Nyt kilahti! Lapsen kiittämättömyydestä...

on kyllä liian vähän. Niin kuin joku aikaisemmiin kirjoitti. Eihän lapsi jaksa odottaa, että kuukauden päästä pääsee isin tai äidin kanssa jonnekin? Tuntuu tuossa iässä ikuisuudelta. Joka päivä pitää olla niitä hetkiä, vaikkakin vain lyhyitä. Ja sitten kerran viikossa joku pidempi juttu. Voihan tuonikäisen ottaa luontevasti mukaan omiin juttuihin. Mennä yhdessä kauppaan, autopesuun, pihatöihin, sukulaiselle, lätkämatsiin...ihan minne vain.

Ajattele jos joku tekisi samaa sinusta?



Anna sille tilaa ja sovitte perheen kanssa säännöt, niitä noudatetaan ja jos ette tähän pysty niin menette johonkin hakeen apua.



Voit ihan hyvin kysyä pennulta miltä tuntui kun se avautui sinulle?

Ja sitten sää kysyt siltä tuntuuko että se ei saa tehdä itse päätöksiä.

Ja sitten sää korjaat omaa käytöstä: anna sille jo mahdollisuuksia toimia kuin isompi, mutta se tarkoittaa myös sitä että sen pitää pyytää anteeksi tilanteissa joissa pitää pyytää anteeksi.



8

Ei kyse ole jostain saamarin hupparista vaan siitä, että tässä ollaan nyt jo pari viikkoa saatu kuunnella, kuinka herralla on tylsää ja me ollaan tylsiä jne. vaikka varmasti ollaan pojan kanssa enemmän kuin moni muu! Tästä kaikesta huolimatta, poika jaksaa valittaa. Myös viikonloppuna vaikka teimme kaikkea mukavaa. Ja se myös veetuttaa, että poika omalla käytöksellään dominoi koko perhettä. Ei siinä kuule pikkusisarukset pääse nauttimaan mistään perheen laatuajasta, kun isoveli äyskii ja puhuu rumasti koko ajan. Tänään tämmä huppari sitten aiheutti kliimaksin. Se olisi voinut myös tapahtua eilen, kun poika viskoi shakkinappulat seinille, kun ei voittanutkaan...



ap

Ja tästä minä lähdin ensisijaisesti kirjoittamaan: mikä oikeus pojalla on huutaa meille kaikkea paskaa, kun mitään muuta ei tehdä kuin yritetä antaa aikaa, rakkautta ja rajoja?? Mikä on vikana??

Oikeesti, ole nyt aikuinen ja anna lapselle armoa. Se 10-vuotias näyttää isolta, mutta on edelleen pieni, pöljä ja hauras. Sillä on lapsen oikeus käyttäytyä typerästi ja huutaa vaikka mitä paskaa, jos siltä tuntuu. Sinulla on aikuisen velvollisuus ottaa se sonta vastaan ja sitten lähteä selvittämään, mistä kivistää ja rakastaa sitä lasta niin maan penteleesti. Tärkeintä on, että itse pysyt niin jumalattoman tyynenä ja rauhallisena, vaikka pojalla miten kiehuisi yli. Kyllähän se nyt pojan olosta jotain kertoo, että sillä tursuaa tunteet yli niinkin simppelissä tilanteessa, kuin rotsin pukemisessa.

Ilmeisesti poika on myös huomannut, että "sä oon maailman huonoin äiti" on sellainen sammakko, jolla saa jotain äksöniä aikaan. Eihän se sitä oikeasti tarkoita, mutta tuollaista tulee suusta, jos sisällä on kamala möykky, jolle ei itse osaa tehdä mitään. Oletko itse koskaan äksyillyt miehellesi ihan mitättömästä syystä, koska sinulla on ollut huono mieli ja johonkin se on pitänyt purkaa? Minä äksyilen miehelle harva se viikko, kun univelka painaa, stressaan jotain työjuttua tai on muuten vaan paska päivä. Sitten töräytän miehelle, että "oot sääkin yks kusipää, kun täällä on nää sun likaiset kalsarit lattialla". Oliko oikein? No ei, mutta semmoista se on, sitten puhutaan ja halataan. Olen tosi huono pyytämään anteeksi, eikä mulle tulisi mieleenkään äksykohtauksen jälkeen sanoa, että "nyt mä häpeän syvästi". Sen sijaan koitan puhua tilanteen auki ja miettiä, että mikäs helvetin käpy se tällä kertaa oli perseessä poikittain. Onneksi mies tuntee mut niin hyvin, että sekin osaa jo sanoittaa mun pahaa oloa ja sanoa, että "ei taida nyt kalsarit olla syynä, oliko töissä joku rankka juttu" tms. Samaa se poikasikin taitaa tarvita. Pelkkä tekeminen ei osoita rakkautta, sanat ja vieressä, lähellä oleminen osoittavat eniten.

voi päästellä suustaan tuollaisia asioita ymmärtämättä että ne oikeasti satuttavat jne. Usko pois, kun ikää tulee lisääm oppii poikakin käsittelemän pettymystään eri tavalla. Oma poikapuoleni on ollut tismalleen samanlainen tuonikäisenä ja nyt 7v myöhemmin osaa jutella ja halata jne. Kärsivällisyyttä, rakautta ja rajoja.

käyttääntyikö lapsi törkeästi koko vkl ja silti veitte pulkkamäkeen ja pelasitte??



Meillä jos käyttääntyy kertaakaan törkeästi tmv niin siltä päivältä kivat loppui siihen. Ensin käy miettimässä huoneessaan 10min (oma ikä x minuutit meillä edelleen käytössä) ja jos ei anteeksi pyyntöä kuulu niin sitten poistetaan joku etuus.



Ja sit jatketaan "normaalisti" paitsi,että ollaan vähän "kylmiä". Kunnes poika on aina,viimeistään illalla,katunut ja pyytänyt anteeksi. Sit on halattu ja sovittu.



Seuraavana päivänä ollaan taas hyvällä päällä,mutta jos alkaa märmättään jotain niin sama taas -> Sanotaan et noin ei käyttäännytä/puhuta,jos et lopeta niin käyt miettimässä. Mitään mukavaa sun kans ei nyt sitten tehdä kun kerta ei kelpaa. Jne.

en osaa antaa ehkä osuvia neuvoja (yritän silti...), annan kaiken sympatiani sinulle. Minulla on 7-v. poika, jota voisi kuvailla erittäin samalla tavalla. Kotona voi saada millaisia raivareita vaan ja muualla on kuin ihmisen mieli. Ei osaa kertoa tunteistaan. Ei ole kovin sosiaalinen. Ei kadu.



Lähinnä mua suututtaa nämä koirakouluneuvot, mitä täällä jaellaan automaattisesti. Lapsella on jostain syystä tosi paha mieli (käytös on SEURAUSTA siitä) ja käsketään vaan kiristää pantaa :( Sillähän se lapsi sitten avautuu tunteistaan ja kaiken pahan alku ja juuri voitaisiin selvittää, vai miten se nyt olikaan..?



TOTTAKAI sääntöjä tarvitaan. Esim. lyömistä ei voi sallia, se pitää estää. Mutta mikään aresti tai lelujen poisvienti ei meillä auta. Lyöminen pitää vaan konkreettisesti estää ja kun aika on kypsä, tarvii alkaa selvittää, mistä tilanne lähti liikkeelle, mitä lapselle kuuluu. Lapsen teko (lyöminen) oli väärä ja se estettiin, mutta lapsi ei ole väärä, eli häntä ei karkoiteta.



Kyllä minäkin olen siis noita aresteja sun muuta kokeillut määrätietoisesti, kunnes tajusin, että tämän lapsen kanssa mentiin niiden kanssa vaan metsään ja lujaa. Uhma vain lisääntyi ja hankalia tilanteita tuli vastaan jatkuvalla syötöllä. (Miksikäs ei olisi tullut, koska lapsen oikeaa ongelmaa ei kohdattu, syynättiin vaan käytöstä.) En oikein osaa muuta sanoa kuin että avainsana on RAKKAUS ja ennen kaikkea sen OSOITTAMINEN. Mainostan tässä taas Ross Campbellin kirjaa Rakkaudesta lapseen.



Meilläkin tilanne menee helposti siihen, että isompi poika tyrannisoi koko perhettä, mutta sitä vastaan olen taistellut kynsin hampain (no en kirjaimellisesti :D ). Se ei ole muille lapsille reilua, eikä isomman lapsen pahaa ja turvatonta oloa vähääkään helpota se, että kukaan ei mahda hänelle mitään. Tietyt rajat on oltava, mutta käytöksen hienosäädön sijaan kasvatuksessa voi keskittyä johonkin ihan muuhun...



Tuli muuten, ap, mieleen, että yritätteköhän jotenkin liikaa miellyttää lasta noilla kaikilla peleillä, pulkkamäellä jne.? Tietysti on mainiota, että lapsen kanssa jaksaa puuhata, mutta ehkä lapsi voisi joskus puuhata enemmän yhteisiä juttuja esim. ruoanlaitossa. Musta tuntuu, että lapsille ei aina ole kovin hyväksi, että eletään kovin lapsikeskeisesti. Tehkää jotain sellaista, missä lapsi voi kokea olevansa hyödyksi ja iloksi muille. (Alan kuulostaa Anna Wahlgrenilta...)

Meillä 7v poika, jonka kanssa on aina ollut tuollaista. Aina! Olen uhmaiän jälkeen odottanut, että se loppuisi, mutta ei. Ja minullakin on usein tunne, että lapsi pilaa sen mukavan perhe-elämän muilta sisaruksilta. Ja muut lapsemme eivät käyttäydy noin, vaikka varmaan hyvin samalla tavalla kasvatettu. Tämän yhden kanssa saa olla koko ajan ottamassa yhteeen. Pirullista tässä on se, että poika on tosi välkky ja verbaalisesti lahjakas ja ne jutut on välillä tosi törkeitä. Olen myös pojan kanssa välillä tosi väsynyt ja etenkin kun ymmärrän, että hän on luonteeltaan vaativa,joten tämä tulee myös tulevaisuudessa olemaan tällaista. Jos muutkin lapsemme käyttäytyisivät samalla tavalla, pitäisin itseäni aivan paskana kasvattajana, mutta näköjään myös lapsella voi olla vaativa luonne, temperamentti tms. Ne, jotka eivät ole samaa kokeneet, eivät tiedä mitä se on, ja niitä ohjeita helppojen lasten kanssa eläneenä on niin helppo antaa.

Syy siihen miksi lapsi on kiltti ja alistuvainen kodin ulkopuolella ja käyttäytyy huonosti kotona on varmaankin se, että kotona hän uskaltaa tehdä niin, ja muiden parissa ei. Kotioloissa hän tietää että kukaan ei jätä eikä syrji jos ei matelekkaan muiden tahdon mukaan. Älä nyt suotta pakota poikaa pistämään päällensä vaatteita joita ei halua juuri silloin laittaa. Antaisitko sinä lapsesi päättää mitä itse laitat päällesi? Koita tukea hänen yritystään olla päätösvallassa asioistaan edes kotona, kun muualla hän ei siihen vielä pysty. Jos suutut ja raivoat hänelle tuollaisessa tilanteessa, saatat viedä mahdollisuuden siihen henkiseen kasvuun tutussa ympäristössä. Kuinka paljon lapsi saa päättää asioistaan kotona, valita asioita, mitä haluaa syödä, pukea, tehdä, harrastaa, vai onko asiat ennemminkin saneltuja? Muista että hänen kuuluukin niskotella ja olla ärsyttävä, se kuuluu kasvuun ja oppimiseen. Yritä jaksaa olla johdonmukainen, määrittele säännöt ja rajat ja pidä niistä kiinni lujasti, mutta älä suutuksissasi vie pojaltasi kaikkea itsemääräämisoikeutta. Anna hänen tehdä omia päätöksiä. On ihan hyvä pyytää anteeksi jos tuntee omatuntonsa soimaavan - se ei missään nimessä ole huono asia opettaa pojalle. Sitä ei monikaan suomalainen nimittäin osaa, vaan anteeksipyyntöä vältellään viimeiseen asti. Et voi pakottaa lastasi pyytämään anteeksi, mutta voit aina näyttää esimerkkiä omalla käytökselläsi! Soita ihmeessä psykologille ja puhu tilanteesta, parempi aina hakea apua ainakin itselleen, kuin olla hakematta! jos hänen mielestään pikkukaverinkin kannattaa tulla juttelemaan, niin olkoon sitten niin. Onhan se ikävää jos mikään ei lapsesta tunnu miltään, ja niinhän se voi mennä, jos tuntuu siltä että on yksilönä arvoton kavereiden silmissä, eikä kotonakaan saa kuin pikkulapsen kohtelua - siltä se varmasti hänestä tuntuu jos komennetaan pukeutumaan tiettyihin vaatteisiin, esimerkiksi.

Tässä oli hyvä neuvo. Haluaisin lisätä, että vaikuttaa siltä, että teidän perheessä tilanteen on annettu jatkua liian pitkään. Olisi varmaan ollut hyödyllistä hakea ammattiapua jo aikaisemmin. Haluaisin muistuttaa, sinä olet aikuinen ja käyttäytyypä lapsesi miten tahansa se ei oikeuta huutamiseen ja maltin menettämiseen. Monesta tilanteesta selviää kun rauhoittuu ja yrittää jotain uutta keinoa. Esim. jos poikasi ei halua pukea tiettyä vaatetta päälle, niin älä suutu, sen sijaan anna hänelle kaksi vaihtoehtoa joista hänen on valittava. Se että asetetaan rajoja ei tarkoita ettei lapsella ole mitään oikeuksia. Muista kannustaa, rohkaista häntä, ja jos poikasi käyttäytyy hyvin palkitse silloin.

on samanoloinen lapsi, esikoinen, tyttö 9v. Hän on kiittämätön ja aina moittii vanhempiaan, kuinka huonosti hoitavat "hommansa".



Hän on aina saanut "kaiken", materiaa. Hän saa kokemuksia ja tavaraa: ulkomaanmatkoja, teatteria, elokuvaa, leluja, kalliita soittimia, vanhemmilta tuliaisia matkoilta jne. Jos minäkin saisin kaikki nuo, tulisi minustakin varmasti kiittämätön. Eihän mikään ole liikaa, jos saa kaiken.



Olenkin samaa mieltä, mitä eräs tässä oli kuullut dr Philin sanovan: kaikki luxus pois. Jos elää elämää eikä elämää materian kautta, voi oppia kiitollisuuteen. Jopa pienistä asioista.

Meillä on samanlainen 7 v poika. Olen välillä ihan itkun partaalla herran mielialan vaihteluiden takia. Tuntuu että meillä koko perhe hipsii välillä varpaillaan ettei kukaan ärsyttäisi häntä :( Ja kaikenlaiset rankaisut vain lisäävät uhmakkuutta ja huonoa käytöstä, niiden myötä hänestä tulee entistä katkerampi ja vihaisempi.

en osaa antaa ehkä osuvia neuvoja (yritän silti...), annan kaiken sympatiani sinulle. Minulla on 7-v. poika, jota voisi kuvailla erittäin samalla tavalla. Kotona voi saada millaisia raivareita vaan ja muualla on kuin ihmisen mieli. Ei osaa kertoa tunteistaan. Ei ole kovin sosiaalinen. Ei kadu.

Lähinnä mua suututtaa nämä koirakouluneuvot, mitä täällä jaellaan automaattisesti. Lapsella on jostain syystä tosi paha mieli (käytös on SEURAUSTA siitä) ja käsketään vaan kiristää pantaa :( Sillähän se lapsi sitten avautuu tunteistaan ja kaiken pahan alku ja juuri voitaisiin selvittää, vai miten se nyt olikaan..?

TOTTAKAI sääntöjä tarvitaan. Esim. lyömistä ei voi sallia, se pitää estää. Mutta mikään aresti tai lelujen poisvienti ei meillä auta. Lyöminen pitää vaan konkreettisesti estää ja kun aika on kypsä, tarvii alkaa selvittää, mistä tilanne lähti liikkeelle, mitä lapselle kuuluu. Lapsen teko (lyöminen) oli väärä ja se estettiin, mutta lapsi ei ole väärä, eli häntä ei karkoiteta.

Kyllä minäkin olen siis noita aresteja sun muuta kokeillut määrätietoisesti, kunnes tajusin, että tämän lapsen kanssa mentiin niiden kanssa vaan metsään ja lujaa. Uhma vain lisääntyi ja hankalia tilanteita tuli vastaan jatkuvalla syötöllä. (Miksikäs ei olisi tullut, koska lapsen oikeaa ongelmaa ei kohdattu, syynättiin vaan käytöstä.) En oikein osaa muuta sanoa kuin että avainsana on RAKKAUS ja ennen kaikkea sen OSOITTAMINEN. Mainostan tässä taas Ross Campbellin kirjaa Rakkaudesta lapseen.

Meilläkin tilanne menee helposti siihen, että isompi poika tyrannisoi koko perhettä, mutta sitä vastaan olen taistellut kynsin hampain (no en kirjaimellisesti :D ). Se ei ole muille lapsille reilua, eikä isomman lapsen pahaa ja turvatonta oloa vähääkään helpota se, että kukaan ei mahda hänelle mitään. Tietyt rajat on oltava, mutta käytöksen hienosäädön sijaan kasvatuksessa voi keskittyä johonkin ihan muuhun...

Tuli muuten, ap, mieleen, että yritätteköhän jotenkin liikaa miellyttää lasta noilla kaikilla peleillä, pulkkamäellä jne.? Tietysti on mainiota, että lapsen kanssa jaksaa puuhata, mutta ehkä lapsi voisi joskus puuhata enemmän yhteisiä juttuja esim. ruoanlaitossa. Musta tuntuu, että lapsille ei aina ole kovin hyväksi, että eletään kovin lapsikeskeisesti. Tehkää jotain sellaista, missä lapsi voi kokea olevansa hyödyksi ja iloksi muille. (Alan kuulostaa Anna Wahlgrenilta...)

Mutta sitä sinun ei tarvitse eikä PIDÄ pyytää anteeksi, että käskit poikaa laittamaan puhtaan paidan. Eikä myöskään sitä, että suutuit kun hän ei niin tehnyt.



On hyvä, että tulet vastaan, koska lapselle voi olla vaikea tehdä aloitetta sovintoon. Mutta vaadi, että myös poikasi pyytää anteeksi huonoa käytöstään.



Jos et vaadi tätä, sinulla tulee varmasti olemaan kotona marttyyri siihen asti, kunnes poikasi muuttaa kotoa. Tämä ei tiedä myöskään kovin hyvää poikasi tuleville seurustelu/ystävyyssuhteille, jos hän ei koe koskaan olevansa velvollinen pyytämään anteeksi, vaan esittää aina marttyyria vaikka toiset pyytäisivät anteeksi ja yrittäisivät sovintoa.

Sillä 99 kerroista, jolloin hän on tehnyt jotain väärää (esim. varastanut pikkuveljeltään ja jäänyt kiinni tai haukkunut meitä vanhempia), olen pystynyt käsittelemään tilanteen rauhallisesti ja määrätietoiseti. Mutta siltikään en saa häntä pyytämään anteeksi tai katumaan. Vaikka uhkaisin millä rangaistuksilla :(

En tosiaankaan ole läskiperseinen vätys, joka ei viitsi kasvattaa lapsiaan, uskokaa tai älkää. Olen äiti, joka muiden silmissä on onnistunut kasvattamaan hyväkäytöksisen pojan mutta silti pojassa piilee jokin ihme piirre, josta vain meidän perhe tietää. Omat vanhemmat eivät usko korviaan, kun kerron joskus meidän episodeista. Luulevat, että liioittelen.

ap

haluaisin mielelläni vaihtaa ajatuksia. onko sulla sähköpostiosoitetta johon voisin kirjoitella?

Onko lapsi tarkkaamaton? Vai aivan tavallinen lapsi.

Mun pojalla add ja on tosi tarkka vaatteistaan ja mieliala vaihtelee, koska tunteiden säätelyssä on vikaa.

Poika vasta täyttää 7v.

Ja tästä minä lähdin ensisijaisesti kirjoittamaan: mikä oikeus pojalla on huutaa meille kaikkea paskaa, kun mitään muuta ei tehdä kuin yritetä antaa aikaa, rakkautta ja rajoja?? Mikä on vikana??

Oikeesti, ole nyt aikuinen ja anna lapselle armoa. Se 10-vuotias näyttää isolta, mutta on edelleen pieni, pöljä ja hauras. Sillä on lapsen oikeus käyttäytyä typerästi ja huutaa vaikka mitä paskaa, jos siltä tuntuu. Sinulla on aikuisen velvollisuus ottaa se sonta vastaan ja sitten lähteä selvittämään, mistä kivistää ja rakastaa sitä lasta niin maan penteleesti. Tärkeintä on, että itse pysyt niin jumalattoman tyynenä ja rauhallisena, vaikka pojalla miten kiehuisi yli. Kyllähän se nyt pojan olosta jotain kertoo, että sillä tursuaa tunteet yli niinkin simppelissä tilanteessa, kuin rotsin pukemisessa. Ilmeisesti poika on myös huomannut, että "sä oon maailman huonoin äiti" on sellainen sammakko, jolla saa jotain äksöniä aikaan. Eihän se sitä oikeasti tarkoita, mutta tuollaista tulee suusta, jos sisällä on kamala möykky, jolle ei itse osaa tehdä mitään. Oletko itse koskaan äksyillyt miehellesi ihan mitättömästä syystä, koska sinulla on ollut huono mieli ja johonkin se on pitänyt purkaa? Minä äksyilen miehelle harva se viikko, kun univelka painaa, stressaan jotain työjuttua tai on muuten vaan paska päivä. Sitten töräytän miehelle, että "oot sääkin yks kusipää, kun täällä on nää sun likaiset kalsarit lattialla". Oliko oikein? No ei, mutta semmoista se on, sitten puhutaan ja halataan. Olen tosi huono pyytämään anteeksi, eikä mulle tulisi mieleenkään äksykohtauksen jälkeen sanoa, että "nyt mä häpeän syvästi". Sen sijaan koitan puhua tilanteen auki ja miettiä, että mikäs helvetin käpy se tällä kertaa oli perseessä poikittain. Onneksi mies tuntee mut niin hyvin, että sekin osaa jo sanoittaa mun pahaa oloa ja sanoa, että "ei taida nyt kalsarit olla syynä, oliko töissä joku rankka juttu" tms. Samaa se poikasikin taitaa tarvita. Pelkkä tekeminen ei osoita rakkautta, sanat ja vieressä, lähellä oleminen osoittavat eniten.

lisaksi mulle sarahtaa pahasti korvaan ajatus siita, etta lapsen tarvitsisi osoittaan "kiitollisuutta" vanhemmilleen. Se on meidan vanhempien velvollisuus ja etuoikeus saada pitaa huolta lapsistamme - myos niista isommista ja hankalemmista - ei siina kiitollisuutta tarvita.

Kyllä mullakin kilahtaisi, jos lapsen kanssa tehtäisiin kaikkea mukavaa ja lapsi olisi koko ajan vain naama nyrpällään valittamassa, että "onpas tylsää" ja "ihan tyhmää"...

Minusta lapsia pitää arvostaa ja kohdella ihmisinä.

Rajat pitää toki olla; esim. ei saa lyödä tms. Mutta muuten kannattaa miettiä, että mikä elämässä sitten oikeasti on tärkeätä. Mitä sitten, vaikka olisi joskus koulussa likaisessa hupparissa? Olisin sanonut hänelle, että se on oma valinta, mutta selittänyt, että se tosiaan on likainen, ja että illalla se menee pyykkiin.



Niin ja tuo kiitollisuus särähti mun korvaan. Ette te tee asioita lasten kanssa ja lapsille, jotta saisitte kiitollisuutta, vai?

Minusta on myös hyvä, että lapsi uskaltaa kiukutella, sanoa mielipiteensä. Kertoo hyvästä suhteesta.



Ja sitten; teitte monenlaisia asioita viikonloppuna. Joskus on hyvä vaan olla. Itse sanon lapsille, jotka valittavat tylsyyttä, että joskus on tylsää, ja silloin pitää itse miettiä, mitä tehdä. Tai olla tekemättä mitään.



Ja tuo, että hän sanoo, ettei kadu mitään, kertoo minusta enemmän sellaisesta uhosta, "minähän en ole pieni enkä heikko, minä en itke" jne, vaikka oikeasti lapsi varmaan haluaisi äidin tai isän kainaloon.



t. 4 pojan äiti (7-19v; kyllä niistä ihan ihmisiä tulee...)

"Käpy perseessä poikittain" :D Hyvin sanottu :)

Ja tästä minä lähdin ensisijaisesti kirjoittamaan: mikä oikeus pojalla on huutaa meille kaikkea paskaa, kun mitään muuta ei tehdä kuin yritetä antaa aikaa, rakkautta ja rajoja?? Mikä on vikana??

Oikeesti, ole nyt aikuinen ja anna lapselle armoa. Se 10-vuotias näyttää isolta, mutta on edelleen pieni, pöljä ja hauras. Sillä on lapsen oikeus käyttäytyä typerästi ja huutaa vaikka mitä paskaa, jos siltä tuntuu. Sinulla on aikuisen velvollisuus ottaa se sonta vastaan ja sitten lähteä selvittämään, mistä kivistää ja rakastaa sitä lasta niin maan penteleesti. Tärkeintä on, että itse pysyt niin jumalattoman tyynenä ja rauhallisena, vaikka pojalla miten kiehuisi yli. Kyllähän se nyt pojan olosta jotain kertoo, että sillä tursuaa tunteet yli niinkin simppelissä tilanteessa, kuin rotsin pukemisessa. Ilmeisesti poika on myös huomannut, että "sä oon maailman huonoin äiti" on sellainen sammakko, jolla saa jotain äksöniä aikaan. Eihän se sitä oikeasti tarkoita, mutta tuollaista tulee suusta, jos sisällä on kamala möykky, jolle ei itse osaa tehdä mitään. Oletko itse koskaan äksyillyt miehellesi ihan mitättömästä syystä, koska sinulla on ollut huono mieli ja johonkin se on pitänyt purkaa? Minä äksyilen miehelle harva se viikko, kun univelka painaa, stressaan jotain työjuttua tai on muuten vaan paska päivä. Sitten töräytän miehelle, että "oot sääkin yks kusipää, kun täällä on nää sun likaiset kalsarit lattialla". Oliko oikein? No ei, mutta semmoista se on, sitten puhutaan ja halataan. Olen tosi huono pyytämään anteeksi, eikä mulle tulisi mieleenkään äksykohtauksen jälkeen sanoa, että "nyt mä häpeän syvästi". Sen sijaan koitan puhua tilanteen auki ja miettiä, että mikäs helvetin käpy se tällä kertaa oli perseessä poikittain. Onneksi mies tuntee mut niin hyvin, että sekin osaa jo sanoittaa mun pahaa oloa ja sanoa, että "ei taida nyt kalsarit olla syynä, oliko töissä joku rankka juttu" tms. Samaa se poikasikin taitaa tarvita. Pelkkä tekeminen ei osoita rakkautta, sanat ja vieressä, lähellä oleminen osoittavat eniten.

lisaksi mulle sarahtaa pahasti korvaan ajatus siita, etta lapsen tarvitsisi osoittaan "kiitollisuutta" vanhemmilleen. Se on meidan vanhempien velvollisuus ja etuoikeus saada pitaa huolta lapsistamme - myos niista isommista ja hankalemmista - ei siina kiitollisuutta tarvita.

ap:n pojalla, mutta tuon epäkunnioittavasti vanhemmille puhumisen me vanhemmat kitkettiin pois heti kun yrittivät sen aloittaa. Se on ehdottomasti kiellettyä ja jos tietty äänensävy edes yrittää tulla esiin, passitan lapsen/lapset omaan huoneeseensa miettimään kuinka vanheimmille puhutaan. Ihanko oikeesti joku antaa lapsiensa hyppiä silmille?

ajatuksen. Kiitollisuutta elämään, ei vanhempian kohtaan. Vanhempi kasvattaa ja lapsi näyttää kiitollisuuden(=tyytyväisyyden) oloonsa ja eloonsa. Saa kiukutella ja näyttää tunteensa, mutta nenän nyrpistäminen joka asialle (vanhempien sanomisille ja tekemisille)ja vastaanväittäminen on epäkiitollisuutta ja sitä en lapselta sietäisi.