Hyvin tasapuolisesti lapsia hoitaneet vanhemmat eroavat. Kumpi on lapselle parempi?

Ei lapsi vieraannu etävanhemmastaan jos käy siellä joka toinen viikonloppu ja viikolla on arkitapaamisia. Ei ole lapsen etu vaihtaa kotia joka toinen viikko. Kyllä siinä lapsen psyyke laitetaan liian kovalle koetukselle, joka saattaa näkyä vasta vuosien päästä. Minä uskon ja luotan arvostettujen lapsipsykiatriemme sanaan, jotka ovat näiden lasten kanssa tehneet työtä ja tuloksia nähneet enemmän kuin vanhempien, jotka puolustelevat ratkaisuaan lapsen edulla, kun ensisijainen etu taitaa loppujenlopuksi olla vanhempien tarpeet.

Minusta lapsi vierantuu väistämättä, sehän on selviö kun ei enää elä arkea toisen vanhemman kanssa. Minä en näe miten lapsen psyyke on kovalla siinä, että hänellä on kaksi kotia ja kaksi osallistuvaa vanhempaa. Kovemmalle lapse psyyke joutuu siinä, että he joutuvat kokemaan toisen vanhemman hylänneen heidät.

Puhut hylkäämisestä, jos ero hoidetaan oikein, hylkäämiskokemukselta voi välttyä.

Lapsi tarvitsee yhden turvasataman, ei se vieraannuta etävanhemmasta, että hänen kanssaan ei arkea eletä. Hänen kanssaan on sitten jotain muuta. Tuntuu tämä arjen jakaminen olevan sitä, että vanhemmat haluavat jakaa nimenomaan arjen raskauden ja perustella sen lapsen edulla.

Ja voihan etäkin osallistua viikolla siihen arkeen, esim lapsi sopimalla että kuskaa harrastuksiin tms, tapoja on lukemattomia.

Jos todella haluaa lasten parasta...

Terv. ihminen, joka joutuu näkemään työssään niitä eroista kärsiviä lapsia.

On yritetty monta vuotta pitää homma kasassa. Mutta inho ja katkeruus vain kasaantuu ja se alkaa vaikuttaa lapsiin. Pienempi hokee koko ajan, miten isä ei rakasta äitiä ja äiti komentaa isää jne.

Eli meidän suhteemme on lapsille pahaksi. Ja meille itsellemme myös. Lapset taatusti tulevat traumatisoitumaan, sitä varten olemme jo valmiiksi puhuneet siitä, että katkeruutta emme pura lapsiin, emme syyttele toisiamme lasten kuullen ja hoidamme lasten asiat parhaan kykymme mukaan niin kuin on lapsille parasta.

Lapsi voi joutua kärsimään vihaperheessä paljon pahemmin kuin sopuisassa eroperheessä. Ja muuten työskentelen lasten kanssa itsekin...

ap

Puhut hylkäämisestä, jos ero hoidetaan oikein, hylkäämiskokemukselta voi välttyä.

Lapsi tarvitsee yhden turvasataman, ei se vieraannuta etävanhemmasta, että hänen kanssaan ei arkea eletä. Hänen kanssaan on sitten jotain muuta. Tuntuu tämä arjen jakaminen olevan sitä, että vanhemmat haluavat jakaa nimenomaan arjen raskauden ja perustella sen lapsen edulla.

Ja voihan etäkin osallistua viikolla siihen arkeen, esim lapsi sopimalla että kuskaa harrastuksiin tms, tapoja on lukemattomia.

Jos me olisimme eronneet ja aloittaneet heti joka toinen vkl -tapaamiset, lapset olisivat aivan luonnollisesti kokeneet isän hylänneen heidät. Vaikka isä olisikin pari kertaa viikossa kuskannut lapsia jumppaan tai viettänyt illan viikossa heidän kanssaan.

Minusta olisi helpompaa jos saisin yksin päättää lasten kasvatusasioista eikä aina tarvitsisi olla infoamassa toista vanhempaa asioista, jotta hän saa hoidettua lasten arjen kunnialla omalla viikollaan. Vuoroviikkosysteemi vaatii paljon myös vanhemmilta.

On yritetty monta vuotta pitää homma kasassa. Mutta inho ja katkeruus vain kasaantuu ja se alkaa vaikuttaa lapsiin. Pienempi hokee koko ajan, miten isä ei rakasta äitiä ja äiti komentaa isää jne.

Eli meidän suhteemme on lapsille pahaksi. Ja meille itsellemme myös. Lapset taatusti tulevat traumatisoitumaan, sitä varten olemme jo valmiiksi puhuneet siitä, että katkeruutta emme pura lapsiin, emme syyttele toisiamme lasten kuullen ja hoidamme lasten asiat parhaan kykymme mukaan niin kuin on lapsille parasta.

Lapsi voi joutua kärsimään vihaperheessä paljon pahemmin kuin sopuisassa eroperheessä. Ja muuten työskentelen lasten kanssa itsekin...

ap

Kun kerran on noin suuri viha....

On yritetty monta vuotta pitää homma kasassa. Mutta inho ja katkeruus vain kasaantuu ja se alkaa vaikuttaa lapsiin. Pienempi hokee koko ajan, miten isä ei rakasta äitiä ja äiti komentaa isää jne.

Eli meidän suhteemme on lapsille pahaksi. Ja meille itsellemme myös. Lapset taatusti tulevat traumatisoitumaan, sitä varten olemme jo valmiiksi puhuneet siitä, että katkeruutta emme pura lapsiin, emme syyttele toisiamme lasten kuullen ja hoidamme lasten asiat parhaan kykymme mukaan niin kuin on lapsille parasta.

Lapsi voi joutua kärsimään vihaperheessä paljon pahemmin kuin sopuisassa eroperheessä. Ja muuten työskentelen lasten kanssa itsekin...

ap

Kun kerran on noin suuri viha....

menimme naimisiin aivan liian nuorina, olimme toistemme ensimmäinen vakava suhde. Ihan lapsia oltiin, oikeasti. Arki ei ole oikein koskaan sujunut ilman jatkuvaa vääntöä, koska olemme NIIN erilaisia, koko ajattelutapamme on erilainen, olemme kiinnostuneet täysin vastakkaisista asioista, mikään ei mene putkeen. Kaikki romanttiset ja hellät tunteet kuolleet vuosia sitten. Sisulla ja päättäväisyydellä vedetty eteenpäin. Mutta ei vain jaksa enää, tulevaisuudennäkymät todella synkät: kuolinvuoteellaako pitää sanoa, että olin koko ikäni onneton, turhautunut ja katkera, mutta ainakaan en eronnut. Katkeruus on kummunnut siitä, että on tunnistettu ettei sovita yhteen, mutta ollaan oltu jumissa. Nyt molemmilla todella suuri helpotus ja ei enää mitään riitaa kun molemmat tietää että tästä helvetistä pääsee eroon.

ap

ratkaisua. Tehkää lastenne mukaan. Seuratkaa tilannetta ja olkaa valmiita tekemään muutoksia puoleen tai toiseen.

Että lapset asuvat viikko ja viikko periaatteella molempien luona vai että toinen vanhemmista jää lähivanhemmaksi ja toinen etävanhemmaksi?

Perusteluja mukaan!

Se vaan on. Miettikää omalle kohdallenne: AINA pitää pomppia ympäriinsä toisten tahdon mukaan, ikinä ei saa olla rauhassa viikkoa pidempää aikaa missään.

Kun jo viikonloppupompottelut tuntuu olevan monelle lapselle liikaa esim. päiväkotiarjen lisäksi, niin tuo vuoroviikkoasuminen on aivan tolkutonta.

Jos vanhemmat suostuisivat siihen, että he asuvat vuoroviikoin lasten kodissa, niin sitten. Itsehän ovat soppansa keittäneet.

Minulla on lapsi, joka 4 vuotiaana ahdistui suunnattomasti jos joutui olemaan erossa minusta - oman isänsä kanssa - pari yötä.



Olimme tässä asumuserossa, ja 2 ja 6 vuotiaille lapsille 3 päivän ero isästä oli liian pitkä aika. Vuoroviikkosysteemi ei olisi missään nimessä tullut kyseeseen, sillä ikävä oli ihan liian kova.



Vuoroviikkoasuminen ei olisi missään nimessä tullut kyseeseen: minun viikkoina kumpikin olisi kaivannut isää, etenkin nuorempi. isä-viikkoina etenkin vanhempi olisi kaivannut minua.



suosittelen ihan omien lasteni kokemuksen pohjalta - ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin tottuneiden lasten kannalta sitä, että lapsilla on yksi koti, mutta he tapaavat etävanhempaa usein. Tapaamisten ei tarvitse ajallisesti olla pitkiä, esim. ilta koulun tai päiväkodin jälkeen ja omaan kotiin nukkumaan, mutta niitä on tiheään.



Tapaamiset voidaan toteuttaa myös lasten lähikodissa - missä lukee, että tapaamiset ovat aina ja yksinomaan etävanhemman luona.

Ainakin alkuun siis näin.



Kun aikaa on kulunut ja lapset kasvaneet, voitte kokeilla vaikka epävirallisesti vuoroviikkoasumista. Itse ajattelisin että 2 vko / 2 vko on hyvä aika, siinä ennättää sopueutua toiseen kotiin ja tapoihin, eikä aina ole menossa, kuten vuoroviikkosysteemissä. Muta tämä vasta sitten kun lapset ovat paljon isompia, joskus kun pienempikin on koulussa.



Alkuun ne tapaamiset voivat olla siis lyhytkestoisia mutta usein. Epäsäännölliset tai sitten sovitut päivät ja kellonajat, ainakin lapsille olisi sitten helppo sanoa, että enää kaksi yötä, sitten etävanhempi tulee tai menette hänen luo.

on toiminut meillä loistavasti. Lapsi on juuri täyttänyt 6 ja on todella tasapainoinen ja onnellinen lapsi. Tytön isä pelailee, urheilee ja viettää aikaa paljon tytön kanssa. Minun kanssa tyttö voi viettää prinsessa hetkiä, leikkiä nukeilla jne. Lapsi saa molemmilta täyden huomion ja molemmat rakastavat lasta paljon. En ikinä haluaisi tilannetta, että tyttäreni isä näkisi lastaan vain 2 vloppua kuukaudessa. Se etäännyttää heidät toisistaan vuorenvarmasti ja sellaista peruuttamatonta asiaa en ikinä halua omalle lapselleni. Pahin on jokatapauksessa tapahtunut eli ero.

Kaikki lapsipsykiatrit suhtautuvat erittäin kielteisesti vuoroviikkoasumiseen, ainakin pienten lasten kohdalla.

Antakaa lapselle yksi koti ja kaksi rakastavaa vanhempaa ja lopettakaa turha riitely ja riepottelu.

Kaikki lapsipsykiatrit EIVÄT suhtaudu kielteisesti vuoroviikkoasumiseen. Ainoa joka on asiasta puhunut negatiivisesti on edellä mainittu Keltinkangas-Järvinen, joka EI OLE TUTKINUT ASIAA KOSKAAN.

Pysytäänpä faktoissa, please.

Ruotsissa tehdyt tutkimukset ovat todenneet vuoroviikkoasumisen lasten kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi. Tapa on siellä hyvin yleinen.

Silti - en laittaisi alle viisivuotiasta lasta täysin vuoroviikoille, hyvä nyrkkisääntö on, että lapsella on hyvin nuorena hyvä olla yksi ensisijaien vanhempi, josta hän voi olla erossa päivän/viikko/ikävuosi. Viisivuotias voi olla jo koko viikon.

Vuoroviikkoasumisessa lapsella on kaksi tasa-arvoista kotia, hän EI vietä matkalaukkuelämää.

Jos kahdessa paikassa asuminen olisi lapsen kehitykselle haitallista suomalaisten mökkeily tulisi kieltää kokonaan emotionaalisesti repivänä.

lapsi tutustuu ja elää molempien vanhempiensa kanssa arjessa. Viikonloppuisä (4 pv/kk) ei ole mitään muuta kuin nallelelujen antaja ja Linnanmäelle viejä.



Lapsi ei koskaa sitoudu emotionaalisesti molempiin vanhempiinsa jos elää vain toisen kanssa - ja lapselle on hyväksi jos hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa.



Minua tottavie ärsyttää tämä Keltikangas-Järvisen hallitsematon mediapurkaus, jonka perusteella monelle on jäänyt mielipide, että asiaa on tutkittu oikein perusteellisesti ja on havaittu, että vuoroviikkoasuneista lapsista tulee sekopäitä.



Ei tule, ruotsalaisten seurantatutkimusten mukaan.



Huomionarvoista on muuten myös se, että heti kun lapset osaavat puhua, he valitsevat aina itse vuoroviikkoasumisen, teini-iän ohitse saakka aikuistumisen ja kotoa lähtemisen kynnykselle. Näyttää siltä, että lapset eivät vanhempinakaan valitse kuitenkaan sitä äidin turvallista ja ainoaa kotia, niinkuin täällä oletetaan, vaan jatkavat omasta tahdostaan vuoroviikkoasumista.

äärettömän katkerat kaikesta tappelevat vanhemmat jotka ei yhdessä ollessaan saa mistään sovittua ilman lasten traumatisoimista on aina niin varmoja että eron jälkeen he pystyy hoitamaan lasten vanhemmuutta niin tasapainoisesti ja yhteisymmärryksessä lasten etua aina ajatellen

lukekaa tästä: http://www.socca.fi/files/77/Kahden_kodin_lapsuus.pdf



Linkittämässäni tutkimuksessa yhteenvedetään maailmalla asialla julkaistua tutkimusta - myös edellä viitattua ruotsalaista seurantatutkimusta. Todisteita löytyy puolesta ja vastaan, mutta yhdestä asiasta ollaan yksimielisiä:



"Öbergien tutkimuksessa valtaosa tutkimukseen osallistuneista lapsista oli sopeu-

tunut hyvin ja löytänyt paikkansa yhteiskunnasta. Ne muutamat henkilöt, jotka

kertoivat psyykkisistä oireiluistaan, tulivat perheistä, joissa he olivat joutuneet

osallisiksi vanhempiensa riitaan heidän huollostaan. "



Lukekaa, keskustellaan sitten lisää.

yhteen kotiin 3 äitinsä luokse ja 1 isänsä.

lapsi tutustuu ja elää molempien vanhempiensa kanssa arjessa. Viikonloppuisä (4 pv/kk) ei ole mitään muuta kuin nallelelujen antaja ja Linnanmäelle viejä.

Lapsi ei koskaa sitoudu emotionaalisesti molempiin vanhempiinsa jos elää vain toisen kanssa - ja lapselle on hyväksi jos hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa.

Minua tottavie ärsyttää tämä Keltikangas-Järvisen hallitsematon mediapurkaus, jonka perusteella monelle on jäänyt mielipide, että asiaa on tutkittu oikein perusteellisesti ja on havaittu, että vuoroviikkoasuneista lapsista tulee sekopäitä.

Ei tule, ruotsalaisten seurantatutkimusten mukaan.

Huomionarvoista on muuten myös se, että heti kun lapset osaavat puhua, he valitsevat aina itse vuoroviikkoasumisen, teini-iän ohitse saakka aikuistumisen ja kotoa lähtemisen kynnykselle. Näyttää siltä, että lapset eivät vanhempinakaan valitse kuitenkaan sitä äidin turvallista ja ainoaa kotia, niinkuin täällä oletetaan, vaan jatkavat omasta tahdostaan vuoroviikkoasumista.

otos on siis huomattavasti isompi ja joka perustuu osin surantatutkimukseen, jota tehtiin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolla.



Suomalaisen tutkimuksen loppuosa on osin mielenkiintoista, mutta epäinformoivaa vanhempien haastattelututkimuksen purkua. Erovanhemmuuden mallia pohtiville sekin tarjoaa kuitenkin vertaiskokemuksia, ajatuksia ja kipupisteitäkin.

http://www.socialstyrelsen.se/Lists/Artikelkatalog/Attachments/10343/20…

Tuossa tutkimusyhteenvedossakin muuten viitataan siihen, että lapset muuttavat jomman teini-iässä kumman vanhemman luokse. Olin siis väärässä.

Yleensä tähän kuitenkin liittyy kuitenkin joku muu perhe-elämän nivelkohta, esimerkiksi toisen vanhemman muutto kauemmaksi työn perässä tai uusi parisuhde uusine lapsineen.

Ai aina? Itse tiedän 4 tapausta, missä lapset halusivat muuttaa yhteen kotiin 3 äitinsä luokse ja 1 isänsä.

Tieto lisää tuskaa, mutta voittaa vauva-palstan luulot.

"Öbergien tutkimuksessa valtaosa tutkimukseen osallistuneista lapsista oli sopeu-

tunut hyvin ja löytänyt paikkansa yhteiskunnasta. Ne muutamat henkilöt, jotka

kertoivat psyykkisistä oireiluistaan, tulivat perheistä, joissa he olivat joutuneet

osallisiksi vanhempiensa riitaan heidän huollostaan. "

Todella ikäväksi tilanteen tekee se, että suomalainen sosiaali- ja oikeusjärjestelmä on lähtökohtaisesti aina naisen puolella.

Jos nainen sattuu olemaan vakaumuksellinen yksinhuoltaja, ajattelevan ja tuntevan isän tulisi hylätä lapsensa sen sijaan, että ajautuisi huoltajuuskiistaan saadakseen tavata heitä. Ja niinhän monet miehet tekevätkin.

Se jos mikä on surullista.

alusta asti, olivat 2 ja 4 silloin. Ensimmäiset kuukaudet olivat vähän herkkiä, mutta sitten alkoi sujua hienosti. Näin menty nyt useita vuosia (lapset nyt 6 ja 8) ja tuloksena onnelliset, tasapainoiset ja reippaat lapset sekä kaksi täysin tasa-arvoista vanhempaa.



Me teimme näin koska meidän mielestämme oli kaikkein tärkeintä että lapsilla edelleenkin on kaksi yhtä tärkeää vanhempaa. Olemme koko ajan seuranneet hysteerisen tarkasti lasten tunteita ja ajatuksia emmekä tietenkään olisi jatkaneet näin jos ongelmia olisi syntynyt.



Meille taasen lapsipsykologit ovat todenneet että tärkeintä ei ole se mitkä järjestelyt käytännössä ovat, vaan se miten vanhemmat käyttäytyvät ja hoitavat asiat. Niin kauan kun lasten paras on mielessä ja omat ongelmat taka-alalla, pitäisi tuloksesta tulla vähiten huono.



Näin meillä, tehkää tekin omat ratkaisunne. Täältä av-palstalta on turha saada tukea tälle ratkaisulle, lopeta palstailu väliaikaisesti niin saat vähän perspektiiviä ja kosketuksen takaisin tosielämään!