Miten olla aidosti iloinen omasta osaamisestaan??

Mut on kasvatettu tyylillä "vaatimattomuus kaunistaa", ts että itseään ei missään tilanteessa saa kehua eikä itseään saa pitää hyvänä tai ainakaan parempana missään kuin muut. Meidän perheessä lasten tekemisiä vähäteltiin, etteivät vain ylpisty!

Tästä on seurannut se, että yhä vielä yli kolmekymppisenä jos joku kehuu jotain tekemääni (esim. harrastuksessa onnistun ensimmäisenä tekemään uuden vaikean liikkeen, ja muut ryhmästä taputtaa ja sanoo että vau sehän oli hieno) niin minä vastaan kehuun jotain v*tun älytöntä kuten: jooo, mutta mulla onkin notkoselkä luonnostaan niin mä taivunki tollee omituisesti TAI että se vaan näytti nyt hyvältä uutuuden huumassa, kyllä se siitä rumenee :S



Olen itse alkanut kiinnittää tähän huomiota, ja yritän kauheesti suhtautua positiiviseen huomioon paremmin, mutta EN EHDI ikinä edes ajatella mitään kun omituiset joo-mutta-siis-mähän-en-oikeesti-kyl-osaa -kommentit vaan jo tulee suusta!

AUTTAKAA, ihmiset pitää mua varmaan tosi omituisena! Antakaa vaikka valmiita lausemalleja, opettelen ne ulkoa vastaavia tilanteita varten :D



Mainittakoon vielä, että oman lapsen kohdalla olen todella aidosti ylpeä hänen suorituksistaan ja kehun vilpittömästi ja vähättelemättä - onneksi. Pelkään kuitenkin, että lapsi ottaa esimerkkiä mun typerästä käytöksestä..