Lue keskustelun säännöt.
Siis oikeastiko (anopista)
17.12.2010 |
pitäisi vain kuunnella kaikki ja kestää kauniisti hymyillen, jotta olisi kunnollinen miniä?
Olen tässä vähän ajan sisään saanut anopilta mm. kuulla olevani sairas ihminen, huono äiti ja epäkelpo roolimalli lapsilleni, kävipä kerran (kaljapäissään mutta kuitenkin) käsiksikin minuun. Mies oli paikalla ja tuli irrottamaan anopin ennen kuin ehdin itse suuttumaan. Kun kehotin anoppia olemaan käymättä käsiksi, hän sanoi tekevänsä mitä haluaa.
Tänään anoppi keksi taas uuden tökkimispaikan ja tokaisi minulle tosi kurjasti "minun koirastani" - kyseessä siis ihan yhtä paljon mieheni koira; koko perheen yhteinen lemmikki.
Olin muutenkin väsynyt ja mieli matalalla (kipeänä jne) ja tulin sanoneeksi erittäin kipakasti takaisin. Anoppi jäi pyörittelemään silmiään "voi kamala minkälainen ihminen" -ilmeellään kun minä poistuin paikalta. Arvaan jo, mikä haloo tästä nousee.
En mielelläni koskaan riitele kenenkään kanssa ja nielenkin aika paljon asioita mutta näköjään nyt on tullut tuolta taholta mitta täyteen. Onko oikeasti niin että nuorempana naisena minun pitäisi kestää nätisti ja mukisematta ihan kaikki, mitä hän vanhemman oikeudella päättää suustaan suoltaa?
Mieheni tukee minua täysin ja sanoo vain, että anoppi on aina ollut samanlainen eikä heidän perheessään kukaan ole sanonut anopille vastaan koska se on yleensä vain pahentanut asioita. Ajan kanssa ovat siis koko perhe (ja ainakin puoli sukua - siihen toiseen puoleen ei sitten pidetä enää mitään yhteyttä) oppineet olemaan kuuroja anopin ilkeilyille.
Anopin käytöksen taustana on paitsi toisten hiljainen hyväksyntä tuollaiselle myös varmasti osin alko- ja mielenterveysongelmat.
Kommentit (4)
Mies hoitaa kyläilyt lasten kanssa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kun asutaan naapuritaloissa, se ei todellakaan ole niin helppoa.
Tänäänkin hän oli omassa pihassaan kun tulin lenkiltä koiran kanssa. Tervehdin ihan asiallisesti ja kävelin ohitse (hakemaan postin). Sen jälkeen kiersin toista kautta omalle pihallemme mutta anoppipa tuli sinne myös. Tai siis hänen koiransa oli irti (kuten aina) ja se oli tarpeillaan meidän kuistimme nurkalla ja alkoi rähisemään meidän koirallemme kun tulimme pihaan; silloin anoppikin tuli paikalle.
Ja kyllä, miehen tuki asiassa on ollut pelastus! Tilanne on kuitenkin hänelle äärimmäisen ikävä. Itse asiassa mies on jo kovasti sitä mieltä, että meidän on pakko muuttaa tästä pois, jotta pääsemme anopista eroon.
Jotenkin itkettävän naurettavaa (sekä raivostuttavaa) oli se kun anoppi yhtenä aamuna soitti puoli 7 aikaan, että onko mies nukkunut pommiin kun ei ole vielä lähtenyt töihin. Siis voitteko kuvitella: vahtii liki 4-kymppistä poikaansa tuolla tasolla?! :'D Ehkä kokee sen velvollisuudekseen jos ei pidä minua kelvollisena perheenäitinä?
-ap-
olemme kyllä muutamaan kertaan sanoneet ihan selkeästi, että tämä on meidän talomme, meidän elämämme ja meidän asioihimme ei ole mitään puuttumista. Mutta ei vain mene perille. Mies vielä jaksaa loputtomiin puhua äidilleen rauhallisesti ja kauniisti; ei räjähdä eikä menetä hermojaan (toisin kuin minä tänään :().
Onneksi miehesi on sinun kanssasi samoilla linjoilla! Voitte yhdessä sanoa anopille suoraan, että näin ei voi jatkua!
Itselläni lähes sama tilanne, tosin anoppi ei ole käynyt käsiksi, mutta muuten kyllä tuo oman (=oikean) kantansa hyvin selkeästi esiin tai sitten alkaa mököttämään! Me olemme mieheni kanssa tehneet hänelle selväksi että tämä on meidän elämä ja elämme sen omalla tavallamme, emme samalla tavalla kuin hän!