Miksi naiset jäävät väkivaltaiseen suhteeseen, vaikka tietävät että lopputulos voi olla tällainen:

t:24-26 joka luki päivällä il:stä ko uutisen ja ensimmäinen ajatus oli että mennäänköhän me tuohon. Mutta minun mieheni ei ole lyönyt. Henkisellä puolella pakottamista ja painostamista ja minun hallintaani mm. itsemurha-uhkailuilla sekä uhkaavia asentoja, olemusta, miten sen selittäisi? Kehonviestintää. Ei mitään mikä oikeuttaisi minua viemään lapset mukanani. Ei oikeastaan ole muuta kuin uhkaava käyttäytyminen, jota parantelee jos päätän erota. Minä koen hänet uhkahksi ja pelkään häntä tietyissä tilanteissa. Mutta paljonko se pelko lähtee minusta ja paljonko miehestäni? Ja mitä merkitystä sen edes on kun en kuitenkaan saisi lapsia täysin erossa.

Miehesi käyttää uhkaavaa kehonkieltä ja lievää väkivaltaa ja uhkaa väkivallalla (itsemurhalla) ja sinä pelkäät. Kyllä se pelko lähtee sinusta ja oikeista syistä.

Tietenkään et saa lapsia kokonaan itsellesi. Miehesi saa normaalit tapaamisoikeudet jos ei tapa itseään (mitä ei kyllä varmasti tee). Mutta tärkeintä lasten arkiselle hyvinvoinnille on se, että he kasvavat sinun kanssasi niin että sinä et pelkää, arjessa ei ole väkivallan uhkaa ja sinä olet (vielä joskus, ainakin) onnellinen.

Älä jää odottamaan väkivallan raaistumista. Miehesi on tapauhkailija ja pelottelija, joten tilanne kyllä pahenee.

t. Koettu on. Erottu on. Nyt en enää pelkää :)

t. Perhe jossa 2x KTM, erinomaiset työpaikat ja kaksi kaunista lasta ja kaksi omakotitaloa joista toinen ulkomailla :), ei hullumpaa :).

Vaikka oliskin KTM ja kaunis, voi tulla elämässä murheita... Jos olet onnekas, säästyt niiltä. Mutta ei se kyllä sinun ANSIOTASI ole että olet onnekas. :)

Otsikko meni vähän mönkään. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa, että väkivaltaiseen suhteeseen jäämiseen voi olla monia syitä kuten pelko, rakkaus, huono itsetunto jne. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä nuo pitäisi pystyä jokaisen päättelemään itse jos vain hiukan viitsii pohtia asiaa.

Kyllähän nyt jokaisen normaalin, älykkään ja myötätuntoisen ihmisen kuuluu tietää tuollaiset asiat. Sehän on ihan yleissivistystä, että nainen rakastaa miestä joka hakkaa, eikä voi siksi lähteä suhteesta, koska menettäisi tosi loistokumppanin. Kyllähän nyt kaikkien pitäisi tajuta, miksi joku on niin itsetuoinen, että jää väkivaltaiseen suhteeseen!

Not.

Mutta miehen käytös on rauhoittunut pahimmasta vaiheesta. Ja erotessa en voisi tietää minkälainen arki lapsilla on kun ovat isällään. Se kuulostaa paljon helpommalta miltä tuntuu.

24-28

Erotessa uhkaavasta henkilöstä on aina vaikeaa se tietämättömyys, mitä lapsille tapahtuu kun itse ei ole paikalla. Ymmärrän.

Mutta ajattelepa sitä toisinkin päin. Jos miehesi olisi tehdäkseen jotain teidän lapsillenne, hän tekisi sen yhtä helposti teidän ollessa yhdessä tai jos hän tapaisi lapsia erikseen. Eli jos hän olisi haitaksi, hän olisi haitaksi joka tapauksessa. Et voi suojella lapsiasi 24/7/365.

Ero kuitenkin helpottaisi sinun ja lastesi arkea sellaiset 27 vuorokautta kuukaudesta. Eli suurimman osan, isä tapaisi todennäköisesti neljä päivää kuussa (joka toinen vkonloppu ma-su).

Mieti tuota matematiikkaa ja mieti kumpi on parempi lapsillesi, uhkaava isä koko ajan vai uhkaava isä neljä päivää kuukaudessa?

Tällainen elämä valitaan silloin kun on kyseessä ihminen joka niin heikko ettei muunlaista elämää kestäisi. Vaikean elämän valitsevat ne jotka siinä elämässä haluavat kehittyä ja kasvaa. Itellä kans menossa kasvun aika. Seuraavaksi vois ottaa helpon välielämän. Se on sitä maailmankaikkeuden vaihtelua ja toimintaa. :)

Nyt pitäisi siis mielenterveysongelmiin vuosikymmen liiton alkamisen jälkeen sairastuneen puolison olla VASTUUSSA siitä, että riski (kuinka iso se on, 5%, 10%, 1 % ?) miehen ehkä sairastua on niin iso, että ei kannata seurustella!

Sitä paitsi, harva seurusteleva puolisko kehuu oma-aloitteisesti millaisia mielenterveysongelmia suvussa on, yleensä ne ovat ihmisten yksityisasioita eikä niitä levitellä muille. Ehkä mies ei edes tiennyt että hänen sukulaisillaan on mt-ongelmia.

En minäkään tiennyt mieheni sukulaisten sairauksista kuin jotain pientä ja sekin selvisi kymmenen vuoden avioliiton aikana ihan pikkumurusina esim. sukujuhlissa vihjailuina tai jonkun jouduttua sairaalaan.

Täällä on näköjään niitä täydellisiä ihmisiä, jotka valitsevat vain täydellisiä puolisoja, taustat toki supolta tutkien ja sukupuun kaivellen vuosisatojen taakse. Ja jos heidän lapsensa sairastuu, se on ihan varmasti jotain muuta kuin periytyvää...

t. Perhe jossa 2x KTM, erinomaiset työpaikat ja kaksi kaunista lasta ja kaksi omakotitaloa joista toinen ulkomailla :), ei hullumpaa :).

t:24-26 joka luki päivällä il:stä ko uutisen ja ensimmäinen ajatus oli että mennäänköhän me tuohon. Mutta minun mieheni ei ole lyönyt. Henkisellä puolella pakottamista ja painostamista ja minun hallintaani mm. itsemurha-uhkailuilla sekä uhkaavia asentoja, olemusta, miten sen selittäisi? Kehonviestintää. Ei mitään mikä oikeuttaisi minua viemään lapset mukanani. Ei oikeastaan ole muuta kuin uhkaava käyttäytyminen, jota parantelee jos päätän erota. Minä koen hänet uhkahksi ja pelkään häntä tietyissä tilanteissa. Mutta paljonko se pelko lähtee minusta ja paljonko miehestäni? Ja mitä merkitystä sen edes on kun en kuitenkaan saisi lapsia täysin erossa.

Miehesi käyttää uhkaavaa kehonkieltä ja lievää väkivaltaa ja uhkaa väkivallalla (itsemurhalla) ja sinä pelkäät. Kyllä se pelko lähtee sinusta ja oikeista syistä.

Tietenkään et saa lapsia kokonaan itsellesi. Miehesi saa normaalit tapaamisoikeudet jos ei tapa itseään (mitä ei kyllä varmasti tee). Mutta tärkeintä lasten arkiselle hyvinvoinnille on se, että he kasvavat sinun kanssasi niin että sinä et pelkää, arjessa ei ole väkivallan uhkaa ja sinä olet (vielä joskus, ainakin) onnellinen.

Älä jää odottamaan väkivallan raaistumista. Miehesi on tapauhkailija ja pelottelija, joten tilanne kyllä pahenee.

t. Koettu on. Erottu on. Nyt en enää pelkää :)

Mutta miehen käytös on rauhoittunut pahimmasta vaiheesta. Ja erotessa en voisi tietää minkälainen arki lapsilla on kun ovat isällään. Se kuulostaa paljon helpommalta miltä tuntuu.

24-28

että unohdetaan tekijä ja vyörytetään syyllisyys uhrin niskaan? Miksei ap:n aloituksessa lukenut näin:



"Miksi väkivaltaiset miehet eivät hae itselleen apua, vaikka tietävät että lopputulos voi olla tällainen?"

miehellä siis menny pasmat sekaisin. Kaikki ei välttämättä ole väkivaltaisia ennen kuin tätä tapahtuu. Ainakaan ei näytä sitä. Ja tämäkin suhde voi olla uusi tms. Me kun ei tiedetä mikä tämän takana on

Väkivaltaisuudesta harvoin pääsee kokonaan irti.

Melkoista riskipeliä ja itsepetosta jos uskoo että juuri se oma puoliso on se 1/100 joka kykenee muuttumaan.

että unohdetaan tekijä ja vyörytetään syyllisyys uhrin niskaan? Miksei ap:n aloituksessa lukenut näin:

"Miksi väkivaltaiset miehet eivät hae itselleen apua, vaikka tietävät että lopputulos voi olla tällainen?"

Suurimmalla osalla väkivaltaa on esiintynyt jo aiemmin, usein se on asteittain raaistunut.

miehellä siis menny pasmat sekaisin. Kaikki ei välttämättä ole väkivaltaisia ennen kuin tätä tapahtuu. Ainakaan ei näytä sitä. Ja tämäkin suhde voi olla uusi tms. Me kun ei tiedetä mikä tämän takana on

Mikset puhu siitä, joka sitä väkivaltaa aiheuttaa? Olen niin kyllästynyt näihin perheväkivallan uhreja syyllistäviin juttuihin. Olisi edes joskus erilainen näkökulma, jotta päästäisiin ongelman alkulähteille.. mutta ei.

Väkivaltaisuudesta harvoin pääsee kokonaan irti.

Melkoista riskipeliä ja itsepetosta jos uskoo että juuri se oma puoliso on se 1/100 joka kykenee muuttumaan.

että unohdetaan tekijä ja vyörytetään syyllisyys uhrin niskaan? Miksei ap:n aloituksessa lukenut näin:

"Miksi väkivaltaiset miehet eivät hae itselleen apua, vaikka tietävät että lopputulos voi olla tällainen?"

Veikkaan että täällä on kuitenkin enemmän niitä uhreja, jotka eivät sitä väkivaltaa voi estää muuten kuin lähtemällä.

Mikset puhu siitä, joka sitä väkivaltaa aiheuttaa? Olen niin kyllästynyt näihin perheväkivallan uhreja syyllistäviin juttuihin. Olisi edes joskus erilainen näkökulma, jotta päästäisiin ongelman alkulähteille.. mutta ei.

Väkivaltaisuudesta harvoin pääsee kokonaan irti.

Melkoista riskipeliä ja itsepetosta jos uskoo että juuri se oma puoliso on se 1/100 joka kykenee muuttumaan.

että unohdetaan tekijä ja vyörytetään syyllisyys uhrin niskaan? Miksei ap:n aloituksessa lukenut näin:

"Miksi väkivaltaiset miehet eivät hae itselleen apua, vaikka tietävät että lopputulos voi olla tällainen?"

Ensinnäkin väkivaltainen puoliso on tuhonnut uhrinsa itsetunnon, ja tämä todennäköisesti uskoo tavalla tai toisella ansaitsevansa väkivallan.



Lähteminen vaatii voimia, joita väkivallan traumatisoimalla ihmisellä ei ole.



Väkivalta ei myöskään aina lopu lähtemiseen. Väkivallakko voi myös uhata tappaa, jos uhri lähtee. Mun exä ilmoitti, että jos mä lähden, päädyn hautausmaalle ja hän vankilaan. Ei sitä riskiä ihan kamalan helpolla ota.

mutta hetken päästä siitä kärsii joku toinen.



Minuakin ällöttää kun uhreja syytetään.

minä ymmärrän hyvin, miksi voi olla vaikeaa lähteä sellaisen ihmisen luota, jota kaikesta huolimatta rakastaa. Vaikka se ihminen tekee pahaa ja on pettänyt luottamuksen. Ihminen pyrkii luontaisesti uskomaan hyvään. Typerää ja heikkoa, mutta inhimillistä.



Sitä en sen sijaan ymmärrä, miten voi perustella itselleen että oman rakkaan puolison lyöminen on ok. Tästä vaan ei haluta keskustella, vaan kuvitellaan että ongelma poistuu jos nainen lähtee suhteesta. Ei se ongelma poistu, ennenkuin mies hakee apua itselleen, vaan jatkuu miehen seuraavissa parisuhteissa.

Ainakin jos mies vähättelee tilannetta, ei hae apua jne.



Itse yritän kasvattaa tyttäreni niin, että väkivallalle on ehdoton nollatoleranssi.

mutta hetken päästä siitä kärsii joku toinen.

Minuakin ällöttää kun uhreja syytetään.

kuinka paha suustaan se pahoinpidelty voi olla? Tuskin aina ovat mitään hiirulaisia

sitten se alkaa ekan riidan tönäisynä, anteeksipyyntelyt ja pitkä tauko tai jotain. Lähtisitkö itse pikku tönäisystä jos vaikka teillä on kaksi lasta ja omakotitalo ja mies on pahoillaan?



Valitettavasti se seuraava kerta voi olla tönäisyn sijaan estämistä, kiinnipitoa tai jotain raaempaa. Sitten ollaan järkyttyneitä että hei, mitä tää nyt on. Käydään ehkä perheneuvolassa, tulee taas pitkä tauko ettei mitään. Uskotaan että se oli pitkän stressin, tai jonkun aiheuttamaa.



Sitten voi tulla se joku kerta kun ollaan vaikkapa kahden mökillä, ei ole lapsia, juhlitaan raikkaasti ja otetaan kerrankin kun on vapaata lapsista. Sitten voi tulla nyrkistä. Aamulla on krapula, ei oikein muista mitä tapahtui. Aviomies voi sanoa että sinä sen aloitit että sinä se löit, minä vaan puolustin. Hämmennys on valtava ja syyllisyys OMASTA käytöksestä (totta vai ei, mutta siinä uskoo tietysti että totta) ja lähdetään etsimään yhdessä apua.



Ja sitten voi olla tosikin pitkä tauko että kaikki hyvin ja tuntuu että elämä palautuu. Ei oteta alkoholia, eletään varovaisesti.



Kunnes taas tulee joku juttu... Pikkujoulut, vappu tms. ja tilanne räjähtää. Hyvässä lykyssä jäät henkiin turpa rullalla ja silmät mustana. Huonossa lykyssä on henki pois ja kaikki syyllistämässä uhria.



Sitten pitäisi kelata menneet vuodet yhdessä ja tehdä viimein se johtopäätös ettei tämä kaikki ollutkaan sattumaa, stressiä, itsepuolustusta tai muuta vaan sitä perheväkivaltaa josta aina toitotetaan että uhrin velvollisuus (!) on lähteä heti tai sitten hän on jotenkin vastuussa tilanteesta.



t. tämänkaltaista kokenut JA LÄHTENYT



ps. Tiivistelmänä: Tilanteen hahmottamiseen voi mennä aikaa ja tilanne voi sitten yhtäkkiäkin räjähtää käsiin kohtalokkaasti.

Ensinnäkin väkivaltainen puoliso on tuhonnut uhrinsa itsetunnon, ja tämä todennäköisesti uskoo tavalla tai toisella ansaitsevansa väkivallan.

Lähteminen vaatii voimia, joita väkivallan traumatisoimalla ihmisellä ei ole.

Väkivalta ei myöskään aina lopu lähtemiseen. Väkivallakko voi myös uhata tappaa, jos uhri lähtee. Mun exä ilmoitti, että jos mä lähden, päädyn hautausmaalle ja hän vankilaan. Ei sitä riskiä ihan kamalan helpolla ota.

tapahtuu "jotain erittäin pahaa" jos lähden, niin ei se enää niin yksinkertaista ole. Pelossa yrittää miellyttää toista ja elää niin etteivät ainakaan muut vahingoitu välillisesti. Niin, enkä ole ollut "rentun" kanssa "tietoisesti" naimisissa, vaan vakaviin mielenterveysongelmiin sairastuneen korkeakoulutetun miehen kanssa. Normaalia avioliittoa ehti kestää 12 vuotta. Pääsin vuosien piinasta eroon vasta kun hän joutui sairauksiensa vuoksi laitokseen. Lakatkaa syyllistämästä uhreja!