Miksi joillekin laihuus on onnellisuuden mittari?

kun laihuus on rumaa. Sporttisuus ei.

Nyt on 20 kiloa ylipainoa, vatta pömpöttää 16 senttiä liikaa suosituksista.



Olo ei ole hyvä. Saan kiksejä liikkumisesta.



Minusta et ole oikea ihminen sanomaan aiheesta jos et joskus ole ollut hoikka ja sulla kokemusta millasta on kantaa kymmeniä ylimääräsiä kiloja vastaan normaalit mitat!!

Todella pinnallista!

Jos onnellisuus todella olisi laihuudesta kiinni, olisi tosi helppoa tulla onnelliseksi. Laihduttaisi vaan.

Mä siis olen laiha tai ainakin hoikka, mutta kyllä mun elämässäni silti on yhtä ja toista ongelmallista. On vammainen lapsi jolla koulussa ja kaveripiirissä vaikeata, kurja työyhteisö, kilpailuhenkinen ammatti ja parisuhteessa kaksi loppuunväsynyttä vanhempaa. On tässä onneakin, mtuta täytyy myöntää, että hoikkuudestani en suuria kiksejä saa.

Mulla on syömishäiriö ja todella vääristynyt suhde kroppaani. En ole ikinä mielestäni näyttänyt nätiltä ja hoikalta. Näytin hirveältä läskiltä, kun olin 47 kg, pituuteni on 167 cm. Silloin tein niin, että en syönyt kuin ehkä joka toinen päivä. Olin silloin 16-18v.

Siitä se pikkuhiljaa lipui bulimiaksi. Aloin syödä, mutta oksensin.

Nykyään ahmin aivan tajuttomasti, mutta en oksenna.

Painan melkein 90 kg.

Olen joka vaiheessa nähnyt itseni yhtä kammottavan rumana, vaikka kun katson kuvia ajoilta kun olen painanut 55-65 kg, olen näyttänyt ihan siedettävältä.