Muita ei toivottuja lapsia linjalla?

Enemmänkin se, että en ole isäni kanssa koskaan ollut tekemisissä ja kun olin (silloin jo päälle 30 v) niin petyin karvaasti. Oikeastaan eniten harmittaa äitini kylmyys, isäpuoli koitti ainakin usein olla minun puolellani maailmassa kunnes murkkuikäisenä alkoi pilkkaamaan minua kavereideni edessä. Ymmärrettäväsi kotiin ei ole niin hirmuisen hyvät välit, kerran vuodessa käyn moikkaamassa ja synttäri ja jouluterveiset lähetän.

Minä ole maailman ei-toivotuin lapsi :)

Äiti ja isä olivat eroamassa koska isä löysi uuden naisen ja minä synnyin siihen sotkuun. Vietinkin sitten lapsuuteni mummolla. Olen tosi hyvissä väleissä tähän uuteen vaimoon, isä ei minua noteeraa, äiti perusti perheen muualle. Eli ei vaivaa yhtään.

koskaan menneet naimisiin. Olen syypää heidän karmeaan liittoonsa. Olen himossa siitetty lapsi. Äitini on sanonut, että minun ei olisi koskaan pitänyt saada alkuani. Elin koko lapsuuteni tunnetyhjiössä, minua ei kukaan rakastanut, olin vain välttämätön paha. En voi kuitenkaan sanoa, että tietoisuus näistä asioista olisi pilannut elämääni.

Mä olen nyt raskaana,yksin, ja mua mietityttää tosipaljon ku lapsi on isänsä puolelta todellakin niin ei-toivottu kuin voi olla, eli lapsen isä ei aio olla missään tekemisissä lapsen kanssa.

Vaikka lapsi ns."vahinko" olikin, kyllä mä häntä rakastan aivan älyttömästi jo nyt, eli ehkä lapselle riittää et on edes toinen rakastava vanhempi vierellä..:)

Joskus äidiltä lipsahti minun kuulteni että olen vahinko... No lisäsi tuo sitten että ihan kuin kolme isompaa sisarustanikin...



Ehkä tuo pikkasen kirpaisi kun sen kuuli. Mutta lohdutti kun kuulin että niin sisaruksenikin =).



Lapsuuteni on ollut hyvä jne. Mielestäni minu elämääni ei ole mitenkään vaikuttanut se että olin "ei toivottu". Eli vanhemmat totesivat että näin kävi ja elämä jatkui niillä korteilla jotka oli.



Itselläni on kaksi erittäin toivottua lasta ja kolmas "vahinko". Harkitsin jopa aborttia mutta nyt olen todella iloinen kaikista kolmesta lapsestani. Mielestäni tuo toivottu/ei toivottu ei näy meillä mitenkään lasten kohtelussa tai kasvatuksessa kuten ei vanhemmillanikaan näkynyt omalla kohdallani.

aikuista ns.järkevää ihmistä kalvaa tieto ettei ole toivottu.Olen jo lähemmäs 40v eikä isäni ole tunnustanut minua vieläkään vaik olen avioliitossa syntynyt.Laillisesti hän on minun isä mut koskaan en ole tavannut koska vanhemmat eros jo raskausaikana.Tai sit hänen jutut on totta ja äiti kävi vieraissa mut sekään ei kyl ole minun syy vaik tää mies niin väittää.=(

Miten voisikaan? Itse olne vahinko ja vanhempani tekivät päätöksen, että pitivät minut. Ei vaivaa tuon taivaallista.

Synnyin lukion toisella luokalla olevalle äidilleni ja (silloin) 23 v. isälleni tilanteeseen, jossa nämä nuoret vanhemmat oli taivutettu avioliittoon sillä verukkeella, että "lapsikin on nyt tulossa".



Sanomattakin lienee selvää, että avioerolapsikin minusta sitten tuli.



Sain tietää asiasta n. 15 v. luettuani äitini nuoruusvuosien päiväkirjaa - siinä oli kirjoituksia niiltä ajoilta, kun äitini tapaili isääni. Muistan aina kohdan, missä luki "nyt tätä seikkailua on jatkunut 2 viikkoa" - niihin aikoihin minä sain alkuni; juhannuksen korvilla.



Kyllä mua toisaalta vaivaa tämä lähtökohta elämälle; nyt, kun on jo omia lapsia, isovanhemmat eivät ole paljoa mukana lastenlastensa elämässä - ja suvun yleisenä mielipiteenä tuntuu olevan se, että lapset ylipäätään ovat enemmän rasite kuin rikkaus.



Miltä sinusta ap tuntuu? Millaisia kokemuksia tästä sinulla on? Hyvä, kun meitä huhuilit. =) Vertaistuki on aina arvokasta.

aika monethan meistä varmasti ovat vahinkoja enkä usko että se on määräävä seikka elämässä. Se miten vanhempien suhde tai minkälaiset välit heillä on myöhemmässä vaiheessa vaikuttaa tietysti lapsen elämään.



Olen perheemme kolmas lapsi ja syntynyt erotilanteen keskelle eitoivottuna. Äiti on kertonut minulle että oli harkinnut raskaudenkeskeytystäkin hankalan tilanteen vuoksi. Äitiyslomat taisivat silloin olla parin kuukauden mittaisia, niinpä meitä hoisi kotiapulainen parin ensimmäisen vuoden ajan. En ole koskaan tuntenut olevani eitoivottu, päinvastoin.



On sitten mielestäni eri asia onko reilua jatkaa raskautta jos tuleva isä on sitä vastaan, mielestäni ei välttämättä, tulevan lapsenkaan kannalta.

kunhan äiti osaa tukea toista , puuttuvaa vanhempaansa surevaa lasta. Lapsen surulle ja kaipuulle pitää antaa tilansa ja yrittää tuottaa lapselle positiivisia mielikuvia isästä, pitää sillä tapaa isä läsnä lapselle. Jos äitiä itseään ahdistaa puhua lapsen isästä tai hänellä ei ole isästä mitäåän positiivista kerrottavaa vaikuttaa negatiivisesti lapsen minäkuvaan.



Se että äiti osaa ja kykenee osoittamaan rakkautensa ja pystyy läheisyyteen riittää!

aikuista ns.järkevää ihmistä kalvaa tieto ettei ole toivottu.Olen jo lähemmäs 40v eikä isäni ole tunnustanut minua vieläkään vaik olen avioliitossa syntynyt.Laillisesti hän on minun isä mut koskaan en ole tavannut koska vanhemmat eros jo raskausaikana.Tai sit hänen jutut on totta ja äiti kävi vieraissa mut sekään ei kyl ole minun syy vaik tää mies niin väittää.=(

Tuohan on nyt maailman helpointa selvittää nykyään vaikka ihan webbi-dnatestillä. Kamat kirjekuoreen ja isyyttä selvittämään vai eikö sinua kiinnosta tietää edes onko hän sinun isäsi vai ei?

Isälleni olen kyllä toivottu, mutta äidiltäni lipsahti kerran, että jos hän olisi saanut yksin päättää, olisi hänellä vain yksi lapsi. Tästä sitten päättelin, että minä (kuopus) ja veljeni (keskimmäinen) olemme äidilleni ei toivottuja. Isäni olisi halunnut vieläkin enemmän lapsia.



Äitini ei pitänyt minua sylissä, halitellut, pusutellut jne. lapsena. On kyllä nyt lapsen lapsien myötä harmitellut ettei osannut näyttää rakkauttaan omilleen, kun ei hänellekään ole lapsena niin tehty, mutta jotenkin mietin, johtuisiko kuitenkin siitä, että pohjimmiltaan ei ole minua halunnut. Ikinä en ole voinut avautua äidilleni vaikeista asioista tai tuntenut itseäni hänelle tärkeäksi. Ikinä hän ei ole välittänyt kysyä miltä minusta tuntuu tai mikä minulla on. Puheestaan kuuluu, että vanhin lapsista on se kaikkein rakkain. Hänellä on kuin jokin muuri, joka estää häntä olemasta välittävä ja rakastava äiti minulle. Pahimmalta tuntuu, että hän näyttää välittävän enemmän ystävättärensä tytöistä, jotka nyt murrosikäisiä, ja näyttää välittämisensä heille avoimesti. Omilleen kylmä, vieraille lämmin...



Muistan lapsuuteni kuitenkin suht onnellisena, mutta nyt omien lapsien myötä olen alkanut miettiä tätä äitisuhdettani tarkemmin. Aivan kuin olisin herännyt ja tajunnut ettei se ole ollutkaan normaali, vaikka lapsena niin luulin. Eniten minua pelottaa, että en onnistu luomaan niin läheistä ja avointa suhdetta omaan tyttäreeni kuin haluaisin, vaan että hänelle tulee samanlaiset mietteet aikuisena kuin minulle nyt. Se olisi minulle todella vaikeaa. Luulen, että tämä äitisuhteeni on vaikuttanut myös siihen miksi olen itse niin hemmetin epävarma omasta äitiydestäni. Vaadin itseltäni ns. liikaa äitinä ja pelkään epäonnistuvani kaikessa. Ymmärrän, että kaikki äidit tekevät parhaansa kykyjensä mukaan, myös oma äitini, mutta minulle se ei tunnu riittävän.

joskus kuulla olevani epätoivottu lapsi isälleni. Mutta sitten kun synnyin niin olin kyllä niin isin tyttö :) Ja olen vieläkin vaikka ikää 30+

Isi auttaa aina jos jotain tarvitsen. Olen perheeni nuorin ja varmasti lellityin.