Mua alkoi ahistamaan tuo lastenpsykiatrin näkemys :(

Minusta lapsen laittaminen etusijalle on tärkeää!

Töitä on aina saatavilla-mutta lapsi on vain hetken pieni! Jos nyt jo koet syyllisyyttä-miksi teet päätöksiä jotka aiheuttavat lisää syyllisyyttä? (en tuomitse, vaan ihmettelen vaan logiikkaasi,ja ajatusta laittaa lapsi nyt jo hoitoon).



Kotihoidontukea saa 3-vuotiaaksi asti, joten jotain tuloja kuitenkin saat jos olet kotona!

Toisaalta, jos olet edelleen masentunut-töihin meno voi tehdä hyvää. Onko masennuksesi jo hoidettu?



Minusta etusijalla ovat sinun tervehtymisesi, ja lapsen hyvinvointi! Jokainen lapsi haluaa olla äitinsä kanssa, vaikka eivät osaa sitä vielä sanoa. Noin pieni on aika avuton hoidossa. Hoitotädin pitäsi olla todella välittävä ja oikeasti sellainen joka pitää sylissä ja huomioi!



Ymmärrän että opintojen loppuunsaaminen on tärkeää, mutta ymmärräthän että lapsesi lapsuutta et koskaan saa takaisin. 1-2vuotiaana tapahtuu paljon kaikkea oppimista mitä on ihana seurata, saatat siis töissä ollessasi missata kun lapsesi ottaa ekat askeleet jne... Oletko ajatellut tätä, miten paljon menetät yhteisestä ajastasi lapsen kanssa? Tuon tämän esille, koska tuntuu että ajattelet vaan mekaanisesti että opiskelu ja työt on tehdävä että olet kunnon kansalainen. On kuule paljon äitejä joilla jäänyt opiskelut kesken lasten takia,vaikka 10kin vuosiksi! Sinun yksi lapsesi kasvaa nopeammin kuin uskotkaan,ja sitten sinulla on kaikki aika opiskella ja tehdä töitä.



Tämä on vain minun mielipiteeni, on paljon äitejä jotka ovat urakeskeisiä, mutta minä en kuulu heihin.



Hoida itsesi kuntoon, käy vaikka terapiassakin, jos masennus ei ole vielä hoidettu. Kaikki kyllä menee hyvin,älä huolehdi. Rakasta lastasi, ja se kyllä korvaa kaikki tähän mennessä tehdyt virheet. Mutta älä työnnä lasta pois luotasi. Ja jos laitat hoitoon, varmista että hoitopaikka on hyvä. Onnea sinulle!

aikana tulleita puutteita vauvan perusturvallisuuteen ei voi enää vaikuttaa, mutta jatkoon kyllä, ja säästä rahaa, niin voit maksaa tarvittavat terapiat sitten joskus.

Ei tuo teidän tilanne mun mielestä ihan hirveältä kuulosta. Jos lapsi on ollut hoidossa tutun, turvallisen mummon luona sen 8 tuntia eikä milloin missäkin ventovieraalla. Tekstistäsi kyllä paistaa läpi masennus, oletko hakenut itsellesi apua?

Varmaan vieläkin tuossa eka sivulla

TÄrkeää on, että lapsella on PYSYVIÄ ja PITKÄAIKAISIA hoitaja-suhteita. SInä olet sellainen ja äitisi on sellainen. Parhaassa tapauksessa vielä lapsen tässä mainittsematta jäänyt isäkin on sellainen. Kovin montaa lapsi ei kykene mieltämään mutta kolme hän kyllä kykenee, kun ne ovat samoja.



Se, että lapsi ei reagoi tuloosi, ei automaattisesti tarkoita, että lapsi on unohtanut sinut. Ei vauvakaan niin nopeasti unohda - jos unohtaisikin niin tarumoilla ei olisi mitään väliä. Sen sijaan hän saattaa olla sitä mieltä, että tulollasi syystä tai toisesta ei ole niin suurta väliä: joko hän on tuntee olonmsa turvalliseksi äitisi kannsaKIN tai sitten hän kokee äitisi pääasialliseksi huotajakseen eikä koe tarvitsevansa sinua erityisesti tai sitten hän vain on tottunut rutiiniin jossa sinä ja äitisi vaihtelette hoitajina säännlläisin väliajoin tasaisesti ja rutiininomaisesti, eikä se vaadi sen suurempaa draamaa.

miksi et keskity hoitamaan sitä kuntoon sekä luomaan kunnollista kiintymyssuhdetta lapseesi? Ei se kiintymyssuhde synny hoitoon viemisellä. Hanki apua itsellesi ja ole läsnä lapsellesi. Lapsi on vielä tosi pieni hoitoonvietäväksi.

niin sen voit jättää omaan arvoonsa. Ei kukaan OIKEA lastenpsykiatri täällä julista näkemyksiään, kyllä hänellä on koulutuksensa perusteella tieto että jokainen tapaus on erilainen ja niin paljon pitää ottaa huomioon että voi sanoa yhtään mitään. Toki joku fanaatikko voi tekeytyä lastenpsykiatriksi.



Synnytyksen jälkeinen masennus on kuule niin tavallista, että jos se pilaisi lapsen, niin tässä maassa ei olisi yhtään työkykyistä aikuista.



Ei ole lapsellasi turvaton olo äitisi kanssa. Turvaton olo voipi olla niillä lapsilla, jotka ovat hoidettavana laitoksessa.



Häntä pystyyn ja ahistukset nurkkaan!!!

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1300918/lastnepsykia…



Ahistaa ihan älyttömästi. Mieleen tulee koko ajan muistikuvia, joissa olen toiminut väärin tai jättänyt toimimatta, ollut totisesti huono äiti.

En nyt mikään juoppo tai narkkari ole, mutta varmasti poissaolevampi kuin mitä saisi olla.



Tuntuu ihan kauhealta, että olen nyt tehnyt peruuttamatonta tuhoa toiselle.



Ja muistan itsekin sen tunteen, kun olen hysteerisenä iteknyt äitini perään (noin 6 vuotiaana?) ja jos lapseni on joutunut kokemaan sitä samaa, en ikinä anna itselleni anteeksi. Itse olen ollut hoidossa ties missä pienestä pitäen, kun äitini meni töihin ollessani kuukauden vanha ja olen ollut todella riippuvainen äidistäni ihan vanhaksi asti. En halua, että lapseni joutuu kokemaan samaa ja että hänestä tulee samanlainen luonteeltaan kuin minusta; ulkopuolinen, sisäänpäinkääntynyt jne.



Huh, nyt meni yöunet. Tekisi mieli ottaa lapsi pinnasängystä kainaloon (vaikka kerrankin nukkuu hyvin).

Mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Lapsellasi on perustarpeet, joista on varmasti huolehdittu, eli ruokaa, turvaa ja hoitoa on ollut, olette jo plussan puolella. Jos äitisi on täyspäinen ihminen, on lapsesi saanut turvaa ja rakkautta sieltäkin, eikä kukaan sano, että sen turvan pitäisi tulla juuri äidiltä, että lapsi voisi kehittyä, yksi turvallinen aikuinen riittää. Ja lapsen kehitys ei pääty ensimmäiseen eikä edes ensimmäisiin vuosiin, vielä murrosikäisen kanssa voi korjata niitä asioita, joita meillä jokaisella menee pieleen pienen lapsen kanssa. Ja se olikin kaikkein tärkein pointtini, täydellisiä äitejä ei ole. Jokaisella meillä on omat juttumme, joista kannamme syyllisyyttä, ja toisaalta juttumme, joista voimme iloita. Sinä annat lapsellesi itsestäsi sitä mitä osaat, ja muut läheiset sitä, mitä heillä on.

ja tuon artikkelin psykologi on oikeassa kirjoituksineen. Mutta onneksi lapsen aivot ovat

joustavat eikä mitään ole vielä menetetty lopullisesti. Kyllä tuon ikäisellä on hyvät mahdollisuudet rakentaa sinuun turvallinen kiintymyssuhde vielä nytkin ja saada sinusta peilin kehitykselleen ja kannattelijan tunteilleen.



EIkä se vaadi sinulta edes mitään täydellisyyttä ja täydellistä vuorovaikutusta. Vaikutat fiksulta ihmiseltä joten etköhän löydä tapoja kehittyä itsekin lapsen kanssa ihmissuhteessanne. Yritä olla ahdistumatta menneestä ja vapautua edes jossain määrin syyllisyydestä, sillä siitä ei ole enempää hyötyä kuin se että olet havahtunut tähän asiaan - suhteeseenne ja lapsen tarvitsevuuteen. Ei sinun tarvitse nyt jälkikäteen hyvittää lapselle mennyttä, vaan yrittää elää tästä eteenpäin lasta enemmän huomioiden, siis tunnetasolla yrittää olla lapselle läsnä silloin kun olet läsnä myös fyysisesti.,.



KAikkea hyvää ap sinulle ja vauvalle, ei mikään ole vielä liian myöhäistä.

Tuo syyllisyyden poisheittäminen onkin sitten helpommin sanonottu kuin tehty...

Tekisi mieli perua koko päivähoitoon laittaminen ja jäädä lapsen kanssa kotiin, mutta sitten en valmistu enkä pääse töihin! Ja sen hoidon lisäksi mun pitäisi antaa lapsi joka toinen vkl isälleen yhdeksi päiväksi (lapsi ei tunne isäänsä) :(

jopa vaikeissa oloissa kasvaneet ja laiminlyödyt lapset voivat kasvaa "suoraan", kun saavat korjaavia kokemuksia.



sinun lapsesi ei tunnu kärsineen, kun on ollut äitisi hoidossa.



itse jatkoin iltaopintojani, kun esikoiseni oli 6 kk . Nyt poika on jo 6 v ja hyvin fiksu ja ihana lapsi. Suhteemme on lämmin ja luottavainen.

Ahistaa ihan älyttömästi. Mieleen tulee koko ajan muistikuvia, joissa olen toiminut väärin tai jättänyt toimimatta, ollut totisesti huono äiti. En nyt mikään juoppo tai narkkari ole, mutta varmasti poissaolevampi kuin mitä saisi olla. Tuntuu ihan kauhealta, että olen nyt tehnyt peruuttamatonta tuhoa toiselle. Ja muistan itsekin sen tunteen, kun olen hysteerisenä iteknyt äitini perään (noin 6 vuotiaana?) ja jos lapseni on joutunut kokemaan sitä samaa, en ikinä anna itselleni anteeksi. Itse olen ollut hoidossa ties missä pienestä pitäen, kun äitini meni töihin ollessani kuukauden vanha ja olen ollut todella riippuvainen äidistäni ihan vanhaksi asti.

Syyllisyyden tunne liittyy olennaisesti äitiyteen. Niin sen on luonto järjestänyt, jotta varmistuisi että äidit pitävät hyvää huolta jälkeläisistään sillä välin kun isät hankkivat ruokaa.

Ei sinun kuitenkaan kannata olla ylenpalttisen syyllinen. Huomaathan itsekin eron: sinua on viety hoitoon milloin kenellekin. Sinun lapsesi taas on pelkästään äidilläsi.

Maailma on täynnä kirjatietoa siitä, miten pitäisi kaikki tehdä ja miten pitäisi olla jne. Etenkin tämä palsta on ihan p--seestä, täällä niitä syyllistäjiä on jos kuinka paljon. On niin helppo huudella tuomitsevasti nimettömyyden takaa.

Kyllä se riittää kun normaalisti pitää huolen lapsestaan. Ja niin sinä varmaankin olet tehnyt. Minun lapseni on kohta kymmenen vuotta vanha ja jos rupean oikein ajattelemaan, keksin taatusti sata ellei tuhat tilannetta jotka olisin voinut tarpeeksi hoitaa. Silti olen lapselleni paras mahdollinen äiti. Kuten sinäkin. Kyllä ihmisyys riittää.

Erikseen on sitten ne tapaukset, joissa toinen tai molemmat vanhemmat käyttää päihteitä tai eivät muuten välitä lapsestaan. Tänä päivänä valitettavan monelle aikuiselle työ on päihde: työtä pidetään niin tärkeänä että tehdään 12-tuntista päivää ja sillä välin lapsi on ties missä. Ja vielä päälle päätteeksi lähdetään seksilomille ja jätetään lapset ties minne.

Eiköhän tuolla ketjullakin tarkoitettu juuri sitä, että lähdetään viikon lomalle ja jätetään pieni lapsi siksi aikaa hoitoon.

Pakkohan meidän tavallisten työssäkäyvien pulliaisten on lastansa hoidossa pitää. Muuten lakkaa Suomi pyörimästä.

Jos sinua ahdistaa liikaa, se voi olla merkki siitä ettei masennuksesi ole vielä ohi. Hae siihen reippaasti apua.

Ja vielä kerran, masennus ei vahingoita lasta korjaamattomasti.

Jokaisella meillä on taustallaan asioita, jotka ovat traumatisoineet. Silti valtaosa ollaan ihan täyspäisiä, vai mitä? Tosin tämä palsta kerää tavallista enemmän niitä, jotka ei oo täyspäistä nähnykkää ;-) on täällä vaan niin fanaattisia mielipiteitä.

sukulaiselleni kävi samoin, kun mummi hoiti lasta



kysymys on vauvan kiintynmissuhteesta



lapsestasi tulee tasapainoinen, kun olet kärsivällinen ja normaali ap

saan pääsen tän asian kanssa järellisiin mittasuhteisiin vielä :D



Olen erittäin helposti syyllistyvä, sillain meidät sisrukset on kasvatettu :( Enkä niinkään välitä palstailijoitten vittuilusta, vaan mut havahdutti nimenomaan tuo artikkeli ja siinä tuo kohta lapsen reagoimattomuudesta. Ihmettelin sitä nimittäin viimeksi toissaviikolla ja mun mielestä se ei tuntunut silloin hyvältä (reagoimattomuus). Nyt sain sitten vahvistuksen!

se on kuitenkin parempi reagointitapa kuin se, että lapsi olisi toisaalta aggressiivinen ja toisaalta mielistelevä, eli tämä kaksi reagointitapaa vaihtelisivat. Se olisi paljon huolestuttavampaa.



Välillä itse kukin voi olla reagoimaton ja vetäytyvä, loukkaantunut, vaikka kiintymyssuhde olis kunnossakin. Toisaalta jos vauvallasi on välttelevästi turvaton kiintymyssuhde niin se on asia mikä muuttuu, jos alat vastaamaan lapsen läheisyyden tarpeisiin eri tavalla kuin aiemmin - lohdutat siis lasta kun tämä etsii/tarvitsee lohdutusta jne. eli vastaat hyväksyvästi myös lapsen "hankaliin" tunteisiin.



Vauvan kiintymyssuhdetyyliä on hankala maallikon arvioida ja samantyyppinen käyttäytyminen voi olla merkki erilaisista kiintymyssuhdetyyleistä, tilannetta ja vuorovaikutusta pitäisi havannoida muutenkin kuin pelkästään tuon reagoimistavan kautta, sillä niissä vierastilannetesteissä (joita käytetään analysoitaessa noin yksivuotiaan kiintymyssuhdetyyliä) tarkkaillaan muutakin - ja sinun lastasihan hoiti äitisi, joka ei ole lapselle suinkaan vieras ihminen!

Jos lapsi aloittaa alle 1-vuotiaana päivähoidon ja alkaa viettää kokonaisen päivän viikossa sen lisäksi tuikituntemattoman isän kanssa, on se aika iso juttu. Miksi ihmeessä lapsi alkaa tavata isäänsä yhtäkkiä koko päivän mittaisilla tapaamisilla?



Yleensä suositaan, että aluksi tavataan esim. 2 tuntia kerrallaan ja sitten kun vauva on tutustunut ihmiseen, voidaan olla kokonaisia päiviä. Jos lapsi on 5 päivää viikossa tarhassa, yhden päivän uppo-oudon ihmisen kanssa siihen päälle, niin ei kuulosta hyvältä.

Nimittäin yleensä kun lapsi näkee mut kun tulen koulusta, niin hän päristää ja sylkee ja hymyilee. Ja minä nauran sille. Se on ollut vähän niinkuin meidän vitsi.

Voe helevetti, näen peikkoja kaikkialla...

Ja 17, samaa pohdin minäkin... :( Pitää varmaan jotenkin isän kanssa sopia vielä niistä tapaamisista...