Pystyttekö puhumaan miestenne kanssa kaikesta?

ekaks

Mutta alkuun minulle puhuminen oli vaikeaa enkä saanut oikein sanotuksi mitä ajattelin ja tuolloin kirjoitin kirjeitä miehelleni. Niistä sitten kyllä puhuttiin jälkikäteen ja keskusteltiin mutta se oli minun keinoni saada "pää avatuksi". Ja sanottakoon nyt että olemme olleet yhdessä senverta kauan että silloin ei ollut sähköpostia.

Nykyäänkin, jos on jotain tosi tärkeää joka tuppaa unohtumaan arjen kiireessä, laitan miehelle sähköpostia. Tekstarit on huonoja kun juttu tuppaa pursuamaan ja mielestäni se on ihan hyväkin että ei ole vain ranskalaisn viivoin asiat laitettuna vaan mukana on tunnetta... omaa.

miehelle tärkeistä asioista, mutta hän ei pysty sellaiseen. Ei oikein ymmärrä lukemaansa.



ap

Hän ottaisi kuitenkin milloin minkäkin asian loukkauksena. Toiseksi, en aio puhua hänelle koskaan syvimmistä tuntemuksistani, koska antaisin hänelle samalla lyömäaseen. Hän kun joka tapauksessa halveksii nuoruuttani ja elämääni ennen häntä, joten en aio alkusuhteen erheistä onkeeni ottaen enää koskaan hänelle asioistani puhua. Minulla on muutama ihana ystävä joiden kanssa voidaan puhua asiasta kuin asiasta.

enemmänkin ollaan yhteisestä sopimuksesta hiljaa :/ pelkään et tää puhumattomuus johtaa eroon mutta en osaa ratkaista tilannetta mitenkään. Viimeksi eilen yritin puhua mieheni kanssa eräästä suhdettamme rassaavasta vaikeasta asiasta enkä saanut minkäänlaista vastausta. Musta on tosi surullista että todennäköisesti eroamme juuri tämän puhumattomuuden takia. Ei pääse oikeasti lähelle toista.

Eron jälkeen olen löytänyt keskustelun uudelleen ystävieni kanssa.

Nimenomaan näin. Mies suuttuu milloin mistäkin, vaikka kuinka yrittää asiallisesti keskustella. Tässä joutuu myös pelkäämään juuri sitä, että mies ottaa jonkin asian lyömäaseeksi. Vaikkapa jos väsyn lapsiin joskus, siitä on hyvä syyllistää ja haukkua ja huutaa yms. On vaikeaa päästä toista lähelle, kun ei voi keskustella. Ja minäkin pelkään, että tämä johtaa eroon.

aiheita te tarkoitatte tuolla "kaikella"? Monella on vissiin jotain tosi isoja ja arkoja asioita mielessään, mutta mitä?

meilla mies on se puheliaampi...itse olen "vaikea"...ja nimenomaan katselen vaikka menoa hiukan ja kesken aamukahvin saatan rykaista pihalle kaaaaiken mika taas arsyttaa tai muuta :D ei mies sita itseensa ota vaan rauhallisesti kyselee, miksi vaikka musta tuntuu silta tmv.



olen pienena ollut samanlainen...jos joku asia vaivaa sita sai minulta kysya lukemattomia kertoja :S nyt olen koittanut ottaa asiat poydalle silloin kun niita ilmaantuu, jos niita asioita pitaa sisallaan niin se ei tee kuin pahaa ja asiat vaan tuppaa karjistymaan.

se, että sanon: "mulla on asiaa". Jos keskustelemme muustakin kuin päivästä, niin laitamme television kiinni ja sanomalehden pois. Usein myös käymme yhdessä kävelyllä keskustelemassa. Voin puhua miehelleni ihan mistä tahansa. Eksistä en puhu paljoa, mutta kaikesta muusta tietenkin. Myös mieheni puhuu minulle tunteistaan jne.

nyt puhutaan.

aiheita te tarkoitatte tuolla "kaikella"? Monella on vissiin jotain tosi isoja ja arkoja asioita mielessään, mutta mitä?

Vaikka ihan mökin hommista tai siitä kuka käy kaupassa tai miksi en halua mennä anopille kylään. Aina kaikki oli syyttelyä.

aiheita te tarkoitatte tuolla "kaikella"? Monella on vissiin jotain tosi isoja ja arkoja asioita mielessään, mutta mitä?

Mua kans kiinnostaa, ajattelitteko siis lähinnä parisuhteeseen liittyviä asioita, ongelmia?

Meillä rajautuu keskustelun ulkopuolelle esim. työasiat, jotka ovat minulle tärkeitä, mutta joista mies ei ymmärrä mitään.

No sitten miestä ei esimerkiksi kiinnosta musiikki ja mua ei urheilu, mutta yritetään aina jotain kysyä, kun tietää että toista kiinnostaa.

Parisuhteen ongelmista on tietenkin helpompi puhua ystävän kanssa joka on tilanteessa ulkopuolinen, mutta kyllä me yritetään keskenäänkin puhua. Itse olen huomannut, että mun on jostain syystä vaikea puhua kasvokkain. Siis esim. autossa on helpompaa kun ei tarvi katsoa toista koko ajan, ja mies taas kokee tän hieman loukkaavana. Ollaan kuitenkin pystytty siitäkin vähän puhumaan, että ollaan tässä erilaisia. Joskus on pystytty puhumaan vasta akuutin tilanteen mentyä ohi. Esimerkiksi ekan vauvan vauva-aika oli vaikeaa, ja vasta jälkeenpäin ollaan molemmat pystytty myöntämään toisillemme, että oltiin aika uupuneita yms.

'Päivän polttavista kysymyksistä' kuten nyt tästä homokeskustelusta ollaan pääasiassa samoilla linjoilla, mutta lieviä mielipide-eroja on. Joskus väännetään kättä, mikä on molemmista hauskaa, joskus päätetään että ei nyt puhuta tästä, ollaan vaan eri mieltä. Ei kuitenkaan olla niin eri mieltä, etten voisi arvostaa miestäni. Hän on hieman konservatiivisempi kuin minä, mutta jos hän esim. tuomitsisi homouden, en kyllä voisi elää sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi niin eri mieltä kuin minä.

Kasvatuksesta ollaan onneksi pääasiassa samoilla linjoilla, se olis varmaan vaikein paikka, jos ei pääsis yhtään yhteisymmärrykseen.

Yritimme aikanaan, mutta siitä tuli aina niin kamala riita että yhteisestä sopimuksesta lopetimme. Mies tietää kyllä mitä mieltä minä oikeasti olen, ja minä tiedän mitä mieltä mies oikeasti on (mikä siis ei ole se mitä hän haluaa antaa ymmärtää), mutta valitsemme olla puhumatta siitä.



Asia josta ainakaan mä en halua puhua kovin yksityiskohtaisella tasolla on seksi. Mä en halua, koska en just nyt ole kiinnostunut panostamaan siihen aiheeseen yhtään enempää kuin nyt panostan, ja jos toisin tämän kiinnostuneisuuden puutteeni sanallisesti esille niin pakkohan mun olisi sitten yrittää asialle jotain tehdä. En nyt vain halua. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta juuri tässä elämäntilanteessa otan mieluummin tylsähköä seksiä kuin seksinparantamisprojektin hoidettavakseni. Myöskään mies ei ole osoittanut mitään halua puhua seksistä, joten puhumattomuus ei ole ongelma. Toki suostuisin puhumaan jos mies haluaisi.



Musta olisi molemminpuolisesti äärettömän huono idea ruveta puhumaan erilaisista avioliiton ulkopuolisista ihastuksista (tietääkseni varsinaista pettämistä ei ole ollut, mutta kaikkihan ajoittain vähän ihastuvat). Edelleen, PYSTYISIN kyllä puhumaan asiasta mutta en halua puhua enkä kuulla jos valita saan.

Meillä minä olen kauhean avoin, mutta mieheni ei oikein tykkää siitä. Heidän perheensä kulttuuri on ollut siloitteleva ja vaikeuksista/sairauksista tms. ei haluta puhua. Kun puhun kaiken itsestäni avoimesti, niin mieheni ahdistuu ja sanoo ettei haluaisi kaikkea tietää. Ja mua taas ahdistaa tuollainen ettei haluta puhua eikä kertoa omia asioita. En tiedä miten tässäkään eteenpäin päästään - kumpikaan kun ei enää 20 v jälkeen varmaan kauheasti muutu.



Pahimpina kriisiaikoina minäkin olen harrastanut tuota sähköpostia ja se auttaa kun kumpikaan ei pääse huutamaan, vaan yritetään ratkoa ongelmia s.postilla.



Sen sijaan tuollaiseen arkipäivän umpimielisyyteen en keksi ratkaisua.

aiheita te tarkoitatte tuolla "kaikella"? Monella on vissiin jotain tosi isoja ja arkoja asioita mielessään, mutta mitä?

tunteista, sairauksista, peloista, toiveista, syvemmistä ajatuksista. Sellaisista, mitkä eivät ole ihan arkipäiväisiä "mitä tänään on ruuaksi" tai "voisitko pestä vauvan pyllyn". Jotain sellaista, missä avaa jotain syvempää itsestään.

ap

yhteen?



Ja sille yhdelle, jonka numeroa en muista, miten voit elää miehen kanssa, joka halveksii nuoruuttasi ja elämääsi ennen häntä?!



Millainen nainen päätyy tällaisiin suhteisiin? Epätoivoinen? Naiivi?

Me pystytään puhumaan ihan kaikesta. Olemme niinkuin hän itse sanoo "parhaimmat ystävät". Mutta luultavasti hyvä "puheyhteys" muodostui jo 16 kesäsinä, kun aloimme seurustelemaan. Ollaan oltu siitä asti yhdessä, ja naimisiinkin ollaan menty ja nyt on kaksi lasta. Olemme 21 ja 22 vuotiaita.



Toivotan onnea yritykseesi. Jos pystyy ihan kaikesta puhumaan, on se luultavasti parasta mitä on parisuhteessa, rakkauden jälkeen.

Ja se on yksi niistä asioista, joita arvostan todella paljon parisuhteessamme. Puhutaan avoimesti niin työasioista, parisuhdeongelmista, seksiasioista ym.



Ainoa, mistä ei puhuta, on kavereiden kertomat luottamukselliset asiat. Jos ystäväni kertoo minulle omista ongelmistaan, niin ne eivät kuulu miehelleni.

Ärsyynnyn nimittäin itse ihan helvetisti, kun tiedän näitä "me puhutaan kaikesta" -pariskuntia, joiden kesken ei siis ole edes "ystäväsalaisuuksia".

Millainen nainen päätyy tällaisiin suhteisiin? Epätoivoinen? Naiivi?

Meilläkin mies halveksii nuoruuttani, minulla oli jo lapsi kun päädyttiin yhteen ja se teki minusta lähtökohtaisesti "huonon naisen".

Tässä nyt yritän korjata tilannetta, jos tästä vielä saisi kohtuullisen avioliiton aikaiseksi.

ap