Lue keskustelun säännöt.
G: Erositko "turhaan"?
21.11.2010 |
Paljon yleisissä keskusteluissa on ollut pinnalla se, että nykyään erotaan turhaan, koska ei jakseta tai kestetä arkea. Yleisenä huolena siis lapset ja heidän psyykkinen vointinsa ja mitä jälkiä vanhempien ero jättää erityisesti pieniin lapsiin.
Olisipa mielenkiintoista tietää eronneiden ajatuksia ja mietteitä oman liittonsa päättymisestä sen jälkeen, kun erosta on kulunut jo aikaa ja suurimmat laineet ovat ehtineet laskeutua.
Siis miksi erosit? Toiko ero niitä hyviä asioita omaan ja lastesi elämään, joita erolla tavoittelit? Olisiko ero -tilanteessa jotakin voinut tehdä toisin? Olisiko eron voinut välttää? Olisiko yhdessä jatkaminen sittenkin ollut parempi ratkaisu? Mitä apua yhdessä jatkamiseen olisi tarvinnut? Oliko erosi turha?
Kertokaa meille ajatuksianne.
Kommentit (34)
Erosin, kun rakastuin nykyiseen mieheeni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo 20 vuotta (kaikki eivät ole olleet kovin onnellisia vuosia) ja tehneet 4 ihanaa lasta. Edellinen (aivan liian nuorena solmittu) liitto oli lapseton ja olin erotessani 23-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheneuvolat, lääkärit ym. avut on otettava vastaan. Lasten ainoaa mahdollisuutta ydinperheeseen ei saa viedä, jos kaikkea työtä ei ole tehty!
Lasten isä ei jaksanut/halunnut olla lapsille isä eikä minulle puoliso. Ennen lasten tuloa oltiin yhdessä hyvä pari, mutta hän ei sitten kestänyt sitä arkea. Jätti minut yksin kaiken kanssa ja harrasti omia juttujaan. Lopulta sitten pettikin.
En eronnut helposti, koska yritin kaikesta huolimatta vuosikausia saada liittoa toimimaan. Se, että lopulta lähdin, oli elämäni paras päätös.
Minä erosin miesystävästäni tämän alkoholinkäytön takia. Lapsi tulossa. Kosintaan vastasin "ei" vaikka sydämeni olisi halunnut sanoa "kyllä".
Olen koko elämäni katunut tätä ja teettämääni aborttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin pitkään jopa katkera siitä että en aktiivisesti halunnut eroa ja silti minun piti ilmoittaa virallisissa tai vähemmän virallissa tilanteissa olevani eronnut.
Pitkään olin sitä mieltä että eromme oli turha, vaikeuksia oli mutta ne tulivat ulkoa ei niinkään suhteesta.
Nykyisin ajattelen että ero ei todella ollut turha, en olisi kauaa enää jaksanut olla kaikissa asiossa syyllinen, vastuunkantaja, kokki, lastenhoitaja, autokuski, siivooja, huora.
Vaimon asemaa ja tasavertaista suhdetta en koskaan ollutkaan saavuttanut, vaikka niin kuvittelin.
Voihan se ero tulla senkin takia, että lapsia ei tule vaikka niitä haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin miesystävästäni tämän alkoholinkäytön takia. Lapsi tulossa. Kosintaan vastasin "ei" vaikka sydämeni olisi halunnut sanoa "kyllä".
Olen koko elämäni katunut tätä ja teettämääni aborttia.
nuorena liian nopeasti naimisiin ja hurmaava ihana mies osoittautui myöhemmin täysin epäluotettavaksi ja moniongelmaiseksi persoonaksi. Onneksi emme ehtineet tehdä lapsia.
Eli ei siis turha ero. Pikemminkin yritin pelastaa liittoamme aivan liian pitkään, ainakin vuosi elämästä meni ihan turhaan yritykseen. Se joskus harmittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minut äkkijätettiin nuoremman naisen takia. ei mitään erityisä edeltäviä riitoja tms.
minusta meidän olisi pitänyt edes yrittää, vaikka puoli vuotta ilman kolmatta pyörää
olen minäkin nyt toki myöhemmin ymmärtänyt, ettei ex kunnioittanut minua millään muotoa, hänen eron aikaiset ja sen jälkeiset tekonsa sen paljastivat, olin hänelle ihan nolla
eli pakko sanoa ettei sellainen suhde hyvällä pohjalla ole
12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies vain ilmoitti, ettei tässä avioliitossa ole mitään järkeä. Mitenkään ei yritetty parantaa meidän suhdettamme. Eikö ole aika turha ero?
minut äkkijätettiin nuoremman naisen takia. ei mitään erityisä edeltäviä riitoja tms. minusta meidän olisi pitänyt edes yrittää, vaikka puoli vuotta ilman kolmatta pyörää
Nyt olen onnellinen ja tasapainoinen, en ollut avioliiton aikana edes tajunnut, miten syvästi onnettomaksi teimme toisemme.
Suku ja tutut luokittelivat varmaan eromme turhaksi. Ystäväni onnittelivat ja iloitsivat, kun saivat minut takaisin.
Jollain terapialla olisi ollut mahdollista saada eloa liittoomme, uskoisin. Emme vaan kumpikaan enää jaksaneet emmekä halunneetkaan liitolle jatkoa. Minä en ole katunut hetkeäkään, en usko, että ex-mieskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta turhaan naimisiin menin kyllä. Ei olisi koskaan edes pitänyt. Typerää naivismia...
En eronnut turhaan, olen iloinen että pääsin pois siitä helvetistä, jota avioliitoksi kutsuttiin. Jälkikäteen olen onnellinen siitä, että minulta kesti "vain" neljä vuotta siihen, että pääsin ulos yhteisestä elämästä, onnellinen siitä, että exä ei monista uhkauksistaan ja muutamista yrityksistä huolimatta koskaan oikeasti tappanut minua. Olen iloinen siitä, että lapset voivat kutsua ystävänsä meille kylään ilman pelkoa siitä, että tarvitsee hävetä isää, joka on keskiviikkona kolmelta iltapäivällä ympärijuovuksissa - tai joka makaa alasti kylppärin lattialla sammuneena.
Lapsilla ei ole isäsuhdetta nykyisessä tilanteessa, mutta eipä sitä ollut ennen eroakaan. Toki silloin näkivät isäänsä, mutta uskon että tuo päihde- ja muutenkin moniongelmainen isähahmo olisi haitallisempi kuin nykyinen käytännön isättömyys.
Itse olisin luultavasti kuollut tai alkoholisoitunut, jos en olisi päässyt eroon tuosta suhteesta. Eli siinä tapauksessa lapsillani ei olisi tällä hetkellä edes tätä yhtä vanhempaa.
Mies vain ilmoitti, ettei tässä avioliitossa ole mitään järkeä. Mitenkään ei yritetty parantaa meidän suhdettamme. Eikö ole aika turha ero?
minut äkkijätettiin nuoremman naisen takia. ei mitään erityisä edeltäviä riitoja tms. minusta meidän olisi pitänyt edes yrittää, vaikka puoli vuotta ilman kolmatta pyörää
En ole katunut päivääkään sitä, että erosin, mutta sitä olen katunut, etten eronnut jo paljon aikaisemmin. Toisaalta tulipahan sinniteltyä niin kauan, että avioliitosta ei todellakaan ollut enää mitään jäljellä ja ero oli ainoa vaihtoehto. Ei jäänyt jossiteltavaa siitä, olisiko vielä kannattanut yrittää.
ja vaimoni teki elämästäni helvettiä avioliiton aikana. Nyt tiedän miltä tuntuu haluta tulla kotiin, ja millaista on olla kotona, jossa on rauhallista ja riidatonta.
Viihdyn täällä kotonani nyt lasteni kanssa. Yritimme oikaista avioliittoamme perheterapiassa, ryhmäpalavereissa, yhteisillä lomilla.
Vaimoni oli valitettavasti vain musta aukko, joka imi ympäriltään kaiken negatiivisuuteen.
Jos jokin kaduttaa, niin lähinnä se, että olisi halunnut tehdä lapset sellaisen naisen kanssa, jonka kanssa olisin voinut nauttia raskaudesta ja vauva- ja pikkulapsiajasta yhdessä.
sen välillä onko minulla tavallaan oikeus erota, vai pitääkö minun jaksaa olla yhdessä lasten takia. Onko ero turha. Tällä hetkellä koen, että suhteemme on aina ollut vaikea ja nyt molemminpuolinen syyttely ja minun kypsyminen suhteeseen on niin pitkällä. En halua tehdä mitään mieheni kanssa. Näen asiassa kaksi puolta; minun ja sitten lasten, joita en haluaisi haavoittaa enkä heidän hyvää suhdetta isäänsä. Mitä siis tehdä? Mitään ihan kamalaa ei ole tapahtunut mutta kaikenmoista vuosien aikana kuitenkin.
Vauva oli pari kuukautta ja molemmat meistä jotenkin hämillään ja ihan loppuunpalaneita ja masentuneita. Olisi pitänyt antaa ajan kulua.