. Ja sellaiseksi olin aika nopeasti tulossa.

Voiko mt-toimistosta hakea suoraan lyhytterapiaa tai itse kysellä sen perään? Voi tietenkin olla, että tarvitsisin pidempää, mistä sen tietää, mutta tällä hetkellä tunnen, että kunhan saisi puhua jollekin ammattilaiselle, joka antaa näkökulmaa ja konkreettisia toimintatapoja itsensä muuttamiseen. Ja ehkä on se potkiva ulkopuolinen voima. Minäkään en halua liikaa kuormittaa ystäviäni näillä asioilla. He ovat perillä tilanteesta, mutta jos itse en saa aikaiseksi aloittaa muutosta niin mitä he voivat tehdä... kuunnella loputtomiin samaa jankutusta, rikkinäistä levyä??? Toisaalta lähimmät ystävät, jotka asioista tietävät, asuvat hyvin kaukana ja näemme harvoin. Niitä hetkiä ei halua pilata.

Ajattelin terapian avulla ehkä löytäväni ne todelliset syyt miksi olen tällainen, mitä tapahtui, että minusta tuli tällainen. Kuten moni on sanonut, väsymys ja stressi (esim. juuri rahahuolet) lisäävät näitä negatiivisia piirteitäni, mutta olen huomannut, että niitä alkoi tulla jo ennen lapsia ja väsymystä, joten perimmäisen syyn on oltava muualla.

ap

mul kans vaimo on vinkuja, sillä on kipuja onnettomuuden jälkeen ja siks vinkuu.

mutta nyt kun lapsi on 6-v eikä koko ajan roiku lahkeessa, on helpompaa itsekseen. Minä olin koko ajan noin rasittunut tuolloin ja nyt jälkeenkinpäin vielä on paha mieli siitä, etteivät "hyväosaiset" jotka tiesivät tilanteemme, auttaneet mitenkään, voivottelivat vaan, eivät tarjoutuneet edes joskus ottamaan lasta, että saisin levätä. Suosittelen lääkkeitä jaksamisen tueksi. Jos lapsi on pieni, eivätkä olosuhteet muutu, on silloin muutettava omaa jaksamista.Lääkitys auttaa. Erityisesti nukkumiseen on panostettava. Jatkuvassa univelassa ei mistään tule mitään. Koeta lohduttaa itseäsi sillä, että juuri nyt moni muukin on samanlaisesti kierroksilla. Pyri hakeutumaan vertaistuen pariin, äiti-lapsi-kerhoihin tms. Se, että luulee, että muilla on yhtä nousukiitoa, vain lisää pahaa oloa. Jos voit saada apua, ota vastaan. Alenna vaatimustasoa elämän suhteen ja keskity vain lapsesi ja itsesi selviämiseen. Unohda ikkunanpesut sun muut ulkopuoliset vaatimukset.

Niin, jonkin verran olen käynyt perhekahvilassa, mutta ehkä juuri näistä muutoksista itsessäni, en pysty enää tutustumaan uusiin ihmisiin syvemmällä tasolla. Toiset äidit ovat tuttuja, mutta harvemmin puhumme jaksamisesta tai ongelmista. Olet varmasti oikeassa, että on monia muitakin äitejä, jotka ovat kuten minä, mutta kukaan ei vaan astu esiin.

Lisäksi tunnen itseni hyvin epävarmaksi ja pelkään epäonnistuneeni esikoisen kanssa. Samoja tuntemuksia ei ainakaan vielä ole toisen kanssa, kaikki tuntuu niin helpolta ja luonnolliselta. Esikoisen vauvavuosi oli todella rankka, enkä muista siitä juuri mitään. Mies auttoi minua silloin vaativan vauvan kanssa todella paljon ja sanoo, että selviydyin vuodesta hyvin, mutta itsestä ei tunnu siltä. Mies sanoo myös, että hän on ylpeä minusta lastensa äitinä, kuinka heitä hoidan, mutta myös vaimona ja siitä kuinka paljon olen hänen vuokseen tehnyt ja kärsinyt. Itselle nämä vuodet tuntuvat päällimäisenä lähinnä kärsimykseltä. Toki mukana on pieniä ilon ja onnen hetkiä, mutta päällimäinen tunne koko omasta äitiydestä esikoisen kohdalla on epävarmuus.

ap

sieltä saat onnistumisen tunteita ja koet olevasi hyvä jossakin. Enemmän lapsesi kärsivät siitä, että viettävät 24/7 masentuneen ja epävarman äidin kanssa kuin siitä, että menevät päivähoitoon. Nyt vaan hoitopaikkahakemuksia täyttämään. Mieskin joutuu kantamaan enemmän vastuuta, kun olette molemmat duunissa ja koette ehkä olevanne tasavertaisempia parisuhteessa.

mutta jos joku muu saa vinkkejä niin sittenhän tämäkään kirjoitus ei ole turha :)



Mulla on aikoinaan diagnosoitu masennus ja pelkään lipuvani tulevan lapsen (esikoinen) myötä samanlaiseen tilanteeseen kuin ap. Huomaan jo nyt itsessäni samanlaisia piirteitä kuin hän. Minulla on kuitenkin "onni" matkassa sen puolesta, että väylä apuun on jo valmiiksi auki mt-taustan takia, ja tämän tien sain auki aikanaan ihan paikallisen terveyskeskuksen kautta. Aika kauan siinä silloin kesti, kun en nuorena tiennyt mitä voin esim. lääkäriltä vaatia. Sairaanhoitajaksi opiskelevan ystävän avulla osasin lopulta "vaatia" (pyytää) keskusteluapua ja kunnollista lääkehoitoa. Ilman sh-ystävääni en siis olisi tiennyt, että voin tällaista vaatia. Pääsin vihdoin puhumaan terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tällä sh:lla oli proaktiivinen ote esille tuomiini ongelmiin, eivätkä käyntini olleet pelkkää pahan mielen purkamista, vaan kaivoimme ongelmakohtani esiin ja sain häneltä ihan suoria ja konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten toimia omien masentuneiden ajatusteni kanssa (jos esimerkiksi sanoin ettei minusta ikinä tule mitään, ei hän suostunut vain nyökyttelemään ja hokemaan että "kyllä varmasti tulee, älä huoli" vaan kävimme läpi sen, miksi minusta TUNTUU siltä ja mikä on tunteen ja tiedon ero ja miten voin muuttaa ajattelutapaani. Pieniä asioita, mutta sen jälkeen itsetuntemukseni on ollut huomattavasti parempi ja osaan jopa välillä hoitaa itse itseäni tunnistamalla ja erottamalla tunteet faktoista).



Tilanteeni jossain vaiheessa näytti helpottavan ja aktiiviset tapaamiset lopetettiin siltä erää, mutta kriisejähän tuli toki lisää, jolloin oli helppo soittaa ja varata uusi aika ja jatkaa siitä mihin jäätiin, tietysti uusin päivityksin. Uutta lähetettä ei siis tarvinnut lääkäriltä ensin hakea, mikä jo sinällään kovasti helpotti oloa, kun tiesi, että puhumaan pääsee, kun sitä tarvitsee.



Myöhemmin muutettuani eri asuin alueelle myös sh luonnollisesti vaihtui, enkä kokenut uuden sh:n olevan yhtä hyvä, joten eroja heissä ja heidän "metodeissaan" toki on ja jos terveyskeskuksessa on useita psyk. sairaanhoitajia kannattaa kysyä mahdollisuutta päästä puhumaan myös toiselle jos ensimmäisen kanssa ei synkkaa. Toinen lähestymistapa kun sopii toisille ja toinen toisille.



Olen pahoillani varmaan hiemans sekavasta viestistä, mutta toivottavasti joku sai tästä hieman apua. Pointtinani on siis se, että joku muukin saattaisi myös hyötyä tällaisesta melko matalan kynnyksen (terveyskeskuksen lääkäri antaa lähetteen, itse varataan aika sh:lle ja hänen kanssa sitten katsotaan sopiva tapaamistaajuus), hoitomuodosta ilman massiivisia, vuosikausien terapiasessioita. Lisäksi tämä on toki maksutonta. Jos kemiat ei oman tk:n henkilön kanssa kohtaa, hän varmasti ainakin osaa kertoa, mitä muita vaihtoehtoja on olemassa.



Tsemppiä ja rohkeutta näiden asioiden kanssa painiville!