Isomummo tekee kuolemaa, ei ole kuin viikoista kyse. Viedäkkö lapsi katsomaan?

nyt kun vielä ehtii

Miksi et ole kertonut?

Mutta on hyvä vielä keskustella isomummon tilanteesta ja kysyä sitten ehkä uudestaan.

Oma siskonpoikani oli paljon nuorempi, kun pappa kuoli.

Oli kysytty, että haluaako nähdä, siis vielä kun eli, niin sanoi ihanasti, että kyllähän hän nyt muistaa miltä pappa näyttää ja ei mennyt. Hyvä niin, mutta oli tosiaan vasta kuusi.

nähdä vielä ja toisaalta opettaa lasta normaaleihin elämän asioihin. Veisin kyllä...

nähdä vielä ja toisaalta opettaa lasta normaaleihin elämän asioihin. Veisin kyllä...

Sekä isomummin että lapsen takia. Mutta kerro myös kuinka pahassa kunnossa mummi on.

Tuon ikäiselle voi jo puhua asiat niin kuin ne ovat. Kuolema on osa elämää.

Meillä isomummo kuoli puolisen vuotta sitten ja kaikkia lapsenlapsenlapsia pidettiin ajantasalla sen suhteen, missä kunnossa isomummo oli.



Pienimmät eivät tietenkään välttämättä ymmärtäneet tilannetta, mutta serkuksista 7-9 vuotiaat kävivät kaikki hyvästelemässä heille rakkaan isomummon. Luulen, että olisi ollut aika kova paikka heille, jos isomummo olisi kuollut ilman viimeistä vierailua. Se tehtiin siis siinä vaiheessa kun kaikille oli selvää, ettei hän enää montaa päivää elä.



Sinuna kertoisin noin isolle lapselle, että kuolema on lähellä. Lapsesi on jo niin iso, että varmasti tajuaa mistä on kyse: vielä voi tavata tai ainakin nähdä isomummin elossa, jollakin tapaa ehkä kommunikoivana. Suru tulee varmasti jo viimeisellä tapaamisella, mutta itkeä ja surra saa!

kiitos kaikille. Menemme siis uhdessä käymään vielä. Mummi ei enää osaa edes niellä ;(. Mutta kuuluuhan tämä elämään. Mietin vain sitä millainen kuva lapselle jää kun näkee isomumminsa kärsivän.



ap

vietiin pienenä katsomaan kuolevaa pappaa sairaalaan. Siis minut ja sisarukseni. Ei jäänyt traunoja tai pelottanut, oli vain hyvä päästä hyvästelemään rakas pappa ja se oli papallekin tärkeää.

pullossa kasvattaa. Aiemmin kaikki kuolivat kotona, ja vainajien näkeminen ja sen kautta kuolema eivät olleet ollenkaan niin pelottavia kuin nyt.

Siis kaikki tutkimukset osoittavat, että ne lapset jotka ovat mukana surussa ja siihen kuuluvissa rituaaleissa (kuolevan/vainajan näkeminen, hautajaisten valmistelu, hautajaiset jne.) pärjäävät surun kanssa paljon paremmin kuin ne lapset, jotka suljetaan surun ulkopuolelle.



Lue vaikka Atle Dyregrov: Lapsen suru

http://www.helmet.fi/search~S9*fin?/Xdyregrov&searchscope=9&m=&l=&b=&Da…,

Mä en vienyt. Mummon hengitys oli vaikean kuuloista ja kasvotkin jotenkin vääristyneet vaikka pari päivää sitten oli ollut ihan pirteä ja kunnossa. Itseäkin se vähän pelotti. Olen tyytyväinen että itse kävin hyvästelemässä, mutta toivon että lapsi muistaa mummon sellaisena kuin oli pirteänä. Mukavampi jos vielä tuossa iässä ajattelee että kuolema on kauniimpi, ihan kuin vain nukahtaisi levollisen näköisenä. Niin hän nyt ajattelee mummon kuolleen.

Mä en vienyt. Mummon hengitys oli vaikean kuuloista ja kasvotkin jotenkin vääristyneet vaikka pari päivää sitten oli ollut ihan pirteä ja kunnossa. Itseäkin se vähän pelotti. Olen tyytyväinen että itse kävin hyvästelemässä, mutta toivon että lapsi muistaa mummon sellaisena kuin oli pirteänä. Mukavampi jos vielä tuossa iässä ajattelee että kuolema on kauniimpi, ihan kuin vain nukahtaisi levollisen näköisenä. Niin hän nyt ajattelee mummon kuolleen.

mutta olet ensimmäinen joka ajattelee samallalailla kuin minä.

ap

Ehkä hänelle on tärkeää nähdä vielä lapsenlapsensa.

jättäisin viemättä. Jotenkin tuntuu pahalta rikkoa käsitys että mummo/vaari vain nukahti ikiuneen ilman että näkee niitä viimeisiä, yleensä tosi raskaita hengenvetoja. Mikä kiire sitä on tietää todellisesta kuolemasta. Tietenkin itse osaat päättää ottaen huomion lapsen käsityskyvyn ja isomummun sen hetkisen tilanteen.



Ja ap, otan osaa. Itse menetin mummuni juuri loppukeväästä ja muistan sen kuin eilisen.

Ehkä hänelle on tärkeää nähdä vielä lapsenlapsensa.

enää tässä maailmassa...

ap

oman mummoni kuolemaa kun ajattelen.... en olisi vienyt lasta sinne enää, mummo voi niin huonosti. itkin käytävällä hoitajalle että olenko paha ihminen kun toivon mummon jo antavan periksi ja kuolevan. niin kovin tuskainen lääkkeistä huolimatta oli. kuolemasta seuraavana päivänä kävin vielä mummon hyvästelemässä, ja sinne olisi kyllä lapsenkin voinut viedä, mummo oli niin paljon enenpi itsensä, ja levollinen. mummin oli hyvä olla.





mieti tarkkaan. itse en sinuna varmaankaan veisi.

katsomaan, isomummo ei tunnistanut enää ihmisiä, hengitys korisi ja näytti todellakin kuolevalta. Lasta pelotti ja halusi pois huoneesta eikä mennyt enää takaisin. Oli ajatellut mummon vielä olevan puhekykyinen ja ymmärtävän, oli pelottavaa kun näyttikin ihan sairaalta ja oli poissaoleva. Kuoli seuraavana päivänä.

10-vuotiaana katsomassa syöpää sairastavaa mummoani sairaalassa äitini kanssa kaksi kertaa viikossa. Taisin nähdä hänet viimeisen kerran about 3 päivää ennen kuin hän kuoli.



Mitään traumoja asiasta ei jäänyt, mutta itkeskelin kyllä sairaalassa kun mummo oli aika pahassa kunnossa. Tosin ihan luonnollista olla surullinen.



Kannattaisi varmaan viedä. Itseäni harmittaisi jälkeenpäin jos äitini ei olisi vienyt minua. Ainakin näin mummoni.

Täysin kiinni lapsen iästä ja ymmärryksestä.

En nyt ihan alakoululaista veisi katsomaan kärsivää vanhusta. Mutta kukin tavallaan..