Lue keskustelun säännöt.
On melko rankkaa olla äiti, kun on itsekseen viihtyvä, hiljaisuudesta nauttiva
07.11.2010 |
verkkaisesta työtahdista nauttiva ja himpan verran introvertti.
Väitän, että ekstovertit, eloisat ja nopeat ihmiset kokevat äitiyden enemmänkin omaksi jutukseen ja nauttivat siitä suuremmassa määrin kuin minä ja muut kaltaiseni.
Vai mitäs mieltä olette?
Kommentit (13)
On ihanaa kököttää päivät pitkät kotona kun ei tartte mihinkään lähteä pakosti. Mukava istuskella sohvalla ja katsella kun lapset puuhailee.
Ja eskari on ainut mihin täytyy viedä/ hakea, kouluun sitten kulkevatkin jo itsenäisesti.
Oliskohan vaan kyse siitä, että lapsesi on eri luonteinen kuin sinä, jolloin joudut juoksemaan perässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onneksi aika harva meistä pakotetaan äidiksi.
Lapsi taas on täysin päinvastainen ja haluaisi olla menossa koko ajan,koko ajan pitäisi tulla kavereita kylään jne jne.Rankkaa on tällä luonteella juu
On niin usein hetkiä, että uppoutuisi mieluiten omaan maailmaansa muttei voi, kun joku on koko ajan jotakin vailla. Eli introvertin täytyy ehkä kasvattaa itseään äidiksi vähän enemmän kuin ulospäinsuuntautuneen ja sosiaalisen touhuajan. Kyllä se silti mahdollista on, ainakin mun lapset tykkää musta ihan tällaisenakin. Yritän kovasti olla läsnä :)
On niin usein hetkiä, että uppoutuisi mieluiten omaan maailmaansa muttei voi, kun joku on koko ajan jotakin vailla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sympatiat ap:lle. Minä myös kaipaan hirveästi hiljaisuutta ja rauhaa, mitä kolmen pienen lapsen kanssa tuskin ikinä on tarjolla. Rakastan kirjoittamista ja lukemista, eikä näitä oikein tässä tilanteessa voi harrastaa. Välillä jatkuva meteli ja alituiset keskeytykset kaikissa tekemisissä tuntuvat tosi rasittavilta, tulee lähes pakokauhuinen olo kun tuntuu ettei ikinä pääse tätä mihinkään karkuun. Mutta toki siis lapsiani rakastan ja nautin heidän seurastaan, joskus vaan sitä omaa aikaa kaipaisi niin kipeästi..
lasten kanssa kotona olo oli ihanaa, rauhaisaa puuhastelua.
Tai en tiedä ehkä aika kultaa muistot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että nimenomaan siksi, että viihdyn itsekseni, olen myös viihtynyt lasten kanssa kotona kolme vuotta. Pystyn kotona tekemään omia juttuja, jos haluan, mutta jos kaipaan seuraa, sitäkin toki saan.
Mutta jos kaipaisin aikuisseuraa koko päiväksi, tilanne olisi huomattavasti hankalampi.
Mä olen ollut lapsesta saakka itsekseni viihtyvä. Nuorempanakin _tarvitsin_ sitä aikaa olla ihan omineni, vaikka sinänsä sosiaalinen olenkin.
Nyt lapsia on kolme ja mä olen tässä viime aikoina yhä useammin pohtinut, milloin mä mahtaisin saada taas kodin, joka olis koti mullekin... 7 vuoden aikana mä olen ollut YKSIN KOTONA tasan 5 kertaa. Kyllä, olen laskenut. Tuntosarvet on pystyssä öisinkin, kun kuka tahansa saattaa herätä koska tahansa.
Siis voinhan mä lähteä pois, mennä harrastamaan, shoppailemaan jne. Mutta ei se ole sama. Tuntuu kuin mut häädettäisiin omasta kodistani vain siksi, että tarvitsen tilaa omille ajatuksilleni. Ja siellä toreilla ja turuillakin on piru vie väkeä ku pipoa, oo siinä sit itseksesi.
Mä olen pyytänyt, olen komentanut ja olen käskenyt miestä viemään vaikka ipanat joskus puistoon tai ihan mitä vaan. Lähtee kyllä ulkoilemaan lasten kanssa, mutta ei yksin. Joku kuulemma jää ihan varmana auton alle vähintään tai jotain... :roll: Anoppi asuu yli 200km päässä, joten sinnekään ei noita voi ajaa.
Tätäkin kirjoittaessa kahdella kolmesta on ollut tosi tärkeetä asiaa ja kolmas roikkui äsken puntissa. Miltähän tuntuis, jos vois joskus vaikka imuroida koko huushollin keskeyttämättä hommaa kertaakaan? Saati, että vois joskus taas harrastaa vanhoja juttujaan (käsityöt & askartelu) ilman kuutta apukättä...
Kai se on vaan alistuttava vielä joitakin vuosia... Nuorin on nyt 1v, joten kai se joskus 7-8 vuoden päästä jo joskus jossain kaverillaankin on... Toivoisin... Joskus vaan tuntuu, että pää hajoo ihan totaalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja meillä tosiaan esikoinen on luonnoltaan IHAN päinvastainen. Tyttö hyppelee seinillä, jos joutuu olemaan vaikka sairastelun takia muutaman päivän kotona. Aina pitäs olla kaveri tai olla menossa kylään ja vaik jos mitä.
Poika on enemmän iteksiin viihtyvää sorttia, mutta hänkin haluaa ehdottomasti raportoida kaiken mitä päähän pälkähtää..
Ja nuorin sitten.. Noh, kiipeää joka paikkaan tai sit roikkuu puntissa...
Mutta minusta omien lasten kanssa oleminen on silti aina ollut luonnollista ja "helppoa", ja nautin siitä. Ne omat lapset ovat ikään kuin itsen jatke, niin läheisiä. Lasten kasvaessa alkaa sitten tulla yhä enemmän rasittavia tilanteita, kun pitäisi olla tekemisissä lasten kaverien ja kaverien vanhempien ym. kanssa, päiväkodin ja koulun kanssa jne. ÄÄÄH.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuvauksen kaltainen äiti. Enkauheasti leiki yms . Käymme yhdessä avantouinnissa, istumme saunassa ja juttelemme. Mietiskelelijä, kuvaile lapseni minua. Tottunut olemaan itsekseen. Tulee nykimään hihasta jos tarvii jotain.
On ihanaa kököttää päivät pitkät kotona kun ei tartte mihinkään lähteä pakosti. Mukava istuskella sohvalla ja katsella kun lapset puuhailee.
Ja eskari on ainut mihin täytyy viedä/ hakea, kouluun sitten kulkevatkin jo itsenäisesti.
Oliskohan vaan kyse siitä, että lapsesi on eri luonteinen kuin sinä, jolloin joudut juoksemaan perässä?