Lue keskustelun säännöt.
Miten pärjätä hankalan äidin kanssa?
18.11.2010 |
Kaikilla on varmasti omat ongelmansa äitinsä kanssa. Itse olen usein äitini kanssa törmäyskurssilla. Äitini on kyllä kiltti ja avulias, mutta myös erikoinen ja hankala ja vaatii, että asiat menevät kuten hän haluaa. Omasta mielestään hän on kuin enkeli kun tarkoittaa vaan hyvää. Mutta hyvää tarkoittaessaan menee välillä liian pitkälle tai käyttäytyy kuin norsu posliinikaupassa ja muut ovat noloina kun päästelee suustaan sammakoita. Ongelmana on myös, että hän on sosiaalisesti tietyissä asioissa jotenkin lahjaton eikä oikein tajua kaikkia vivahteita. Niinpä pienet vihjailut eivät häneen tehoa vaan sanottava tosi suoraan ennen kuin tajuaa jolloin hän loukkaantuu ja muuttuu marttyyriksi tyyliiin "minähän tarkoitin vaan hyvää...". En oikein jaksa enää, vaikka häntä tietenkin rakastankin. Miten muut jaksatte äitejänne?
Kommentit (7)
En ole varma onko hänen tapansa nyt sitten erityisen hyvä, mutta ainakaan heillä ei ole avoimia konflikteja... Mies on siis ottanut sen linjan ettei edes yritä puuttua äitinsä tekemisiin ja sanomisiin yhtään mitenkään, ja minä menen samoilla linjoilla. Hymyilemme ja nyökkäilemme tai ei edes sitä. Emme yritä vihjailla hänelle mitään, se olisi aivan turhaa.
Mies ei myöskään yhtään stressaa äidistään vaan lähtee siitä että äidin tekemiset ovat äidin tekemisiä eikä niillä ole mitään tekemistä hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä kun ne tekemiset pyrkivät olemaan aina meillä. ei siis voinut olla huomaamatta. siinä vaiheessa kun meidän ohi ruvettiin asioimaan jopa lasten koulussa "auttamistarkoituksessa ja tavaraa alkoi hävitä, oli pakko panna välit poikki.
ääh.. joka päivä jotain. tuntuu ku en vaa millää riittäis äidilleni...
Mulla aivan samanlainen äiti. Koskaan ei tarkoita mitään pahaa, tiettyjä asioita ei ole koskaan sanonutkaan, ennustaa kaikki asiat aina etukäteen. Kaikista paras vetoomus on se, että hänellä on oikeus sanoa 8 vuotiaalle lapselle jotain ilkeää (hänen mielestä opettavaista), koska hän on vanha.
Mulla menee hermot äitini kanssa ja otetaan yhteen harva se päivä. Mä yritän olla mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan, hän yrittää taas päinvastoin.
Mulla ei ole juuri tuota ongelmaa, mutta vähän vastaava, nimittäin isäni. Hän on todella ihana isä ja olemme periaatteessa läheisissä väleissä MUTTA hän on uskomaton höpöttämään omia asioitaan. Kun hän tulee käymään tai me siellä, niin hän pitää ihan non-stop monologia siitä, mitä hän on nähnyt, lukenut, kuunnellut radiosta, ajatellut, missä on käynyt, mitä tehnyt jne.
Tämä oli ennen lapsia ihan ok, mutta nyt lapset haluaisivat leikkiä vaarin kanssa tai edes kertoa itse vaarille joskus jotain, eivätkö tajua, miksi vaari vain höpöttää äidille. Ja toisaalta kun lapset ovat tarhassa he haluavat huomiota minulta illalla, ja on todella rasittavaa kun isä tulee kylään ja "vaatii" minua kuuntelemaan omia juttujaan ja toisaalta lapset haluavat huomiotani. Samoin vauva-aikoina oli välillä todella rasittavaa, kun väsyneenä oli pakko kuunnella tuota hölötystä. Kuulostaa ikävältä, rakastan isääni paljon, mutta kaikkien muiden vierailut olivat vauva-aikoina virkistäviä, isä taas lähinnä vei voimiani. Ja vieläkin on oikeastaan näin.
Anoppi, appi ja äitini taas puuhailevat mielellään lasten kanssa ja kyselevät myös minun kuulumisiani. Tämän takia en kutsu isääni usein käymään, koska en vaan jaksa - ja sitten hän antaa ymmärtää, että haluaisi käydä useammin, koska vieraantuu lapsista, mutta en ymmärrä miksi ei voi sitten yhtään olla lasten kanssa kun tulee. aargh.
En ole keksinyt hyvää ratkaisua, paitsi olen tosiaan harventanut kyläilykutsuja ja pyydän joskus lapsenvahdiksi (hän tulee oikein mielellään) - siinä on vain se, että isä on kykenemätön pitämään kiinni mistään kellonajoista, joten häntä ei voi pyytää jos on joku "oikea" meno.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta pois. Parisataa kilsaa välimatkaa tekee jo ihmeitä.
Minun äitini on myös tuollainen martyyriuteen taipuva hössöttäjä, joka on aina oikeassa, eikä koskaan kuuntele muita.
Kaksi esimerkkiä:
esikoisemme oppi tällä viikolla uimaan. Äitini tietää, että tiettynä viikonpäivänä käymme uimassa. Mieheni soitti ylpeänä esikoisen uudesta taidosta, jolloin äiti heti sanoi tämän arvanneensa, ja oli aikonut soittaa jo 2 h aiemmin ja kysyä.
Äidilläni oli syntymäpäivä. Soitin aamulla klo 8 onnittelusoiton. Ensimmäinen reaktio oli, että hän jo ajatteli meidän unohtaneen äidin, kun kukaan ei lähettänyt nimipäiväkorttia (1,5 kk aiemmin).
Minun ainoa keino jaksaa on ollut ensinnäkin vähentää yhteydenpitoa, ja jättää kertomatta omasta ja perheeni elämästä mitään, mitä ei ole pakko (vrt. tuo uimisesimerkki. Silloinkin mieheni oli se, joka soitti). Toinen keino on asua 500 km päässä. Kolmas, antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tsemppiä ap, ymmärrän sinua hyvin!